Millaisia isovanhempia eivät kiinnosta lastenlapset?

Välittää voi, vaikkei hoida. Suurille ikäluokille on opetettu, että 7-vuotias pärjää mainiosti itsekseen, esim koulun kesäloman. Ei tarvitse hoitajaa, kun pärjää kotona yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut isovanhemmat (ja myönnetään, myös lasten vanhemmat) kuvittelevat, että välittäminen on yhtä kuin hoitaminen. Liekö perua siitä, että isovanhemmat ovat itse hoidattaneet lapsia omilla vanhemmillaan?

Hyvä huomio!

Minä ainakin koen jotain ristiriitaa vanhempieni suhtautumisessa. Koen että he itse, erityisesti äitini, kokee kauheaa painetta nimenomaan hoitaa lapsia ja auttaa minua. He ovat itse olosuhteiden pakosta kasvattaneet omat lapsensa ilman mitään suvun apua.

Olen nyt pikkuhiljaa tajunnut, että samanaikaisesti vanhempiani ärsyttää ajatus, että heidän nyt pitäisi venyä ja auttaa, kun eivät hekään ole apua saaneet, ja juuri nyt on niin rankkaa koska x, y ja z.

Kyse ei siis ole minusta tai minun vaatimuksistani - asumme niin kaukana että ei edes voida nähdä kovin usein ja meillä on onneksi muutakin apua. Kyse on heidä omasta ristiriidastaan, joka heijastuu sitten meihin. Käytännössä näkyy niin, että hetkittäin ollaan ainakin puheen tasolla ja joskus käytännössäkin kovasti avuksi, mutta usein suorastaan tylyjä tai torjuvia ja pidetään suhde mielummin sellaisena synttärikorttitasoisena.

Mua ei ole koskaan hirveästi kiinnostanut. Siis ei sillä, että juuri heissä olisi jotain vikaa. Mutta mikä heissä pitäisi kiinnostaa? Läheisiä ihmisiä juu ja näin, mutta missä se on mikä pitäisi kiinnostaa? Oleko syntymästäni velkaa?

Oma isoäitini oli mitä ihanin ihminen, mutta ei kovin kiinnostunut minusta tai sisaruksistani. Hirveän ystävällinen ja aktiivinen oli kuitenkin aina kun näimme sen muutaman kerran vuodessa. Jäimme kuitenkin aika etäisiksi. Mutta ihan lämmöllä häntä muistelen silti. Muut isovanhempani taas eivät koskaan olleet vanhempieni kanssa tekemisissä tai olivat kuolleet jo ollessani taapero. Toisinaan mietin millaista olisi ollut jos itsellä olisi ollut edes yksi sellainen perinteinen isovanhempi. No kaikkea ei saa. :)

Vierailija kirjoitti:

Mua ei ole koskaan hirveästi kiinnostanut. Siis ei sillä, että juuri heissä olisi jotain vikaa. Mutta mikä heissä pitäisi kiinnostaa? Läheisiä ihmisiä juu ja näin, mutta missä se on mikä pitäisi kiinnostaa? Oleko syntymästäni velkaa?

Mä luulen, että mulle käy kanssa näin. En ole vielä mummo. Oma lapsi on, ja olen kiitollinen siitä, että pikkulapsivuodet ovat takana. Lapset yleensä eivät ole mun juttuni, ja koska lapsenlapset eivät ole omia, en tiedä, miksi pelkän verisiteen vuoksi pitäisi hirveästi innostua. Olen tietysti kiinnostunut oman lapseni elämästä niin kauan kuin elän, mutta seuraava sukupolvi on hänen lapsiaan, hänen vastuullaan ja hänen elämänsä keskipiste, ei enää minun. Voihan tämä ajatusmaailma tietty vielä muuttuakin, jos mummous joskus koittaa.

Toinen isovanhemmista on narsisti. Näin meillä. Käytöksensä takia on helpotus, että välit lastenlapsiin muodolliset. En halua, että omat lapseni kokevat sitä nimittelyä ja henkistä nujertamista mikä oli meillä lapsuudesa normaalia. Lapseni eivät ole koskaan ilman vanhempia tämän narsistin isovanhemman seurassa.

Se miten narsismi on päässyt valloilleen tässä yksilössä saattaa johtua vanhempien alkoholismista ja lapsuuden turvattomuudesta, sekä lapsiin siirtyneistä sodan traumoista.

