Lähiomaisen kuolema, milloin on 'lupa' elää normaalia elämää?

Osanottoni. Musta kuulostaa ihan normaalilta että kuukauden jälkeen alat elämään ”normaalisti”. Itse olin äitini kuoleman jälkeen viikon pois töistä, mutta pakko se oli mennä ja tehdä normaaleja juttuja ettei jäisi sängynpohjalle makaamaan. Olihan sitä ihan loppu ja surullinen pidemmän aikaa, vieläkin välillä olen. Kannattaa silti antaa itsensä surra kun siltä tuntuu, vaikka arjen asiat tuntuisivatkin vievän aikaa. Se ettet kerro surustasi kokoajan ääneen ja teet arkisia asioita, ei tarkoita ettetkö edelleen surisi sisaresi poismenoa. Jos joku sanoo tai ajattelee päinvastoin niin voisivat siinä vaiheessa katsoa peiliin, että auttaako se sitten sua jollain tavalla kun muut käyttäytyy noin idioottimaisesti...:) Pahoittelut sekavasta tekstistä, väsymys ja hirveen vaikea keskittyä! Tsemppiä sulle tulevaan. :)

Voi ap, osanottoni! Läheisen menetys on niin raskas kokemus, ettei siihen todellakaan tarvttaisi ulkopuolisia tuomitsemaan sinun tapaasi surra ja elää omaa elämääsi. Toivottavasti voit jättää nämä kyttääjät omaan arvoonsa ja käsitellä asiaa juuri niin kuin sinusta itsestäsi hyvältä ja oikealta tuntuu. Halaus täältä!

Olen elänyt normaalia elämää ensimmäiset viisi kuukautta. Uskotteko, että voisin vielä masentua tms? Läheiseni kuoltua ymmärsin heti, että hän on oikeasti kuollut. Kävin katsomassa häntä arkussa ja totesin, että kaunis ruumis, mutta hän ei enää ollut sen sisällä.. Olin surullinen, kun ajattelin kuoleman lopullisuutta. .Ajattelen, että hän sai elää täyden elämän, kun kaikki eivät saa. Kuolema tuli armollisella tavalla. Kun kuulin kuolemasta, itkin ja käperryin sänkyyni lepäämään. Seuraavana päivänä itkin jo vähemmän. Olen vuoron perään itkenyt vähän ja nauranut paljon. En ole välittänyt siitä mitä muut ajattelevat. Koska kyseessä on lähiomainen, niin katson, että saan surra omalla tavallani ja lupaa en kysele, vaikka kiitollisena muistelenkin menneitä ja minua alkaa naurattamaan.

Lisään vielä, että kokemukseni läheisen menettämisestä ei ole tuntunut kovinkaan raskaalta. Hautajaiset olivat se raskain hetki ja muistotilaisuus kevensi jo.

23.

Kuolema ON normaalia elämää. Se koskee jokaista elävää olentoa.

Mä luulen, että heidän kuolema, johon on pystyny valmistautumaan, on tavallaan helppo. Surutyötä on tehty jo pitkään. Sitten ne jotka kuolevat yllättäen, jättävät jälkeensä ison surun, jota ei välttämättä edes osaa käsitellä.

