Kysy skitsofreniadiagnoosin saaneelta
Mulla on aikaa tapettavana, vastailen asiallisiin kysymyksiin (jos mua ei voi vastausten perusteella tunnistaa).
Kommentit (22)
Miten pääsit/jouduit hoitoon? Miten koit sen sillä hetkellä?
Kuinka helppoa on erottaa aistiharhat oikeista aistimuksista, tai yleensä sairauden aiheuttamat ajatukset "normaaleista"? Miten paljon lääkitys auttaa oireisiin?
Vierailija kirjoitti:
Milloin huomasit ekoja oireita ja millaisia ne olivat?
Ensimmäisiä oireita oli, että pelkäsin jonkun käyvän mun luona ja asentavan kameroita, joilla mua tarkkailtiin. Mulla oli myös näkö- ja kuuloharhoja. Itse en ensin tajunnut, että nämä asiat eivät ole totta. Olin hakeutunut aiemmin masennuksen takia hoitoon, joten hoitajat huomasivat nopeasti, että nyt on jotain vakavampaa meneillään.
Vierailija kirjoitti:
Miten pääsit/jouduit hoitoon? Miten koit sen sillä hetkellä?
Kuten yllä sanoin, olin siis jo valmiiksi hoidossa, kun psykoosioireita alkoi tulla. Olo oli silloin tosi ristiriitainen, koska uskoin harhoihini. Toisaalta niihin uskominen tarkoitti myös, että mun elämä oli todella pelottavaa, kun kehenkään tai mihinkään ei voinut luottaa. Päätin silloin antaa lääkitykselle mahdollisuuden, että jos se tekisi mun sisäisestä maasta vähemmän pelottavaa. Hyvä niin. Välillä mietin yhä, ovatko harhani oikeasti totta ja lääkkeet vain tekevät musta kyvyttömän havaitsemaan mun ympärillä olevaa manipulointia, mutta oikeastaan arjessa sillä ei ole väliä, sillä voin elää niin kuin harhat eivät olisi totta, eli siis ihan tavallista tavallisen ihmisen elämää.
Vierailija kirjoitti:
Kuinka helppoa on erottaa aistiharhat oikeista aistimuksista, tai yleensä sairauden aiheuttamat ajatukset "normaaleista"? Miten paljon lääkitys auttaa oireisiin?
Nykyään erotan todellisuuden ja harhat, ainakin enimmäkseen. Joidenkin ajatusoireiden (en halua mennä yksityiskohtiin) kohdalla en osaa ajatella, että ne olisivat mahdottomia. Hoitavan tahon mielestä ovat. Itse olen vain sitä mieltä, että ne ovat todella epätodennäköisiä ja että todennaköisempää minun omassa tapauksessani on, että asiat ovat kuvitelmaa. Se riittää minulle.
Lääkitys on mun kohdallani auttanut tosi paljon, mutta sitä on välillä pitänyt vähän venkslata, kun ensimmäiset lääkkeet eivät olleetkaan tarpeeksi tehokkaita. Tällä hetkellä mulla siis on jonkin verran positiivisia oireita (lähinnä harha-ajatuksia ja -aistimuksia) ja negatiivisia oireita (mm. toiminnanohjauksen vaikeuksia, siis suomeksi sanoen mun on vaikeampi selvitä normaaleista arkirutiineista kuin terveiden), mutta lääkitys auttaa sen verran, etten joudu asumaan laitoksessa tai muuta vastaavaa.
Oletko kertonut kellekään läheiselle/kaverille diagnoosistasi? Oletko kohdannut ennakkoluuloja, pelkoa tms. muilta ihmisiltä diagnoosiasi kohtaan?
Miltä sinusta nyt tuntuu elää skitsofreniadiagnoosin saaneena?
Olen pahoillani puolestasi, toivottavasti oireet pysyvät lääkkeillä aisoissa. Rankka sairaus :(
Vierailija kirjoitti:
Oletko kertonut kellekään läheiselle/kaverille diagnoosistasi? Oletko kohdannut ennakkoluuloja, pelkoa tms. muilta ihmisiltä diagnoosiasi kohtaan?
