Täysin päätöntä, ettei vapaasta kasvatuksesta on tullut normi!

On sekin aikamoista, että jonkun mielestä jämäkän kasvattajan perikuva on iskä, joka ilmeisesti on aluksi ostanut lapselleen konsolin, sitten epäonnistunut asettamaan rajoja sen käytölle, ja sitten pistää lapsen hajottamaan koko p*skan kun ei muutakaan keksi. Joku valopää vielä ilmeisesti videoi kaiken maailmalle.

Vapaa kasvatus ei ole erityisen yleistä nykyään. Kaipa se oli uutta ja mielenkiintoista joskus 60-70-luvuilla, mutta kiinnostus siihen lopahti aika nopeasti. Fyysisen kurituksen puuttuminen kasvatuksesta ei myöskään tarkoita vapaata kasvatusta. Eikä fyysinen kuritus edes ole mikään toimiva kasvatusmetodi. 

Pelikonsolin hajoittaminen puolestaan on typerä tapa yrittää saada lapsi panostamaan koulunkäytniin. Peliaikaa voi antaa palkintona, se toimisi paljon paremmin, kuten myös sekin, että osallistuisi lapsen läksyjen tekoon ja auttaisi tätä konkreettisesti vaikeissa asioissa. Jos lapsen haluaa oppivan, kannattaa opettaa, eikä kurittaa.

Vapaa kasvatus on johdonmukaista lapsen vastuuttamista tekemistään ja sääntöjen yhdessä laatimista. Kasvattamattomuus ei ole vapaata kasvatusta. Vapaata kasvatusta ei ole harrastettu vuosikymmeniin. Vaikka se voisi olla pohjimmiltaan ihan toimiva juttu, se vaatii vanhemmilta paljon.

"Vapaa kasvatus" on kokonaan eri asia kuin "Ei kasvastusta ollenkaan". Jälkimmäisen tuotoksia tulee vastaan liiankin kanssa, mutta 1960-luvulla Summerhill-oppien mukaista vapaata kasvastusta sai vain kourallinen lapsia Suomessa. He ovat jo 50-vuotisjuhlansa pitäneet.

Vierailija kirjoitti:

Vapaa kasvatus on johdonmukaista lapsen vastuuttamista tekemistään ja sääntöjen yhdessä laatimista. Kasvattamattomuus ei ole vapaata kasvatusta. Vapaata kasvatusta ei ole harrastettu vuosikymmeniin. Vaikka se voisi olla pohjimmiltaan ihan toimiva juttu, se vaatii vanhemmilta paljon.

Vapaa kasvatus on sitä että ei kasvata ollenkaan. Lapset elävät kuin siat pellossa.

Typerä isä sun esimerkissäsi.

Se on totta, että lapsia ei kasvateta kunnioittamaan muita tai muiden omaisuutta. Sitä näkee lähes päivittäin arkielämässä. Se on sitä, kun joku ylipainoiseksi syötetty "Veeti" kaataa pienemmät kumoon sisäleikkipuistossa, tai ihan vaan tavallisessa puistossa dominoi menoa, eikä vanhempia kiinnosta.

Koulussa nämä lapset häiriköi, ratkaisee riitatilanteet väkivallalla ja pitää pelossa niitä, jotka aidosti tykkäisivät oppia uusia asioita. Jotkut ovat huonoista lähtökohdista, toiset taas hukutettu tavaraan ja puettu merkkivaatteisiin.

Itse en näitä jaksaisi, ja kesä tuo ongelmatapaukset taas uimarannoille, puistoihin ja ties mihin.

Jos pakottaa lasta rikkomaan mitä tahansa, se on yksiselitteisesti väärin. 

Eli ymmärrän täysin kritiikin. Rajat pitää asettaa aivan muilla keinoin. 