Kun äitini kuoli, olin aika pihalla varsinkin hautajaisten jälkeen n. reilun kuukauden. Tänä aikana en kyennyt tekemään töitä. Se oli minulle normaalia suremista. Tavallaan kuolema oli pitkään odotettavissa hänen kohdallaan, joten toisaalta vain yllätys. Itku ei ollut päällimmäisenä, mutta masennus kyllä. Siksi olin kuulemma tavallista hiljaisempi ja syrjäänvetäytyvämpi. Oltiin kuitenkin läheisiä, joten se oli jonkinasteinen järkytys ja ennenkaikkea iso muutos. Että ei tule takaisin koskaan enää tässä maailmassa eläessäni ainakaan. Ystävistä oli vain vähän tukea, kävin surutyön läpi jokseenkin yksin. Ennenkuin tajusinkaan, olin taas takaisin työelämässä ja opiskeluissa kiinni. Muistan kuolemakesästä vain sen nyt 15 v jälkeen, että kirjoittelin helposti kaikkea, harrastin liikuntaa jotenkin "automaattimodella" isän ja siskon kanssa, heidän kanssa normaalit syömiset, veneilyt, grillaukset yms. Luin myöhemmin kirjaa surutyöstä, niin siinä oli täsmälleen kerrottu sellaisesta käytöksestä mitä minullakin oli surressani. Siitä jäi mieleen esim, että aloin pitää erästä äidiltäni jäänyttä kaulakorua lähes päivittäin jonkin aikaa. Kannattaa lukea suremisesta ja surutyöstä ihan kirjoja, niin huomaat suremisesi olevan normaalimpaa kuin luuletkaan. Suruaikaa eivät muut voi määritellä ja riippuu paljon, kuinka läheinen henkilö oli hän, joka kuoli. Jos ei jaksa normaalisti, niin lääkärille ja saikkua. Ei siinäkään häpeämistä. Syyllisyyttä ei kannata ainakaan ottaa kantaakseen loppuelämäkseen kenenkään kuolemasta, jollei ole itse lopettanut todella jonkun elämää tahallisesti. Aina emme voi auttaa toista ihmistä vaikka haluaisimme, jos hän ei esim itse halua tulla autetuksi. Minua läheisen kuolema muutti niin, että suhtaudun kuolemaan yleensä realistisesti ja että se on joskus jokaisella edessä.

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että heidän kuolema, johon on pystyny valmistautumaan, on tavallaan helppo. Surutyötä on tehty jo pitkään. Sitten ne jotka kuolevat yllättäen, jättävät jälkeensä ison surun, jota ei välttämättä edes osaa käsitellä.

Allekirjoitan tämän ainakin omalta kohdaltani. Isoäidin kuolema ei tuntunut kovin pahalta, sillä hänellä oli Alzheimer, joten surutyötä oli tehty hiljalleen jo useita vuosia isoäidin persoonallisuuden hiipuessa ennen kuin keuhkokuume teki hänestä lopun. Olin oikeastaan helpottunut, koska isoäiti ei enää osannut kunnolla niellä, eikä dementoitunutta vanhusta voi tai kannata laittaa letkuruokintaankaan. Sen sijaan isoisän kuolema oli totaalinen shokki, sillä hän oli vielä täysin toimintakykyinen (ajoi autoa ja teki vapaaehtoistyötä vielä kuolinpäivänään), mutta sai äkillisen sairaskohtauksen juhlissa ja kuoli lähes saman tien tajuihinsa tulematta. Vaikka hänen kuolemastaan on jo useampi vuosi, se jaksaa vieläkin välillä itkettää.

Olin henkisesti paremmin valmistautunut toisen isoisäni kuolemaan, sillä hänellä oli pitkälle edennyt Parkinsonin tauti eikä hän ollut enää ihan täysissä järjissään, mutta hän eli kuitenkin pidempään kuin tämä äkillisesti kuollut "terveempi" isoisäni. Molemmat kuolivat kuitenkin niin lähekkäin (puolen vuoden sisällä), että surin oikeastaan molempia vielä myöhemmissä hautajaisissa. Kaikki isovanhempani olivat minulle läheisiä ja rakkaita, mutta tämä yksi kuolema tuntui muita pahemmalta juuri yllättävyytensä vuoksi. Jos äitini tai isäni kuolisi nyt äkillisesti, menisin varmaan ihan sekaisin, he kun ovat vielä suhteellisen nuoria ja terveitä ja kuvittelen heidän elävän vielä ainakin 20 vuotta.

