Sinä pitkästä avioliitosta eronnut

Mies joi, oli ilkeä ja epäluotettava. Lapset oireilivat. Nyt olen uusissa naimisissa luotettavan miehen kanssa. Elämä on :hyvää.

Meillä liitto kaatui puhumattomuuteen ja väkivaltaan. Exä lähti, kun en suostunut enää olemaan kiltisti hellan ja nyrkin välissä, 24 vuotta sitäkin riittää.

Minä olen uudessa parisuhteessa, rahaakin on ja elämä mallillaan, lasten kanssa mennään eteen päin. Exästä en tiedä, viihtyy ehkä paremmin harrastustensa parissa, kun ei tarvitse kantaa mitään huolta lapsista tai toimeentulosta, nk. sosiaalipummi.

Läksin karkuun. Mies oli uhkaava, itsekäs, laiska ja painosti seksiä. Erosta on jo vuosia enkä vieläkään halua kuulla hänestä mitään.

Uuvuin hoitamaan kaiken yksin ja kuuntelemaan toisen jatkuvaa kiukuttelua. Olin meistä ainoa joka kävi töissä, silti hoidin kodin ja lapset yksin. Ex keskittyi vain omiin juttuhinsa ja kavereihinsa. Töiden jälkeen hain lapset tarhasta, kävin kaupassa ja kotiin päästyäni sain koko päivän kotona olleelta exältä haukut siitä, kun ei ole mitään syötävää. Pikkulapsi vuodet menivät viiden tunnin yöunilla, että ehdin tekemään kauan.

Eniten häiritsi kuitenkin exän välinpitämättömyys lapsiaan kohtaan. Ihan joka asiassa hän ajatteli ensin omaa etuaan, lapset tulivat kaukana perässä.

Nykyinen kumppanini on aivan erilainen ja tuntuu ihanalta, kun arkea vastineen on jakamassa kaksi aikuista ihmistä. Lapsetkin tuntuvat olevan uuteen naisystävääni paljon läheisimmissä väleissä kuin äitiinsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Nyt toisissa naimisissa ja hyvin menee.

Sinulla vai miehelläsi?

Ainakin minulla. Miehestä en tiedä.

Tunnekylmyyteen, arvostuksen ja varmaan rakkaudenkin puutteeseen. Tiedän että  menin liian nuorena naimisiin (20v) ja liian heppoisin perustein, luulin ettei kukaan muu voisi rakastua minuun. 15v kestin

Hyvin menee, toinen avioliitto voi paksusti vielä yli 20v jälkeenkin. Edellisenkin avioliiton lapsista on kasvanut ihania avoimia ja rakastavia aikuisia.

Mies oli viallinen ja huono.

Nyt menee hyvin. Eli se perustarina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä riitojen takia kannata erota vaan kannattaa mennä pariterapiaan ja jos kyae on enemmän molempien väsymyksestä niin sitte pitää löytyä ymmärrystä toista kohtaan ja itseä. Aikansa kutakin!

Olen vanhempieni 35 vuoden avioliitosta oppinut sen että joku parikin vuotta on vielä lyhyt aika eikä siksi kannata luovuttaa. Nimittäin kun olin 20v (nuorin sisaruksista oli 2v) , vanhemmat riiteli monta kertaa päivässä, tai ainakin yhden kerran joka päivä, varmaan kahden vuoden ajan. En kyllä tiedä miksi,enkä tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä muistan miettineeni että vanhemmat ei riitele enään ja seuraavaksi saikin katsella kuin uudelleen vastarakastunutta paria. Tämän olisin halunnut antaa omille lapsillekkin, uskon siihen että vaikka voi olla välillä vaikeaa, loppujen lopuksi pari vuottakin on lyhytaika ja vaikeudet voitettavissa, toisin kävi, oma vika kun menin rakastumaan eroperheen "poikaan". Erollahan herrakin ongelmat ratkoo

Vierailija kirjoitti:

Jatkuviin riitoihin, väsymiseen.

Ei mene hyvin nytkään.

Ei millään pahalla... tarkoitat tällä viestillä varmaan hyvää, mutta jotenkin tää on niin... naivi. Ei se nyt aina ihan noin yksinkertaista ole.

Niin, emme tietenkään voi tietää miten vaikeita tilanteita toisten suhteessa tai perheessä eletään. Joskus on syytä erota.