Alkuperäinen vapaa kasvatus nojasi aika pitkälle behaviorismiin. Jos et tule ajoissa ruokapöytään, olet nälissäsi. Jos rikot ikkunan, palelet. Nykyaikana ajatellaan, että lapsen on tärkeämpää oppia empatiaa kuin syy-seuraussuhteita.

Itse olen vannoutunut empaatikko ja tunteiden sanoittaja, mutta välillä mulla palaa käpy. En ole väkivaltainen, mutta olen vihainen. Ennen koin siitä syyllisyyttä, nykyään olen tajunnut, että sekin on valheellista, jos lapsi oppii ettei toisilla ole rajoja. Eli minä sanoisin, että paras kasvatussuhde on ihan simppelisti kuin mikä tahansa hyvä ihmissuhde, paitsi että aikuinen kantaa vastuun arjesta ja ymmärtää lapsen keskeneräisyyden ihmisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vapaa kasvatus on johdonmukaista lapsen vastuuttamista tekemistään ja sääntöjen yhdessä laatimista. Kasvattamattomuus ei ole vapaata kasvatusta. Vapaata kasvatusta ei ole harrastettu vuosikymmeniin. Vaikka se voisi olla pohjimmiltaan ihan toimiva juttu, se vaatii vanhemmilta paljon.

Vapaa kasvatus on sitä että ei kasvata ollenkaan. Lapset elävät kuin siat pellossa.

Ilmeisesti tämä käsite on saanut uuden merkityksen, kuten eräät muutkin tavisten inhoamat ilmiöt. Mikä se "juppi" alkujaan olikaan?

Meidän 4-vuotias ei ole ikinä rikkonut mitään tahallaan. Ei edes omia tavaroitaan.

Sitä vastoin se osaa sanoa kiitos ja ole hyvä ja anteeksi ja avata ovia vanhemmilleen ja siivota omat jälkensä ja odottaa omaa vuoroaan ja leikkiä nätisi muiden lasten kanssa.

Ja ikinä en ole lastani kurittanut. Rajoja on tietenkin asetettu ja fiksut lapset ymmärtävät myös puhetta.

Sitä vastoin olen tullut siihen tulokseen, että ylivoimaisesti paras tapa kasvattaa lasta on näyttää itse esimerkkiä. Lapset oppivat tapansa omilta vanhemmiltaan - niin hyvät kuin huonotkin.

Ainakin kaikki(ihan jokainen) joita tunnen harjoittavat vapaa-kasvatusta. ilmeisesti tietämättään. Se tarkoittaa lapsen oppimisen ohjaamista aikuisen valvonnassa, niin että lapsi ymmärtää valintojensa mahdollisuudet ja seuraukset. 

Ettei on? Jos jokin on päätöntä, se on ap:n otsikko. Ei mitään järkeä.

Olen alkanut miettimään että sittenkin epäonnistuin kasvattajana. Ehkä entisaikoina kasvatus oli sittenkin parempaa ihmisen henkisen hyvinvoinnin kannalta.

Jos lapsi teki ennen väärin niin hän sai korvatillikan tai vitsaa ja homma oli sillä kuitattu. Nykyään kasvattajaa varoitetaan että lapsen pitää antaa olla lapsi ja ei saa antaa vastuuta. Eikö kaikkein suurinta vastuun kaatamista lapsen niskaan ole se että hänet saa toimimaan kiltisti ja tuomitsemaan itse itsensä väärinteoista, sitähän vapaa kasvatus on että lapsi saadaan motivoimalla kiltiksi ja toteuttamaan vanhemman hyväksi katsomia päämääriä. Eikö tässä lapsuus jää kokematta ja anneta liian suuri vastuu lapselle?

onko vai ei, otsikosta ei saa mietään selvää.

Vierailija kirjoitti:

Alkuperäinen vapaa kasvatus nojasi aika pitkälle behaviorismiin. Jos et tule ajoissa ruokapöytään, olet nälissäsi. Jos rikot ikkunan, palelet. Nykyaikana ajatellaan, että lapsen on tärkeämpää oppia empatiaa kuin syy-seuraussuhteita.