Koettakaa nyt jo päättää!

Miten niiden isovanhempien pitäisi elää ja olla , että täyttäisivät odotuksenne.

Jokatoisessa tapauksessa lasta ei voi missään nimessä päästää isovanhempien luo kun ovat likaisessa läävässä eläviä lihaa syöviä joka asiaan puuttuvia narsisteja ja se toinen puolikas on itsekästä kaiken valmiina saanutta kermap*rseitä ,joiden puudeli häirintyy lapsenlapsista.

Onneksi en ole lähelläkään isovanhemmuutta ! Palstalta saamani kuva isovanhempien ja lastenlasten tai miniän ja anopin suhteesta on ihan eri maailmasta kuin missä itse olen tähän asti elänyt ja jota olen pitänyt normaalina,mutta onkin ilmeisesti ollut poikkeus.

Vierailija kirjoitti:

Toinen isovanhemmista on narsisti. Näin meillä. Käytöksensä takia on helpotus, että välit lastenlapsiin muodolliset. En halua, että omat lapseni kokevat sitä nimittelyä ja henkistä nujertamista mikä oli meillä lapsuudesa normaalia. Lapseni eivät ole koskaan ilman vanhempia tämän narsistin isovanhemman seurassa.

Se miten narsismi on päässyt valloilleen tässä yksilössä saattaa johtua vanhempien alkoholismista ja lapsuuden turvattomuudesta, sekä lapsiin siirtyneistä sodan traumoista.

Lisään vielä, että itse pyrin joka päivä vahvistamaan yhteyttä lapsiini ja toivottavasti meillä on hyvä perheyhteys, kun heillä on lapsia ja oma perhe. Toivottavasti jaksamme tukea toisiamme sukupolvien yli ja saamme voimaa toisistamme. Tunnen ja tiedän perheitä, joissa näin on.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut isovanhemmat (ja myönnetään, myös lasten vanhemmat) kuvittelevat, että välittäminen on yhtä kuin hoitaminen. Liekö perua siitä, että isovanhemmat ovat itse hoidattaneet lapsia omilla vanhemmillaan?

Pienten lasten kohdalla välittäminen = hoitaminen. Lasten kasvaessa yhdessäolo ei tietenkään enää ole hoitamista, vaan keskustelua ja/tai yhdessä tekemistä/harrastamista. Suuret ikäluokat ovat ensimmäinen isovanhempisukupolvi, joiden ei oleteta hoitavan lapsenlapsiaan, ts. jotka saavat valita tässä. Aiemmin isovanhemmat olivat itsestään selvä hoitoreservi, yhteiskunta ei auttanut. Muistan itse olleeni kesällä kuukauden ja risat mummoni hoidossa kesämökillä. Nyt saan olla tyytyväinen jos onnistun neuvottelemaan omille lapsilleni yhden kesämökkiviikon, ja neuvottelut pitää käydä jo helmikuussa kun eläkeläisvanhusten kalenteri täyttyy.

Mikäli lastenlapset ei kiinnosta isovanhempia YHTÄÄN, eivät he ole varmaan vanhempinakaan olleet yhtään sen parempia kuin nyt isovanhempina.

Ehkä lopulta on vaan suuri helpotus, ettei lapsia tarvitse altistaa sellaisille ihmisille yhtään sen enempää kuin on ”pakko”?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei ole koskaan hirveästi kiinnostanut. Siis ei sillä, että juuri heissä olisi jotain vikaa. Mutta mikä heissä pitäisi kiinnostaa? Läheisiä ihmisiä juu ja näin, mutta missä se on mikä pitäisi kiinnostaa? Oleko syntymästäni velkaa?

Mä luulen, että mulle käy kanssa näin. En ole vielä mummo. Oma lapsi on, ja olen kiitollinen siitä, että pikkulapsivuodet ovat takana. Lapset yleensä eivät ole mun juttuni, ja koska lapsenlapset eivät ole omia, en tiedä, miksi pelkän verisiteen vuoksi pitäisi hirveästi innostua. Olen tietysti kiinnostunut oman lapseni elämästä niin kauan kuin elän, mutta seuraava sukupolvi on hänen lapsiaan, hänen vastuullaan ja hänen elämänsä keskipiste, ei enää minun. Voihan tämä ajatusmaailma tietty vielä muuttuakin, jos mummous joskus koittaa.