Olen kyllä osittain samaa tuon kommentin kanssa - väsymys ja riidat ovat myös normaalia elämää ja tilanteet voivat olla ratkaistavia. Oma paha olo ei välttämättä ole niin ainutlaatuista pahaa oloa..ja totta on sekin että eroperheiden lapset eroavat helpommin.

Mies lähti toisen naisen matkaan. Selän takana etsi netistä seuraa ja sitten lähti. Kohta siitä on vuosi ja minulla menee hyvin. Olen löytänyt paremman miehen joka välittää lapsistakin enemmän. Ja kun nyt sain etäisyyttä, tajusin aika nopeasti että olisi pitänyt erota jo paljon aikaisemmin miehestä.

Miehen masennus johti lopulta eroon. Miehessä oli aluksi ihan normaalia tai siedettävää ajoittaista tyytymättömyyttä ja haikailua paremman perään, mutta kuudennen vuoden kieppeillä alkoi oireilemaan vakavammin kun elämässä oli todella paljon haasteita. Seuraavat vuodet toivat aina vain lisää haasteita, eikä hänen mielenterveytensä tahtonut kestää. Jatkuvasti pyrimme muodostamaan hänelle parempia olosuhteita ja otin enemmän ja enemmän vastuuta perheen pyörittämisestä. Lopulta hänellä oli todella paljon vapautta ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja minä huolehdin lähes kaikesta. Ei se mitään, myötä- ja vastamäessä... Mutta kun hän ei vain osannut koskaan olla kuin pienen hetken tyytyväinen, eikä koskaan näyttänyt arvostustaan minun panoksestani. Jotenkin kadotin itseni ihan tyystin kaiken keskellä. Elin vuosia sellaisessa selviytymis mielentilassa. Tein jatkuvia rankojakin kompromisseja hänen hyväkseen. Ja niin vain minä uuvuin ihan totaalisesti.

Tiedän että hänkin teki parhaansa. Oli terapiaa ja itsetutkiskelua ja lääkitystä jne. Mutta joskus sekään ei vain riitä. Viimeisen vuoden aikana olin niin uupunut ja näköalaton, että pyörittelin itsemurhan mahdollisuutta lähes päivittäin. Sitten tein toisenlaisen radikaalin päätöksen. Olimme yhdessä lähes 18 vuotta.

Minulla menee ihan hyvin. Alun mieletön vapautuksen kepeys on laskeutun arkisemmalle tasolle. Olen vieläkin uupunut, mutta taas luottavainen ja peruspositiivinen minäni. Hieman välillä tulee katkeria tunnelmia, en todellakaan olisi halunnut olla lähes totaali yh kolmelle, mutta sitten muistan taas olla kiitollinen kaikesta mikä on oikeasti hyvin.

Eksälläkin menee ihan ok. Muutti kauaksi, aloitti alusta. Olen yhteydessä häneen parisen kertaa viikossa ja koen olevani edelleenkin melko läheinen hänen kanssaa. Hänellä on nykyään oikein mukava naisystävä ja tulemme kaikki kolme mukavasti toimeen keskenämme silloin harvoin kun tapaamme. Eksä kaipaa lapsiaan ja sitä perhetunnelmaa, mutta ei pysty heistä ikäväkyllä huolehtimaan satunnaisia lomaviikkoja pidempään.

Olimme onnettomia. Naimisissa vähän alle 10 vuotta. Minä lopulta asiaa pitkään kypsytteltyäni päätin, että haluan erota. Päätös kypsyi lopulta kun (a) tiesin, etten halua enää yrittää tulla raskaaksi; (b) ahdistuin ajatellessani 10-vuotishääpäivän lähestyvän, ja (c) tunsin ahdistusta aina palatessani työmatkoilta kotiin. Olin yrittänyt avata tunteitani useaan otteeseen, usean vuoden varrella, mutta mies kieltäytyi keskustelemasta ja ikäänkuin kielsi, että mitään ongelmia olisi edes olemassa. Alkusokin jälkeen mieskin myonsi, että taidan olla oikeassa ja parempi erota. Erosimme pari vuotta sitten, ja minulla menee nyt ihan hyvin. Olen taas enemmän oma itseni. Ainoa asia, jota olen joskus harmitellut on se, ettemme eronneet aikaisemmin. Silloin olisi ollut mahdollista vielä saada lapsi jonkun muun kanssa, nyt ei ole. 

lisää erotarinoita?