Mun läheiset tietävät kaikki, ihan jo senkin takia, että olen ollut hoidon piirissä pitkään enkä sinä aikana ole juuri opiskellut tai tehnyt työtä. Suurimmaksi osaksi olen ollut onnekas, eli useimmat ihmiset ovat suhtautuneet hyvin. Ja tulipahan nähtyä, ketkä ystävistä ovat niitä aitoja, ja ketkä eivät.
Minkä ikäisenä diagnoosin sait? Yli nelikymmppisenä sain bipon.
Vierailija kirjoitti:
Miltä sinusta nyt tuntuu elää skitsofreniadiagnoosin saaneena?
Loppujen lopuksi melkein hyvältä. Olen kulkenut rankan tien ja joutunut hyväksymään, että todennäköisesti en koskaan tule niin hyvään kuntoon, että voisin esim. työskennellä toiveammatissani sen stressaavuuden takia. Olen myös kärsinyt vakavasta masennuksesta ja joutunut laittamaan elämänarvoni täysin uusiksi. Tavallaan se on pakottanut kasvamaan ihmisenä ja olen varmaan miettinyt joitakin elämän syvällisiä asioita paljon enemmän kuin monet terveemmät. Tällä hetkellä mulla on arjissa mielekästä tekemistä, ystäviä ja harrastuksia ja se kantaa jo aika pitkälle. Haluaisin joskus tehdä työtä, jossa pääsisin hälventämään psyykkisiin sairauksiin liittyviä ennakkoluuloja.
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani puolestasi, toivottavasti oireet pysyvät lääkkeillä aisoissa. Rankka sairaus :(
Kiitos, onhan se. Onneksi lääkkeet ja muutkin hoidot kehittyvät jatkuvasti.
Seurusteletko tai käytkö treffeillä? Onnistuuko nämä hommat vai juokseeko potentiaaliset seuralaiset karkuun kun kerrot sairaudesta tai sairauslomasta? Oletko nyt töissä/opiskeletko?
T. 30+ kaksisuuntainen, jolta ei onnistu
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisenä diagnoosin sait? Yli nelikymmppisenä sain bipon.
Varsinaisen skitsofreniadiagnoosin saamisessa meni aikaa, en tarkalleen muista, milloin se eka kertaa kirjattiin mun tietoihin. Olin suunnilleen 30-vuotias. Sitä ennen sain kyllä ihan samaa hoitoa, mutta eri diagnooseilla. (En luettele niitä tässä, jotta minua ei tunnistettaisi.)
pipoa kirjoitti:
Seurusteletko tai käytkö treffeillä? Onnistuuko nämä hommat vai juokseeko potentiaaliset seuralaiset karkuun kun kerrot sairaudesta tai sairauslomasta? Oletko nyt töissä/opiskeletko?
T. 30+ kaksisuuntainen, jolta ei onnistu
Olen seurustelltut jonkin verran, tällä hetkellä olen sinkku enkä etsi parisuhdetta. Koska olen pyörinyt niin paljon erilaisissa hoitopaikoissa, seurustelukumppanini ovat myös melkein kaikki olleet mielenterveysongelmaisia. Tiedän mt-ongelmaisia pareja, joiden suhde toimii ongelmista huolimatta, mun kohdalla ei ole sujunut kovin hyvin.
Olen tällä hetkellä kuntoutuksessa.
Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Voitko hankkia lapsia?
Biologisesti voisin, mutta en halua. Psykoosialttiuden periytyminen huolettaa ja minulla on ihan tarpeeksi haasteita arjessa ilman lastakin.
Vierailija kirjoitti:
pipoa kirjoitti:
Seurusteletko tai käytkö treffeillä? Onnistuuko nämä hommat vai juokseeko potentiaaliset seuralaiset karkuun kun kerrot sairaudesta tai sairauslomasta? Oletko nyt töissä/opiskeletko?
T. 30+ kaksisuuntainen, jolta ei onnistu
Olen seurustelltut jonkin verran, tällä hetkellä olen sinkku enkä etsi parisuhdetta. Koska olen pyörinyt niin paljon erilaisissa hoitopaikoissa, seurustelukumppanini ovat myös melkein kaikki olleet mielenterveysongelmaisia. Tiedän mt-ongelmaisia pareja, joiden suhde toimii ongelmista huolimatta, mun kohdalla ei ole sujunut kovin hyvin.
