Lue keskustelun säännöt.
Elämäänsä väsynyt isä
Väsynyt isä
28.04.2018 |
Olemme vaimoni kanssa 28 ja 23 vuotta, meillä on kaksi lasta, 3v ja 1,5v.
Ennen kuin hankin lapsia, vietin kesäisin paljon aikaa veneilemässä (meri ollut todella rakas vauvasta asti), olin intohimoinen harrastemuusikko ja purin "luovaa inspiraatiotani" novellien yms. tekstien parissa. Lisäksi ympärilläni oli laaja ja rakas ystäväpiiri,
Nykyisin, 3 vuotta myöhemmin, olen huomannut, että elämästäni on kadonnut kaikki (ja siis kongreettisesti KAIKKI) sisältö. Arkeni koostuu radalla: 6.00 töihin, 14.00 töistä kotiin, 14.30 lapset pois tarhasta, 14.30-19.00 lapsiperhearki lasten ympärillä. 19.00-19.30 lapset nukkumaan. 20.00 isi nukkumaan että jaksaa herätä ennen viittä ylös töihin.
Merenkulku/veneily on jäänyt kokonaan pois, koska noin pientä lasta en voi ottaa mukaan veneeseen, ilman että olen 24/7 katsomassa ettei hyppää laidan yli. En ole astunutkaan veneeseen viimeiseen kolmeen vuoteen, vaikka ennen vietin vuosittain useita viikkoja putkeen saaristossa. Lapsesta asti jatkunut musiikin harrastaminen on jäänyt pois, koska on täysin mahdotonta soittaa esim. pianoa ilman että saan neljä pientä kättä rämpyttämään mukaan. Kirjoittaminen yms. on jäänyt myös, koska nykyinen tyhjä elämäni ei anna inspiraatiota edes pieneen tekstinpoikaseen.
Miten voisin saada elämäniloni takaisin? On ollut jo pitkään se asenne, etten viitsi edes yrittää tehdä mitään, koska saan joka tapauksessa neljä pientä kättä sotkemaan tekemisiä. Kulutan siis arkeni lähinnä vahtien, etteivät pojat revi toisiaan palasiksi riidellessään, ja odotan vain että kello on 20.00 että pääsen nukkumaan, joka on ainoa väli päivästä, jolloin saan olla edes hetken vain oma itseni.
Tiedän, että tilanne helpottaa viimeistään joskus kun pojat tulevat kouluikään, mutta tällä hetkellä ei kauheasti herätä hymyä ajatus, että saan viettää tätä tyhjää elämää vielä seuraavat viisikin vuotta. Lisäksi pelkään, että vuosien päästä en enää löydä itseäni mistään, koska omaa itseäni ei ole ollut enää vuosiin olemassa.
Satunnaisesti pyydän, että äiti katsoisi yksin lapsien perään sen aikaa, että voisin mennä edes soittamaan kitaraa yksin autotalliin, mutta tästä saan yleensä vain syyllisiä katseita ja parhaimmillaan riidan aikaiseksi siitä, ettei hänellä ole sen enempää omille asioille aikaa.
Niin ja sekin on vielä tilanteessa "ihanaa", että olen kavereideni keskuudessa porukan ainoa isä, eli vertaistukea minulla on aika tarkalleen yhtä paljon kuin Kim Jong-unilla on todellisia ystäviä. Sukuni kanssa en ole koskaan ollut läheinen (lahkolaisuutta, johon itse en halua kuulua) ja vanhempani asuvat satojen kilometrien päässä, eli sieltäkään ei apua löydy kuin ehkä kerran puolessa vuodessa.
Onko tosissaan niin, etten ole vain etukäteen ennen lapsia ymmärtänyt, että isyys on juurikin sitä, että olet VAIN ja AINOASTAAN isä, eli se ihminen, joka olet ollut ennen lapsiasi, on kuopattu todennäköisesti lopullisesti jonnekin syvälle. Kun lapset kasvavat ja on joskus taas aikaa miettiä omia asioitaan, pitääkö minun luoda väkisin itselleni uusi "henkilöllisyys", koska sitä entistä ei ole enää.