Äitini ajattelee jotenkin noin. Olen pienten lasten äiti, ja nyt on niin, että jos ei ole kiinnostunut minun lapsistani, ei ole kiinnostunut minusta. Äitini olisi varmaan jossain syvällä sisimmässään toivonut, että jään hänen seuraneidikseen. Näemme ja soittelemme aika harvoin, kun viesti on minulle nyt vihdoin mennyt perille.

Vierailija kirjoitti:

Itsekkäitä, narsistisia, alkoholisoituneita...

Meillä tilanne on lisäksi se, veljeni lapset suvunnimen jatkajina kiinnostavat isovanhempia kyllä oikein kovasti, mutta minun, tytttären, lapset ei sitten enää kiinnostakaan.

Toisaalta, tämä kiinnostus ja arvostus tuntuu periytyvän sukupolvesta toiseen: en minäkään heitä ole koskaan lapsena kiinnostanut, veljeni on aina ollut se kultalapsi, jota palvotaan ja rakastetaan.

Sama juttu nyt lastenlapsien kohdalla. Veljeni lapset ovat vanhemmilleni tärkeitä, minun lapseni eivät. Pahalta tuntuu. Erityisesti kun joudun lapseni tälle tilanteelle olosuhteiden pakosta satunnaisesti altistamaan.

Tämä, sisarukseni lapsi ja minun lapseni ovat täysin eriarvoiset isovanhemmille, vaikka esitetään muuta.

Jo raskausilmoitukseen reagoitu täysin eri tavalla, meidän "ette oo tosissanne -_-" sisaruksen "jipii, kauheasti onnea ei malteta odottaa!".

Meidän tulisi järjestää synttärijuhlat sun muut isovanhemmille sopivaksi aikataulullisesti, mutta kun sisarukseni lapsi oli tulossa meille juhlimaan "epäsopivaan aikaan" niin kummasti isovanhemmille sopi, ja sen "onnea" jälkeen sisarukseni lapsi oli heidän huomionsa keskipiste. Onneksi lapsi ei huomannut vaan leikki ystäviensä (ja serkun) kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei ole koskaan hirveästi kiinnostanut. Siis ei sillä, että juuri heissä olisi jotain vikaa. Mutta mikä heissä pitäisi kiinnostaa? Läheisiä ihmisiä juu ja näin, mutta missä se on mikä pitäisi kiinnostaa? Oleko syntymästäni velkaa?

Mä luulen, että mulle käy kanssa näin. En ole vielä mummo. Oma lapsi on, ja olen kiitollinen siitä, että pikkulapsivuodet ovat takana. Lapset yleensä eivät ole mun juttuni, ja koska lapsenlapset eivät ole omia, en tiedä, miksi pelkän verisiteen vuoksi pitäisi hirveästi innostua. Olen tietysti kiinnostunut oman lapseni elämästä niin kauan kuin elän, mutta seuraava sukupolvi on hänen lapsiaan, hänen vastuullaan ja hänen elämänsä keskipiste, ei enää minun. Voihan tämä ajatusmaailma tietty vielä muuttuakin, jos mummous joskus koittaa.

Äitini ajattelee jotenkin noin. Olen pienten lasten äiti, ja nyt on niin, että jos ei ole kiinnostunut minun lapsistani, ei ole kiinnostunut minusta. Äitini olisi varmaan jossain syvällä sisimmässään toivonut, että jään hänen seuraneidikseen. Näemme ja soittelemme aika harvoin, kun viesti on minulle nyt vihdoin mennyt perille.

Näin me koetaan eri tavoin. Mä taas pidin jo pienen lapsen äitinä meitä lapsen kanssa eri henkilöinä, joista voidaan olla kiinnostuneita eri tavoin (kuulostaapa ääliöltä, mutta aamuaivoista ei irtoa parempaa selitystä). Siis ettei minua olisi loukannut, vaikka isovanhemmat olisivat tai eivät olisi toimineet jollakin tietyllä tavalla, jos nyt puhutaan normaalin rajoista. Ihan hyvin se silti meni, kaikkien kolmen sukupolven mielestä.