Minusta vaikeinta elämässä onkin oppia luopupasn tai hyväksyä se, että kaikesta tulee joskus luopua. Vaikeinta on tietysti luopua rakkaidta ihmisistä, mutta joudumme luopumaan maallisten asioiden ( lapsuudenkoti, tietyt elämänvaihe et) myös kyvyistämme. Vanhuus on yhtä luopumista. Itse olen koettanut olla onnellinen siitä, että olen rakastanut ja tuntenut ihmisiä, että olen ollut onnekas että oli edes se aika olla yhdessä. Ja kyllä he edelleen tavallaan elävät minussa, ovat antaneet minulle paljon ja he elävät muistoissani. Mutta on myös tärkeää katsoa eteenpäin, saada kenties uusia rakkaita ihmisiä ja muistoja. Voimme olla tärkeitä muille.

Jaa, minä jatkoin elämääni normaalisti heti seuraavana päivänä. Yksin kotona ollessani toki poruin silmät päästäni pidempään.

Suremme kaikki tavallamme. Olin juhlissa joitakin kuukausia läheiseni kuoleman jälkeen. Minulle sanottiin, että olet toipunut hyvin, liian hyvin. Tosiasiassa olin surrut käsittämättömän lujaa ja olin edelleen riekaleina. Tahdoin vain viettää pienen hetken ilman sitä surun kuormaa päälläni, ja jutella ihmisten kanssa normaaleista asioita. Muustakin kuin kuolemasta. Suru on niin raskas, että siitä täytyy saada hetki lepoa. Edes pieni hengähdystauko.

Riippuu sekä kuolleen että omaisten sukupuolesta. Leskimies saa viettää häitä vaikka viikon päästä vaimon kuolemasta. Leskinaisen on surettava loppuelämänsä. Ainakin entisaikoina Intiassa kuolleen miehen leskivaimo poltettiin elävältä, jottei hän voisi pettää miestään miehen kuoleman jälkeen. Suomessa leskivaimoja ei polteta, mutta asenne on muuten hyvin samanlainen kuin Intiassa.

Vierailija kirjoitti:

Teit niin tai näin niin aina se on väärin. Itse koin nuorena henkilönä että nimenomaan en olisi saanut surra tai näyttää surulliselta millään tavalla. Sympatioita ei tullut työyhteisöltä eikä ammattiauttajilta. Olisi pitänyt vaan olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja jatkaa elämää. Ei ollut pelkästään LUPA vaan oli suorastaan PAKKO. Kun en halunnut bilettää niin oli se niin väärin. Nuorena ei olisi saanut surra vaan olisi pitänyt bilettää. Lisäksi ihmiset pelkäsivät ja välttelivät minua. Sairastuin lopulta vakavasti.

Koin täsmälleen saman kuin sinä.

Lakkasin käsittelemästä surua ja kuolemaa ihmisten kanssa. Huomaisin, että ihmiset eivät pystyneet käsittelemään asiaa. Kun teeskentelin että kaikki on hyvin ja hymyilin, he olivat helpottuneita. Tunsin myös, että minua pelättiin eikä tiedetty mitä minulle voi sanoa. Jäin käsittelemään asiaa vuosiksi yksinäni, ja suru oli läsnä kauan, sykkyrällä sisälläni. Olin myös nuori.

Kaikki toivoivat että toipuisin pian, ja esitin sitä mitä he tahtoivat nähdä.

Vierailija kirjoitti:

Menetin noin kuukausi sitten sisareni, ikävä ja suru on kova mutta elämän on pakko jatkua... Kuitenkin näyttää että monet paheksuu sitä että meillä ei vietetä mitään suruvuotta vaan käydään töissä ja oltiin jopa juhlissa.

Kuinka kauan tässä pitäisi kotona pysyä ettei ihmiset paheksuisi?

Voit aloittaa normaalin elämän heti, kun siltä tuntuu. Paheksujia aina riittää. Niistä ei kuitenkaan tarvitse välittää.