Tekee hyvää avautua, mutta mielenkiinnosta, onko muilla samoja murheita?
Kommentit (79)
Ei ole vaikeaa sopia vapaapäiviä. Vuorotelkaa, niin tehtiin myös silloin, kun olitte lapsia. Jaksaa paljon paremmin, kun pääsee välillä omiin harrastuksiin. Ja harrastakaa myös yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ulkopuolinen hoitaja kerran viikkoon illaksi. Se, että alatte kilpailemaan siitä kumman ei tarvitse hoitaa lapsia tappaa suhteen.
Vapaailtana jokatoinen viikko omaa aikaa molemmilla ja jokatoinen viikko treffi-ilta. Muina päivinä yhteistä tekemistä illoiksi ja jos mahdollista niin joinain päivinä lapset voi olla päiväkodissa tunnin pidempään niin ehtii hengähtää.
Joo, tutulta kuulostaa kyllä näin kahden pojan yh-äitinä. Mutta sellaista se elämä on, muuttumista, kasvamista, etenkin jos on lapsia. Ja mielestäni se on ainoastaan hyvä. Mielestäni on hyvä, kun elämään tulee uusia aspekteja ja se ei pysy vaan sinä samana vapaana itsensä toteuttamisena ja samanlaisena aina. Itse ainakin kyllästyisin ja masentuisin, vaikka saisin toteuttaa omia mielihalujani miten vapaasti hyvänsä. Ja joo, kyllä se lasten kanssa olokin voi masentaa, etenkin jos jää vellomaan siihen mitä kaikkea on menettänyt ja mikä on muuttunut.
Kyllä ne lapset ovat kohta jo siinä iässä, että ne tykkäävät kuunnella musisointiasi ja ne voi ottaa mukaan veneilemään. Ei nyt millekään viikkokausien venereissulle heti vaan pienemmille retkille. Katso myös mistä lapsesi pitävät ja lähde ennakkoluulottomasti mukaan, äläkä vaan tuputa omia juttujasi.
Mun neuvoni on, että opettele nauttimaan elämästä lastesi kanssa. Hetken ne ovat vaan pieniä. Oma aika on myös tietysti tärkeää. Teitä on kaksi, neuvotelkaa omasta ajasta. Itselle on henkireikä se tunti pari illalla, mitä jaksaa hereillä olla kun lapset ovat menneet nukkumaan. Eihän siinä mitään mullistavaa itsensä toteuttamista ehdi, mutta sellaista se on, ei se ikuisuuksia kestä. Lasten myöstä tulee elämään myös valtavasti uusia juttuja ja mielenkiinnonkohteita. Itse olen vanhemman poikani innostamana alkanut harrastamaan lintubongausta ja liskoja. Meillä on lisko lemmikkinä mikä on huisia ja mihin ei olisi ikinä tullut tutustuttua ilman poikaani.