Jos ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Pitäisikö isovanhemmat pistoollilla uhaten vaatia nico-petteriä katsomaan ja hoitamaan?? Olisiko tälläinen "pakko" aitoa?

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset, joille omat lapset ja etenkin lasten puolisot ovat tehneet selväksi, että he eivät halua olla missään tekemisissä kanssaan. Jostain kumman syystä hyvät välit omiin ja appivanhempiin ovat suorassa yhteydessä siihen, miten isovanhemmat suhtautuvat lapsenlapsiin.

Taitaa olla juuri näin ikävä kyllä. Ketähän ne vanhemmat ajattelevat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaiset, joille omat lapset ja etenkin lasten puolisot ovat tehneet selväksi, että he eivät halua olla missään tekemisissä kanssaan. Jostain kumman syystä hyvät välit omiin ja appivanhempiin ovat suorassa yhteydessä siihen, miten isovanhemmat suhtautuvat lapsenlapsiin.

Taitaa olla juuri näin ikävä kyllä. Ketähän ne vanhemmat ajattelevat?

Itseään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut isovanhemmat (ja myönnetään, myös lasten vanhemmat) kuvittelevat, että välittäminen on yhtä kuin hoitaminen. Liekö perua siitä, että isovanhemmat ovat itse hoidattaneet lapsia omilla vanhemmillaan?

Hyvä huomio!

Minä olin sisarusteni ja serkkujeni kanssa aika paljon isovanhemmilla hoidossa, vaikka mummo oli vielä joitakin vuosia työelämässä niin että muistan sen. Ja sitten kun mummo jäi eläkkeelle, hoitoajat vaan lisääntyi. Mummolassa oli kyllä aina kivaa, mutta en usko että kaikki se hoitovastuu oli heidän omasta halustaan.

Nyt kun on omia lapsia, vanhempani ovat jo eläkkeellä. Silloin tällöin tavataan mutta hoitoapua ei saa koskaan. Enkä ole pyytänytkään kuin vain todellisessa tarpeessa, esim. silloin kun esikoiselle olisi tarvittu hoitajaa kun oli synnyttämässä toista lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei ole koskaan hirveästi kiinnostanut. Siis ei sillä, että juuri heissä olisi jotain vikaa. Mutta mikä heissä pitäisi kiinnostaa? Läheisiä ihmisiä juu ja näin, mutta missä se on mikä pitäisi kiinnostaa? Oleko syntymästäni velkaa?

Mä luulen, että mulle käy kanssa näin. En ole vielä mummo. Oma lapsi on, ja olen kiitollinen siitä, että pikkulapsivuodet ovat takana. Lapset yleensä eivät ole mun juttuni, ja koska lapsenlapset eivät ole omia, en tiedä, miksi pelkän verisiteen vuoksi pitäisi hirveästi innostua. Olen tietysti kiinnostunut oman lapseni elämästä niin kauan kuin elän, mutta seuraava sukupolvi on hänen lapsiaan, hänen vastuullaan ja hänen elämänsä keskipiste, ei enää minun. Voihan tämä ajatusmaailma tietty vielä muuttuakin, jos mummous joskus koittaa.

Äitini ajattelee jotenkin noin. Olen pienten lasten äiti, ja nyt on niin, että jos ei ole kiinnostunut minun lapsistani, ei ole kiinnostunut minusta. Äitini olisi varmaan jossain syvällä sisimmässään toivonut, että jään hänen seuraneidikseen. Näemme ja soittelemme aika harvoin, kun viesti on minulle nyt vihdoin mennyt perille.

Näin me koetaan eri tavoin. Mä taas pidin jo pienen lapsen äitinä meitä lapsen kanssa eri henkilöinä, joista voidaan olla kiinnostuneita eri tavoin (kuulostaapa ääliöltä, mutta aamuaivoista ei irtoa parempaa selitystä). Siis ettei minua olisi loukannut, vaikka isovanhemmat olisivat tai eivät olisi toimineet jollakin tietyllä tavalla, jos nyt puhutaan normaalin rajoista. Ihan hyvin se silti meni, kaikkien kolmen sukupolven mielestä.

Tai sitten tulkitset kommenttiani omien kokemustesi kautta. Normaalin rajat ovat mielenkiintoinen kysymys. Ihmisillä on niin erilaiset perheet. Se etäisyyden ja itsenäisyyden määrä, johon minä olen kasvanut, ei näytä olevan ollenkaan normi tuttavapiirieni perheissä. Toisaalta jotkut saavat pärjätä kokonaan ilman vanhempiaan.