Itse olen vannoutunut empaatikko ja tunteiden sanoittaja, mutta välillä mulla palaa käpy. En ole väkivaltainen, mutta olen vihainen. Ennen koin siitä syyllisyyttä, nykyään olen tajunnut, että sekin on valheellista, jos lapsi oppii ettei toisilla ole rajoja. Eli minä sanoisin, että paras kasvatussuhde on ihan simppelisti kuin mikä tahansa hyvä ihmissuhde, paitsi että aikuinen kantaa vastuun arjesta ja ymmärtää lapsen keskeneräisyyden ihmisenä.

Itse olen (tietämättäni!) ollut behaviorismin kannalla yhä tänäkin päivänä. Kerran alakoululainen lapsi meni kaksi päivää kovilla pakkasilla kouluun ilman ulkohousuja, koska mielestään ei tarvinnut. Olin varma, että jo ekana pakkasaamuna kääntyisi ympäri ja hakisi housut, koska en koskaan kuitenkaan pilkkaa tai vähättele virhearvioista, mutta vasta kolmantena päivänä oli saanut palelusta tarpeekseen. Minulle tuli mieleen vasta jälkeenpäin että jotkut voisi olla eri mieltä ja minun olisi pitänyt pakottaa (eli keskustella ja saada lapsi ymmärtämään) asianmukainen vaatetus.

Olen yhä sitä mieltä, että ihmisen kannattaa jo nuorena tajuta syy-seuraus. Jos et ole kiva kaveri, ei kanssasi haluta olla - jos et puolusta rajojasi, sinua kiusataan helposti, jos syöt kaikki karkit nyt niin myöhemmin niitä ei ole ja niin edelleen, eihän siinä sen kummempaa.

Olen empatian opettelun kannattaja silti myös ja aivan samaa mieltä kanssasi tuosta tunteiden näyttämisestä ja lapsen ja aikuisen välisestä suhteesta.

Kannattaa mielestäni kuitenkin huomata, että ihmisten empaattisuudessa on myös lähtökohtaisia eroja ja joku lapsi voi miettiä asioita mieluummin myös rationaalisesti ja yleisesti homman toimivuuden tai itsensä kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Olen alkanut miettimään että sittenkin epäonnistuin kasvattajana. Ehkä entisaikoina kasvatus oli sittenkin parempaa ihmisen henkisen hyvinvoinnin kannalta.

Jos lapsi teki ennen väärin niin hän sai korvatillikan tai vitsaa ja homma oli sillä kuitattu. Nykyään kasvattajaa varoitetaan että lapsen pitää antaa olla lapsi ja ei saa antaa vastuuta. Eikö kaikkein suurinta vastuun kaatamista lapsen niskaan ole se että hänet saa toimimaan kiltisti ja tuomitsemaan itse itsensä väärinteoista, sitähän vapaa kasvatus on että lapsi saadaan motivoimalla kiltiksi ja toteuttamaan vanhemman hyväksi katsomia päämääriä. Eikö tässä lapsuus jää kokematta ja anneta liian suuri vastuu lapselle?

Keskeinen kysymys on se, jääkö lapselle sellainen peruskokemus, että häntä on rakastettu ja arvostettu virheineen kaikkineen. Osa kasvattajista on onnistunut tässä ennen ja onnistuu tässä tänäkin päivänä. Osa sitten erilaisin keinoin musertaa lapsensa odotuksillaan tai istuttaa tähän hyvän huonon itsetunnon.

Ennen lapsiin kohdistettiin vähemmän positiivisia odotuksia. Kasvatus oli vähättelyä tyyliin "älä koske siihen, kun rikot kumminkin". Tavallaan voi ajatella, että lapsilla oli tilaa olla lapsia ja tehdä erehdyksiä, kun alkuolettamus varsinkin poikien osalta oli, että koiruuksiahan ne hautovat. Mutta toisaalta nykyään nuorelta ja aikuiselta odotetaan paljon enemmän kaikenlaisia taitoja, jotta elämässä selviäisi edes siedettävästi. Uskoisin, että jokainen sukupolvi on tehnyt parhaansa ja pyrkinyt kasvattamaan lapsiaan odotettavissa olevalle elämänpolulle.