Tottakai on päiviä, jolloin toivoisi lapsensa kuuhun ja miettii, onko sitä enää muuta kuin äiti/isä. Hyvähän noita on pohtia. Voitko vaimosi kanssa jutella fiiliksistäsi? Luulisi, että vaimosi kokisi ainakin osittain samoin. Kyllä se vanhemmuus vie aika kokonaan, silloin kun ne lapset ovat ihan pieniä. Eikä siitä tarvitse potea huonoa omatuntoa, jos tuntuu ettei se pikkulapsiaika ole itselleen sitä kaikkein parasta ja antoisinta aikaa. Sitä rutiininomaista arkeahan se enimmäkseen on. Mutta kokemus silti. Miten oppia pitämään siitäkin? Mitä oppia itsestään ihmisenä ja vanhempana? Ajatuksesi ja fiiliksesi ovat ihan normaaleja. Elämä muuttuu ja hyvä niin. Ainakin minusta. Tsemppiä! :)
”meri ollut todella rakas vauvasta asti” XDD
Juuri tuon takia en halunnut koskaan lapsia! Olisivat raukat varmaan terapian tarpeessa. Minä tarvitsen
paljon hiljaisuutta ja haluan uppoutua kirjoihin himolukijana. Mies samanlainen introvertti. Kannattaa
ajatella asioita monelta kantilta ja tunnistaa omat tarpeensa ja luonteenpiirteensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuon takia en halunnut koskaan lapsia! Olisivat raukat varmaan terapian tarpeessa. Minä tarvitsen
paljon hiljaisuutta ja haluan uppoutua kirjoihin himolukijana. Mies samanlainen introvertti. Kannattaa
ajatella asioita monelta kantilta ja tunnistaa omat tarpeensa ja luonteenpiirteensä.
Nimenomasn noita asioita täytyy miettiä etukäteen, samoin lapsia halutessa sitä sopivinta lapsilukua.
Meille ainakin tähän hetkeen yksi lapsi on sopivin. Kumpikaan ei toivo lisää, ja lapsikin saa nauttia jaksavammista vanhemmista, kuin mitä olisi jos hänellä olisi sisaruksia.
Arvostelujahan yksilapsisuus herättää ("teeyte väärin lasta kohtaan, kun hän ei saa sisaruksia!"), mutta niiltä pitää vaan oppia sulkemaan korvansa ja ajatella, että itse tietää perheensä voimavarat parhaiten.
Väsynyt isä kirjoitti:
On ollut jo pitkään se asenne, etten viitsi edes yrittää tehdä mitään, koska saan joka tapauksessa neljä pientä kättä sotkemaan tekemisiä.
Ovatko nykylapset todellakin niin kiinni vanhemmissaan, että roikkuvat heissä jokaisena valveillaolohetkenään? Omasta lapsuudestani en ainakaan kykene muistamaan sellaista, että minä tai sisarukseni olisimme jatkuvasti kulkeneet vanhempien helmoissa, vaan kyllä me lapset touhusimme omissa leikeissämme ja vanhemmat omissa töissään. Toki joskus vaadimme äitiä osallistumaan "kahvikesteille" kun olimme leiponeet hiekkalaatikolla niin herkullista hiekkakakkua tai lukemaan meille jotain kirjaa, mutta kyllä suurimman osan aikaa viihdyimme ihan keskenämme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Väsynyt isä kirjoitti:
On ollut jo pitkään se asenne, etten viitsi edes yrittää tehdä mitään, koska saan joka tapauksessa neljä pientä kättä sotkemaan tekemisiä.
Ovatko nykylapset todellakin niin kiinni vanhemmissaan, että roikkuvat heissä jokaisena valveillaolohetkenään? Omasta lapsuudestani en ainakaan kykene muistamaan sellaista, että minä tai sisarukseni olisimme jatkuvasti kulkeneet vanhempien helmoissa, vaan kyllä me lapset touhusimme omissa leikeissämme ja vanhemmat omissa töissään. Toki joskus vaadimme äitiä osallistumaan "kahvikesteille" kun olimme leiponeet hiekkalaatikolla niin herkullista hiekkakakkua tai lukemaan meille jotain kirjaa, mutta kyllä suurimman osan aikaa viihdyimme ihan keskenämme.
Sulla ei taida olla kovin tarkkoja muistikuvia ajasta, jolloin olit 1,5 tai 3 v.
Vierailija kirjoitti:
Väsynyt isä kirjoitti:
On ollut jo pitkään se asenne, etten viitsi edes yrittää tehdä mitään, koska saan joka tapauksessa neljä pientä kättä sotkemaan tekemisiä.