Olen tällä hetkellä kuntoutuksessa.
Tsemppiä!
Kiitos, tsemppiä myös sinne! Kuntoutuksessa täälläkin. Itse en tunne lähemmin ketään kenellä olisi yhtä vakavia mt-ongelmia kuin minulla + fyysinen sairaus. Masennusta tuntuu olevan vähän kaikilla mutta suurin osa näistä kavereista on melko toimintakykyisiä. Avo-osastolle olisin monta kertaa päässyt mutta omaa ahdistustani en ole sinne halunnut. Siellä varmaan tutustuisi toisiin... Terveiden kanssa on yhä vain vaikeampaa yrittää olla kaveria tai seurustella. Itselle on tapahtunut liikaa ikäviä asioita ja minulla on siksi ongelmia suhtautua terveisiin koska heillä ei usein ole mitään esteitä tehdä ihan mitä haluavat ja itsellä taas on paljon haastetta yrittää toimia edes välttävästi elämässä. Sitten joutuu aina selittelemään, valehtelemaan tai perustelemaan omia valintoja muille jos ei nyt halua suoraan kertoa. Olenkin viimeisimmästä romahduksesta asti ollut melko eristäytynyt ja yksinäinen enkä tiedä miten täältä noustaan.
pipoaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
pipoa kirjoitti:
Seurusteletko tai käytkö treffeillä? Onnistuuko nämä hommat vai juokseeko potentiaaliset seuralaiset karkuun kun kerrot sairaudesta tai sairauslomasta? Oletko nyt töissä/opiskeletko?
T. 30+ kaksisuuntainen, jolta ei onnistu
Olen seurustelltut jonkin verran, tällä hetkellä olen sinkku enkä etsi parisuhdetta. Koska olen pyörinyt niin paljon erilaisissa hoitopaikoissa, seurustelukumppanini ovat myös melkein kaikki olleet mielenterveysongelmaisia. Tiedän mt-ongelmaisia pareja, joiden suhde toimii ongelmista huolimatta, mun kohdalla ei ole sujunut kovin hyvin.
Olen tällä hetkellä kuntoutuksessa.
Tsemppiä!
Kiitos, tsemppiä myös sinne! Kuntoutuksessa täälläkin. Itse en tunne lähemmin ketään kenellä olisi yhtä vakavia mt-ongelmia kuin minulla + fyysinen sairaus. Masennusta tuntuu olevan vähän kaikilla mutta suurin osa näistä kavereista on melko toimintakykyisiä. Avo-osastolle olisin monta kertaa päässyt mutta omaa ahdistustani en ole sinne halunnut. Siellä varmaan tutustuisi toisiin... Terveiden kanssa on yhä vain vaikeampaa yrittää olla kaveria tai seurustella. Itselle on tapahtunut liikaa ikäviä asioita ja minulla on siksi ongelmia suhtautua terveisiin koska heillä ei usein ole mitään esteitä tehdä ihan mitä haluavat ja itsellä taas on paljon haastetta yrittää toimia edes välttävästi elämässä. Sitten joutuu aina selittelemään, valehtelemaan tai perustelemaan omia valintoja muille jos ei nyt halua suoraan kertoa. Olenkin viimeisimmästä romahduksesta asti ollut melko eristäytynyt ja yksinäinen enkä tiedä miten täältä noustaan.
Harmi, jos kuntoutuksesta ei ole löytynyt samanhenkistä ja -taustaista seuraa. Itse olen tutustunut erilaisissa hoito- ja kuntoutuspaikoissa hienoihin ihmisiin, jotka tuntuvat ymmärtävän jo puolesta sanasta. Onko sun kotipaikkakunnalla mielenterveysyhdistystä (tai fyysiseen sairauteesi liittyvää vertaisryhmää)? Netissä on myös jotain tukiryhmiä, mutta niistä en tiedä sen enempää, kun en juuri ole niissä ollut.
Se on kyllä totta, että terveiden kanssa on vaikea tulla ymmärretyksi, jos heillä ei satu olemaan jotain kosketuspintaa mt-ongelmiin, esim. sairastunutta perheenjäsentä.
Milloin huomasit ekoja oireita ja millaisia ne olivat?