Tuttavallani on kolme lasta, ensimmäiset syntyneet 70-luvulla ja iltatähti 80-luvulla. Kerran kysäisin, kuinka hän näkee sen, että iltatähti on niin kovin eriluonteinen kuin sisaruksensa? Rauhallinen, järkevä ja tasapainoinen, kun isommilla sisaruksilla, vaikka ihan kunnon ihmisiä ovatkin, on taipumusta kaikenlaisiin ongelmiin, maniajaksoja yms. Tähän tuumasi hän: "Niin...siinä vaiheessa kun viimeinen syntyi, oltiin jo vähän niinkuin unohdettu ne vapaan kasvatuksen haihattelut". : D

Vierailija kirjoitti:

Tuttavallani on kolme lasta, ensimmäiset syntyneet 70-luvulla ja iltatähti 80-luvulla. Kerran kysäisin, kuinka hän näkee sen, että iltatähti on niin kovin eriluonteinen kuin sisaruksensa? Rauhallinen, järkevä ja tasapainoinen, kun isommilla sisaruksilla, vaikka ihan kunnon ihmisiä ovatkin, on taipumusta kaikenlaisiin ongelmiin, maniajaksoja yms. Tähän tuumasi hän: "Niin...siinä vaiheessa kun viimeinen syntyi, oltiin jo vähän niinkuin unohdettu ne vapaan kasvatuksen haihattelut". : D

Lähes aina iltatähdet kasvatetaan "vapaammin" kuin vanhemmat sisarukset, ainakin jos vapaalla tarkoitetaan keskustelevaa, ei-autoritääristä ja oppaisiin tai ismeihin nojaamatonta kasvatusta. Lisäksi iltatähdille on yleensä käytössä enemmän vanhempien rahaa ja aikaa.

Ei siitä ole mitään normia tullut. Ihmiset vain eivät enää tiedä miten kasvatetaan. Ei ymmärretä miten lapsi toimii. Ei ole perheyhteisöjä, josta saisi tukea ja neuvoja, vaan jokainen on omillaan. Vieraiden neuvot otetaan henkilökohtaisina loukkauksina.

Vierailija kirjoitti:

Meidän 4-vuotias ei ole ikinä rikkonut mitään tahallaan. Ei edes omia tavaroitaan.

Sitä vastoin se osaa sanoa kiitos ja ole hyvä ja anteeksi ja avata ovia vanhemmilleen ja siivota omat jälkensä ja odottaa omaa vuoroaan ja leikkiä nätisi muiden lasten kanssa.

Ja ikinä en ole lastani kurittanut. Rajoja on tietenkin asetettu ja fiksut lapset ymmärtävät myös puhetta.

Sitä vastoin olen tullut siihen tulokseen, että ylivoimaisesti paras tapa kasvattaa lasta on näyttää itse esimerkkiä. Lapset oppivat tapansa omilta vanhemmiltaan - niin hyvät kuin huonotkin.

Lapsesi kokee aikuisena ehkä että olet pettänyt hänet tai että elämä on pettänyt hänet. Eikä vain aikuisena vaan kun hän menee kouluun ja kohtaa ne kasvattamattomat kersat ja apinat jotka pistävät lapsesi halki poikki ja pinoon. Tulee elinikäiset traumat ja nämä verhoissa kiipeilevät apianat vaan porskuttavat eteenpäin ja sinun lapsesi käy terapiassa.

Voit ehkä keritä vielä tekemään jotain. Valmistamaan lastasi siihen että elämässä pärjää vain kyynärpäitä käyttämällä ja että ne kasvattamattomat kakarat eivät vuoroaan odota.

Herätys!