Ovatko nykylapset todellakin niin kiinni vanhemmissaan, että roikkuvat heissä jokaisena valveillaolohetkenään? Omasta lapsuudestani en ainakaan kykene muistamaan sellaista, että minä tai sisarukseni olisimme jatkuvasti kulkeneet vanhempien helmoissa, vaan kyllä me lapset touhusimme omissa leikeissämme ja vanhemmat omissa töissään. Toki joskus vaadimme äitiä osallistumaan "kahvikesteille" kun olimme leiponeet hiekkalaatikolla niin herkullista hiekkakakkua tai lukemaan meille jotain kirjaa, mutta kyllä suurimman osan aikaa viihdyimme ihan keskenämme.
Ap:n lapset vissiin olivat 3v ja 1,5v. Omat muistosi koskevat todnäk myöhempiä ikäkausia, jolloin ollaan jo enemmän irti vanhemmista.
Taaperot kuitenkin ovat vielä paljon vanhemmissaan kiinni, ja heitä kiinnostaa kovasti vanhempien tekemiset.
Lapset kuitenkin kasvaa nopeasti, kohta ne ovat teinejä joita ei vähempää kiinnosta iskän soittelut/muut tekemiset + iskä ja äiti on noloja jne.
Pitää siis yrittää kaivaa joka ikäkaudesta ne hyvät asiat, eikä vain harmitella kun en voi tehdä sitä ja tätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuolla ylempänä joku mainitsikin, että omaa luovuutta voi käyttää myös lasten kanssa. Luovuuden avulla voi myös järjestää perheen elämän niin, että siitä tulee kaikkien kannalta mukavampaa. Pitäisiköhän sinun korjata omaa asennettasi ja katsoa tilannetta vähän kiinnostavammasta vinkkelustä? Nyt vain tunnut hokevan itsellesi, että kaikki on tylsää.
1,5 v ja 3 v on todella raskasta aikaa! Tsemppiä kovasti, lupaan että helpottaa pian. Omat on nyt 4 ja 6, tuolla ne leikkii kahdestaan, mies on omissa menoissaan ja mä kahvittelen rauhassa. Me selvittiin pahimmasta sillai, että molemmilla yksi vapaailta viikossa. Ja siitä pidettiin kiinni. Jos ei keksinyt tekemistä, vaikka omaan huoneeseen kirjan kanssa ja ovi kiinni. Itsekin olen luova tyyppi, ja nyt on mahtavaa kun 6 v:n kanssa voidaan yhdessä tehdä musiikkia, taidetta ja tarinoita. Hanki lapsille vaikka triangeli ja siitä rupeette yhdessä soittelemaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väsynyt isä kirjoitti:
On ollut jo pitkään se asenne, etten viitsi edes yrittää tehdä mitään, koska saan joka tapauksessa neljä pientä kättä sotkemaan tekemisiä.
Ovatko nykylapset todellakin niin kiinni vanhemmissaan, että roikkuvat heissä jokaisena valveillaolohetkenään? Omasta lapsuudestani en ainakaan kykene muistamaan sellaista, että minä tai sisarukseni olisimme jatkuvasti kulkeneet vanhempien helmoissa, vaan kyllä me lapset touhusimme omissa leikeissämme ja vanhemmat omissa töissään. Toki joskus vaadimme äitiä osallistumaan "kahvikesteille" kun olimme leiponeet hiekkalaatikolla niin herkullista hiekkakakkua tai lukemaan meille jotain kirjaa, mutta kyllä suurimman osan aikaa viihdyimme ihan keskenämme.
Sulla ei taida olla kovin tarkkoja muistikuvia ajasta, jolloin olit 1,5 tai 3 v.
Minulla on kuitenkin muistoja siitä ajasta kun sisarukseni olivat 1,5 tai 3 v, koska olen heitä sen verran vanhempi.
