En ymmärrä vanhempia jotka jaksaa seisokella tuntikausia jossain jalkapallokentän tai kaukalon vierellä päivästä toiseen

Harvemmin mä treenejä seuraan nyt kun poika on jo 9, mutta kun oli pienempi niin se oli hänelle selvästi tärkeää, joten joko minä tai mies yleensä istuimme siellä laidalla. Nykyään teemme töitä tai käymme juoksemassa treenien ajan (siis, toinen meistä, toinen on kotona nuorempien kanssa). Tärkeisiin peleihin menemme yleensä molemmat, rivipeleihin toinen.

Siellä kentänlaidalla oli todella kiva seurata niin omien kuin toisten lasten kehitystä. Pallopeleissä lapsi oppii kollektiivisuuteen. Yhdessä koettu voitonriemu ja häviön itku saa aikaan hyviä sosiaalisesti taitavia ihmisiä. Koen etten olisi osannut heitä muutoin kasvattaa niin pärjääviksi. Yhtäkään peliä, kun ei rakenna kukaan yksin. Aina on otettava toiset huomioon. Oikeastaan kentällä on kokoelämä kirjoineen. Vanhempana olen saanut paljon ystäviä lastenharrastusten kautta. Tietynlaista yhteisöllisyyttä syntyy vanhemille keskenään. Olen saanut jopa työpaikkani sieltä kentänlaidalla käydyssä keskustelussa. Hyviä suhteita syntyy niin lapsille kuin aikuisillekin. Ne kantavat yli arjen ja ovat jatkuneet aikuisuuteen asti lapsillani. Omat ihmissuhteeni vain rikastuivat kentänlaidalla. Mielestäni olen antanut lapsilleni mahdollisuuden nauttia liikunnasta ja ihmisitä seistessäni kentänlaidalla. Eiköhän liikunnan tuoma ilo opita juuri vanhemmilta heidän tavastaan suhtautua liikuntaharrastuksiin.  Ihan kutense ensimmäinen ajotunti joka kiroiluineen opitaan vanhempien ajotavoista opitaan ne kiroilutkin vanhemmilta jotka niitä käyttää.  

He odottavat lapsistaan uusia patriklaineita, jessepuljujärviä, teemuselänteitä ja teemutainioita, että voivat sitten ottaa ansion lapsensa menestymisestä.

Mä harvemmin jaksan olla siellä kentän laidalla. Varsinkin turnauksissa menee helposti puoli päivää ja osa futisvanhemmista on uskollisesti alusta loppuun saakka paikalla. Ei ole mun juttuni. Itse lähinnä toimin vain kuskina ja katson korkeintaan viimeisen 15 minuuttia vikasta ottelusta.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kahden pojan futistreeneissä ”seisoskelua” monena päivänä arkisin ja viikonloput päälle! Kyllä se on rakkaus lapsiin, ihanaa nähdä kun nauttivat ja kokevat onnistumisenriemua, nauttivat omaan tiimiin kuulumisesta ja kehittymisestä - sekä liikunnasta! Meillä lasten kanssa pyöräillään treeneihin ja sekin on mukavaa, liikkua yhdessä.

Kentän laidalla tulee seurattua lasta, peleissä enemmän. Harjoituksissa voi tovin lukea kirjaa tai jutella muiden vanhempien kanssa, se on mukavaa kun tutustuu samanhenkisiä ihmisiin. Sitten on tietysti vielä rakkaus lajiin! Me ollaan siitä erikoisia että usein ”seisoskellaan” ihan puolison kanssa, molempia kiinnostaa lasten harrastukset :)

Eikös teillä oo autoo?

Tai sitten voi tiirailla perheenisiä, kuten mun yh-kaveriäiti tekee. Niitä siellä riittää ja pelimatkat on aina plussaa, kun ollaan porukalla reissussa, kun pikkupelaajat on jo nukkumassa.

Ne tunnollisesti lapsiaan kuljettavat ja harjoituksia sekä otteluja seuraavat vanhemmat tosiasiassa ottavat vastuuta muidenkin lapsista, ihan pakosta. Jos tapahtuu onnettomuuksia tai lapset tarvitsevat apua varusteiden kanssa ym. aina on joku VASTUUNTUNTOINEN vanhempi muistakin huolehimassa. Sitä kutsutaan empatiaksikin. Siipeilijät elävät aina siipeillen. 

Yhtä hirveää kuin lasten leikkipaikalla vahtiminen. En voi ymmärtää noita kaukalon laidalla seisovia vanhempia. Niin hirveää ajanhaaskuuta.

Voi miten oliskin helppoa vain seisoskella kentän laidalla, kun lapsi harrastaa innolla. Tai vaikka osallustia mihin talkoisiin, sekin olis ihan unelmahommaa, jos vaan lapsi olis innolla harrastuksessa mukana. Kyllä siinä vanhempi pääsee helpolla, kun on harrastava lapsi. Toisten kanssa pitää sitten tehdäkin enemmän töitä ja tukea, jotta löytyy edes yksi mielekäs harrastus.

Tunnen perheen, jossa (tilanne oli tällainen ainakin viimeksi, kun tapasimme) laidalla seisoskelu on viety astetta pidemmälle: perheen isä ei käy töissä, sillä yläkouluikäistä poikaa pitää kuskailla treeneihin ja turnauksiin niin paljon, että työnteolle ei jäisi tarpeeksi aikaa. Poika harrastaa useampaa urheilulajia, joissa useita treenejä viikossa. Päälle tietenkin kilpailut ja turnaukset.

Arvostan sitä, että lasta tuetaan harrastuksissa. Pojalle varmasti mahtava asia, jotta ei tarvitse joka päivä raahata harrastuskamppeita bussipysäkille. Mielestäni menee kuitenkin hieman liian pitkälle, jos vanhemman oma elämä kärsii lapsen takia.