En elä lasteni kautta ja viihdyn hyvin esim lapsettomien tuttujen kanssa keskustellen muista asioista. Äitinikin kanssa voin kyllä keskustella muista asioista. Kuitenkin uskoisin että suurinta osaa naisista jotenkin haavoittaisi, jos heidän oma äitinsä torjuisi heidät äitinä, jos lapsiin ja äitiyteen liittyvät asiat koetaan taakaksi.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei ole koskaan hirveästi kiinnostanut. Siis ei sillä, että juuri heissä olisi jotain vikaa. Mutta mikä heissä pitäisi kiinnostaa? Läheisiä ihmisiä juu ja näin, mutta missä se on mikä pitäisi kiinnostaa? Oleko syntymästäni velkaa?

Mä luulen, että mulle käy kanssa näin. En ole vielä mummo. Oma lapsi on, ja olen kiitollinen siitä, että pikkulapsivuodet ovat takana. Lapset yleensä eivät ole mun juttuni, ja koska lapsenlapset eivät ole omia, en tiedä, miksi pelkän verisiteen vuoksi pitäisi hirveästi innostua. Olen tietysti kiinnostunut oman lapseni elämästä niin kauan kuin elän, mutta seuraava sukupolvi on hänen lapsiaan, hänen vastuullaan ja hänen elämänsä keskipiste, ei enää minun. Voihan tämä ajatusmaailma tietty vielä muuttuakin, jos mummous joskus koittaa.

Äitini ajattelee jotenkin noin. Olen pienten lasten äiti, ja nyt on niin, että jos ei ole kiinnostunut minun lapsistani, ei ole kiinnostunut minusta. Äitini olisi varmaan jossain syvällä sisimmässään toivonut, että jään hänen seuraneidikseen. Näemme ja soittelemme aika harvoin, kun viesti on minulle nyt vihdoin mennyt perille.

Näin me koetaan eri tavoin. Mä taas pidin jo pienen lapsen äitinä meitä lapsen kanssa eri henkilöinä, joista voidaan olla kiinnostuneita eri tavoin (kuulostaapa ääliöltä, mutta aamuaivoista ei irtoa parempaa selitystä). Siis ettei minua olisi loukannut, vaikka isovanhemmat olisivat tai eivät olisi toimineet jollakin tietyllä tavalla, jos nyt puhutaan normaalin rajoista. Ihan hyvin se silti meni, kaikkien kolmen sukupolven mielestä.

Tai sitten tulkitset kommenttiani omien kokemustesi kautta. Normaalin rajat ovat mielenkiintoinen kysymys. Ihmisillä on niin erilaiset perheet. Se etäisyyden ja itsenäisyyden määrä, johon minä olen kasvanut, ei näytä olevan ollenkaan normi tuttavapiirieni perheissä. Toisaalta jotkut saavat pärjätä kokonaan ilman vanhempiaan.

En elä lasteni kautta ja viihdyn hyvin esim lapsettomien tuttujen kanssa keskustellen muista asioista. Äitinikin kanssa voin kyllä keskustella muista asioista. Kuitenkin uskoisin että suurinta osaa naisista jotenkin haavoittaisi, jos heidän oma äitinsä torjuisi heidät äitinä, jos lapsiin ja äitiyteen liittyvät asiat koetaan taakaksi.

Jotenkin musta tuntuu, että myös äitiys (vanhemmuus) ja ehkä myös mummuus (isovanhemmuus) on muuttunut sitten -90-luvun, jolloin omani oli pieni. Tätä palstaa seuratessa ja tuttujen kokemuksia kuunnellessa tuntuu, että molemmissa vaatimukset, odotukset ja paineet toimia oikein ja hyväksytysti ovat vain kasvaneet, ennen ei ollut niin justiinsa - ja ehkä siksi se mummukin oli ok sellaisena, kuin nyt sattui olemaan. Ei tiedetty muustakaan. Jokainen on kai aikansa vanki, vuorollaan, mikä tulee oikein hyvin ilmi siinä lastenpesuketjussa, joka täällä pyöri aamusta (jotain mummulan hygieniasta...?).