Ja oletan, että äidillä ei ollut aikaa minuakaan jatkuvasti hyysätä, koska vanhemmillani oli maatila ja lehmiä hoidettavana, ilta- ja aamunavetat ja siinä välissä kodinhoito. Isä ei kodinhoitoon osallistunut, joten se jäi kaikki äidille, eikä siitä olisi mitään tullut, jos lapset olisivat roikkuneet helmoissa 24/7.
Vaikuttaa jotenkin ettet rakasta lapsiasi. Omani on ollut lähellä kuolla, enkä voisi koskaan puhua siitä noin. Sanot että elämästäsi on kadonnut KAIKKI, vaikka olet saanut kaksi lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väsynyt isä kirjoitti:
On ollut jo pitkään se asenne, etten viitsi edes yrittää tehdä mitään, koska saan joka tapauksessa neljä pientä kättä sotkemaan tekemisiä.
Ovatko nykylapset todellakin niin kiinni vanhemmissaan, että roikkuvat heissä jokaisena valveillaolohetkenään? Omasta lapsuudestani en ainakaan kykene muistamaan sellaista, että minä tai sisarukseni olisimme jatkuvasti kulkeneet vanhempien helmoissa, vaan kyllä me lapset touhusimme omissa leikeissämme ja vanhemmat omissa töissään. Toki joskus vaadimme äitiä osallistumaan "kahvikesteille" kun olimme leiponeet hiekkalaatikolla niin herkullista hiekkakakkua tai lukemaan meille jotain kirjaa, mutta kyllä suurimman osan aikaa viihdyimme ihan keskenämme.
Sulla ei taida olla kovin tarkkoja muistikuvia ajasta, jolloin olit 1,5 tai 3 v.
Minulla on kuitenkin muistoja siitä ajasta kun sisarukseni olivat 1,5 tai 3 v, koska olen heitä sen verran vanhempi.
Ja oletan, että äidillä ei ollut aikaa minuakaan jatkuvasti hyysätä, koska vanhemmillani oli maatila ja lehmiä hoidettavana, ilta- ja aamunavetat ja siinä välissä kodinhoito. Isä ei kodinhoitoon osallistunut, joten se jäi kaikki äidille, eikä siitä olisi mitään tullut, jos lapset olisivat roikkuneet helmoissa 24/7.
No olitko sinä sitten pikkusisartesi vahtina? Ei 1,5 ja 3 vuotiaita jätetä keskenään touhuamaan pitkiksi ajoiksi. Kyllä ne vaatii valvontaa paljonkin.
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa jotenkin ettet rakasta lapsiasi. Omani on ollut lähellä kuolla, enkä voisi koskaan puhua siitä noin. Sanot että elämästäsi on kadonnut KAIKKI, vaikka olet saanut kaksi lasta.
Kyllä ihminen voi olla väsynyt vaikka rakastaa lapsiaan! Kaikkein kamalinta on jos väsymisestä ei saa edes puhua ilman tuomitsemista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väsynyt isä kirjoitti:
On ollut jo pitkään se asenne, etten viitsi edes yrittää tehdä mitään, koska saan joka tapauksessa neljä pientä kättä sotkemaan tekemisiä.
Ovatko nykylapset todellakin niin kiinni vanhemmissaan, että roikkuvat heissä jokaisena valveillaolohetkenään? Omasta lapsuudestani en ainakaan kykene muistamaan sellaista, että minä tai sisarukseni olisimme jatkuvasti kulkeneet vanhempien helmoissa, vaan kyllä me lapset touhusimme omissa leikeissämme ja vanhemmat omissa töissään. Toki joskus vaadimme äitiä osallistumaan "kahvikesteille" kun olimme leiponeet hiekkalaatikolla niin herkullista hiekkakakkua tai lukemaan meille jotain kirjaa, mutta kyllä suurimman osan aikaa viihdyimme ihan keskenämme.
Sulla ei taida olla kovin tarkkoja muistikuvia ajasta, jolloin olit 1,5 tai 3 v.
