Työ, jossa voi työskennellä yksin

Postinkantajana, sanomalehtijakajana minun ei tarvitse montaa ihmistä nähdä.

Olen kolmekymppinen erityisopettaja. Olen lapsesta lähtien ollut kovin ujo ja epäsosiaalinen. Isossa ryhmässä oli jotakuinkin mahdoton avata suunsa ja oli kiusaamista jne. Esitelmien pito oli varsinkin yläasteella ja lukiossa täyttä tuskaa. Pinnasin koulusta ja valitsin kursseja sen mukaan, jossa noita ei tarvisi pitää. En todellakaan tiedä, miksi ikinä lähdin opettajan työhön, varmaan siksi koska äiti käski lähettää hakupaperit moneen paikkaan ja satuin pääsemään sinne. Yliopistossa mulla oli eka kertaa kavereita omalla luokalla, joten tuo esiintyminen ei ollut kivaa sielläkään, mutta ei niin totaalisen kamalaa kuin ennen. Välillä tuntuu, että ujouteni on nykyään aika valikoivaa. Isossa ryhmässä on vaikea saada tilaa ja sitten jään syrjään ja helposti vaivun omiin ajatuksiini. Työkaverini pitävät varmaan aika epäsosiaalisena, mutta en jotenkin välitä siitä enää, koska elämässäni pn muitakin ihmisä.. Ihmisien kanssa, jotka koen ystävikseni tai jollain tapaa koen olevani samalla aaltopituudella, niin olen jopa puhelias. Työssäni joudun olemaan paljon katsoien silmien alla. Lapsia en jännitä. Joskus joudun puhumaan kymmenille vanhemmille. Eihän se kivaa ole, mutta selviän. Harjoittelen kaiken voitavan ulkoa, spontaaniksi höpöttjäksi minusta ei ole. Tässä kysyttiin työtä, kirjoitin sitten muutakin. Jos joku esitelmiä ja puhumista karttava vaikkapa alle parikymppinen lukee tämän, niin näin rohkaisuna, niin ehkäpä tilanne näyttää paljon valoisammalta jonkin ajan päästä.

Hieroja, rekkakuski, siivooja