Onko täällä muita keski-ikäisiä, joilla ei työkavereiden ja perheen lisäksi ole ketään ystäviä?

Tietää olevansa yksin, kun sairaalassa kysytään lähiomaista siltä varalta, että sattuu jotakin, eikä sinulla ole nimetä ketään.

Vierailija kirjoitti:

Omat aikuiset lapset on, ei muita. Enkä tosiaan voi edes kuvitella, että lapsilleni vuodattaisin murheeni ja ongelmani. Ketään ihmistä ei ole, jolle voisin vilpittömästi puhua aratkin asiat.

Tämmöistä se vain on, kaikkeen pitää sopeutua. Onneksi olen myös introvertti ja tykkään yksinolosta ja omasta rauhasta.

Tää vois olla ihan sanasta sanaan mun kirjoittama. Tosin toisinaan yksinäisyys häiritsee. Varsinkin näin keväisin ja kesäisin, kun näkee kaveriporukoita ja pariskuntia ja perheitä viettämässä aikaa yhdessä

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama tilanne täällä,pelkkä perhe ja työkaverit,eli ei oikeastaan kavereita

Sama tilanne. Ja perheellekään (=aikuiset lapset), ei miestä, ei kaikkia asioita voi puhua joten sisälläni pidän ne asiat. Joskus olisi kivakahvitella tai mennä vaikka leffaan ystävän kanssa mutta noup.

Täällä yksi. Tosin olen vielä nuori, m36, eikä ole perhettäkään. Uppoyksin. Ulkoilen paljon mutta kukaan vastaantulija ei ole sanonut sanaakaan vuosikymmeneen.

No en taida olla vielä ihan keski-ikäinen, mutta mulla ei ole kavereita. Lapsena oli, mutta mitä vanhemmaksi olen tullut niin sitä vähemmän on ollut kavereita. Lapsuuden ystäviin en viitsinyt pitää yhteyttä, koska koin että eivät olleet enää ystäviäni, vaan hyväksikäyttäjiä ja ilkeitä minua kohtaan. Sen myötä on ollut vaikea edes yrittää ystävystyä, koska oli aika kova pala että ystävyys menee sellaiseksi.

Lukioaikaiset kaveritkin lähtivät vähän eri suuntiin ja aikuisiällä miesystävät ovat olleet parhaita kavereita. Tulen myös tosi hyvin toimeen miesystäväni äidin kanssa. Nyt viime aikoina olen jonkin verran ollut tekemisissä erään työkaverin kanssa, puhumme muustakin kuin työasioista ja se tuntuu ihan mukavalle pitkästä aikaa jutella jonkun toisen naisen kanssa. Vapaa-ajalla tosiaan tapaan vanhempia ja sisaruksia miesystävän lisäksi eli aika pienet ympyrät. En mitään seurapiiriä kaipaakaan, vaan yhtä parasta ystävää jolle voisin kertoa kaiken ja soittaa milloin vaan ja toisin päin.

Olen aivan yksin. Ei ketään, kenelle soittaa/puhua. Ainoa puhekumppani kaupan kassa, jolle sanon "kiitos ja ole hyvä", joskus joku mukava kassahenkilö vastaakin jotain. Kirjaston henkilökunta joskus vaihtaa sanan, pari. Miten te, joilla on puoliso ja lapset, koette itsenne yksinäisiksi? En ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaverina mies ja pari sukulaista, mutta se on ihan tarkoituksellista. En pidä yhteyttä ystäviini, käy kylässä enkä halua seurustella ihmisten kanssa. Olen erakko, introvertti ja nautin tästä.

Sama juttu: lapsena oli paljo kavereita. Nuorena pari. Aikuisena perhe, sukulaiset, työkaverit ja ryyppykaverit. Enää en ryyppää ni ei oo niitä.

En oo koskaan tullut ihmisten kanssa toimeen. Mutta en vain esim. uskalla nukkua yksin - vaikka olen vahva 110kg mies. Siksi pitää olla eukko. Lapset on elämän sisältö. En edes yritä saada kavereita.

Minä olen, lapsiini pidän tiiviisti yhteyttä, mutta ystävää, jonka kanssa käydä keikoilla jne. ei ole. Olen nainen eikä minulla ole miesystävää. Ai niin olen vissiin jo vanha, 62-vuotias, mutta nuori mieleltäni ja kuulema naamaltanikin.

Onko olemassa sivustoa, jossa voisi hetero heteroseuraa etsiä?

Jos Oulussa joku löytyy, rock-henkinen nainen, ilmoittaudu, mennään joskus iltaa istumaan. Ei lavatanssi-ihmisiä, kun en siitä genrestä niin välitä.

Vierailija kirjoitti:

Olen aivan yksin. Ei ketään, kenelle soittaa/puhua. Ainoa puhekumppani kaupan kassa, jolle sanon "kiitos ja ole hyvä", joskus joku mukava kassahenkilö vastaakin jotain. Kirjaston henkilökunta joskus vaihtaa sanan, pari. Miten te, joilla on puoliso ja lapset, koette itsenne yksinäisiksi? En ymmärrä.

Missä asut?

Sama vika.

Mies 55