Minulla on kuitenkin muistoja siitä ajasta kun sisarukseni olivat 1,5 tai 3 v, koska olen heitä sen verran vanhempi.
Ja oletan, että äidillä ei ollut aikaa minuakaan jatkuvasti hyysätä, koska vanhemmillani oli maatila ja lehmiä hoidettavana, ilta- ja aamunavetat ja siinä välissä kodinhoito. Isä ei kodinhoitoon osallistunut, joten se jäi kaikki äidille, eikä siitä olisi mitään tullut, jos lapset olisivat roikkuneet helmoissa 24/7.
Jotenkin jännästi liki jokainen muistaa lapsuutensa niin, että "en minä ollut kuin nämä nykylapset".
Kysäisepä joskus äidiltäsi, muistaako hän asiat kuten sinä muistat 👍
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa jotenkin ettet rakasta lapsiasi. Omani on ollut lähellä kuolla, enkä voisi koskaan puhua siitä noin. Sanot että elämästäsi on kadonnut KAIKKI, vaikka olet saanut kaksi lasta.
Kyllä ihminen voi olla väsynyt vaikka rakastaa lapsiaan! Kaikkein kamalinta on jos väsymisestä ei saa edes puhua ilman tuomitsemista.
Mä ymmärsin tekstin enemmänkin niin, että lapset ovat tiellä. Vähän kyllä viitattiin, että vaimokin voisi tehdä enemmän. En kyllä oikeasti tajua, mikä noissa on niin hankalaa, kun on 2 aikuista ihmistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väsynyt isä kirjoitti:
On ollut jo pitkään se asenne, etten viitsi edes yrittää tehdä mitään, koska saan joka tapauksessa neljä pientä kättä sotkemaan tekemisiä.
Ovatko nykylapset todellakin niin kiinni vanhemmissaan, että roikkuvat heissä jokaisena valveillaolohetkenään? Omasta lapsuudestani en ainakaan kykene muistamaan sellaista, että minä tai sisarukseni olisimme jatkuvasti kulkeneet vanhempien helmoissa, vaan kyllä me lapset touhusimme omissa leikeissämme ja vanhemmat omissa töissään. Toki joskus vaadimme äitiä osallistumaan "kahvikesteille" kun olimme leiponeet hiekkalaatikolla niin herkullista hiekkakakkua tai lukemaan meille jotain kirjaa, mutta kyllä suurimman osan aikaa viihdyimme ihan keskenämme.
Sulla ei taida olla kovin tarkkoja muistikuvia ajasta, jolloin olit 1,5 tai 3 v.
Minulla on kuitenkin muistoja siitä ajasta kun sisarukseni olivat 1,5 tai 3 v, koska olen heitä sen verran vanhempi.
Ja oletan, että äidillä ei ollut aikaa minuakaan jatkuvasti hyysätä, koska vanhemmillani oli maatila ja lehmiä hoidettavana, ilta- ja aamunavetat ja siinä välissä kodinhoito. Isä ei kodinhoitoon osallistunut, joten se jäi kaikki äidille, eikä siitä olisi mitään tullut, jos lapset olisivat roikkuneet helmoissa 24/7.
Jotenkin jännästi liki jokainen muistaa lapsuutensa niin, että "en minä ollut kuin nämä nykylapset".
Kysäisepä joskus äidiltäsi, muistaako hän asiat kuten sinä muistat 👍
Tuskinpa sieltä äidinkään suusta ihan totuutta tulee. En minäkään aio lapsilleni kertoa epätoivon ja uupumuksen hetkistäni. Muistelen heille vain niitä hyviä hetkiä (joita myös riittää!) heidän lapsuudestaan. Keeron tästä ajasta heille positiiviseen sävyyn. Ehkä nämä huomoimmat hetket myös unohtuvat helpommin, kun aikaa kukuu.
"kongreettisesti"?