Bipolaarin läheiset?

Olen ehkä huono vastaamaan, koska minun läheisellä sen on tavallaan huomannut aina. On siis niin kauan kuin muistan ollut "erilainen" ja jotenkin olen tiennyt, että jotakin muutakin on takana, kuin päihteiden käyttö. Päihteet siis vain seuraus, ei syy käytökseen. Kaksisuuntainen todettiin hänellä vasta, kun oli lähemmäs 50v. Nyt ollut jo usemmman vuoden lääkityksellä ja sairaus jotenkin aisoissa. Kauheaa sanoa, mutta en enää tunne ihmistä, koska koko aiemman elämän on käyttäytynyt eri tavalla. Toki olen onnellinen, että saa hoitoa, mutta itselle läheisenä on ollut vaikeaa tottua uuteen persoonaan. 

Valvoo, juo, on ahdistunut. Alkaa etsiä huonoa seuraa ja uskoa omituisuuksia. Juoksee ties missä.Depisvaiheessa nukkuu koko ajan. Ex-läheinen, joka oli myös psykoottinen.

Hypomaniassa on levoton, äksy, nenäkäs, jauhaa tiettyä vanhaa harhaluuloista juttua, ahdistuu, vaihtoehtoisesti korostetun hilpeä, tuntuu leijailevan jossain puolen metrin korkeudessa. Sieltä laskeuduttuaan pelkää vääriä katseita, ilmeitä ja ihmisiä yleensä. Ei muista tekemisiään. On myös adhd ja autismipiirteitä. Tämä elossa oleva läheinen.

Kiitos kokemuksesta.

Minulla on toisenlainen tilanne, kahdenkymmenen vuoden parisuhteesta ainakin ensimmäiset kymmenen vuotta olivat ihan ok. Puolisoni oli hyvinkin tasaista lajia. Jossain vaiheessa aloin ihmetellä hankalaksi muuttuvaa käytöstä, ja olen miettinyt vaikka mitä vaihtoehtoja. Viimeiset viisi vuotta on ollut hyvin railakasta menoa ja äskettäin olen havahtunut siihen, ettei mitään "tavallista arkea" ole enää olemassakaan. Elämä rytmittyy masennus- ja ahdistusjaksoihin ja (kuin salama kirkkaalta taivaalta) alkaakin päinvastainen vaihe, jolloin puolisolla on vauhti päällä melkein kellon ympäri ja yhtäkkiä kaikki asiat elämässä ovat mahdollisia. Suunnitelmat ovat valtavia. Ja sitten - naks - melkein pelkkä hengittäminenkin on liian raskasta jaksaa. Jotenkin nyt mieleen hiipii tunne, että jos tämä onkin sitä? 

Alkoholia kuluu isoja määriä silloin, kun eniten ahdistaa, muka lääkkeeksi... Hyvinä jaksoina sitä kuluu sitten kaverien kanssa elämää juhlistaessa. Kummassakaan ääripäässä unta ei kerry juurikaan. Ahdistus valvottaa tai sitten ei vain ehdi nukkua, kun pitää toteuttaa niitä suuria suunnitelmia ja tehdä kymmentä projektia yhtä aikaa.

Voin tietysti olla väärässäkin epäilyineni, mutta tunne on aika vahva.  

Kolmoskommentti siis ap:n.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kokemuksesta.

Minulla on toisenlainen tilanne, kahdenkymmenen vuoden parisuhteesta ainakin ensimmäiset kymmenen vuotta olivat ihan ok. Puolisoni oli hyvinkin tasaista lajia. Jossain vaiheessa aloin ihmetellä hankalaksi muuttuvaa käytöstä, ja olen miettinyt vaikka mitä vaihtoehtoja. Viimeiset viisi vuotta on ollut hyvin railakasta menoa ja äskettäin olen havahtunut siihen, ettei mitään "tavallista arkea" ole enää olemassakaan. Elämä rytmittyy masennus- ja ahdistusjaksoihin ja (kuin salama kirkkaalta taivaalta) alkaakin päinvastainen vaihe, jolloin puolisolla on vauhti päällä melkein kellon ympäri ja yhtäkkiä kaikki asiat elämässä ovat mahdollisia. Suunnitelmat ovat valtavia. Ja sitten - naks - melkein pelkkä hengittäminenkin on liian raskasta jaksaa. Jotenkin nyt mieleen hiipii tunne, että jos tämä onkin sitä? 

Alkoholia kuluu isoja määriä silloin, kun eniten ahdistaa, muka lääkkeeksi... Hyvinä jaksoina sitä kuluu sitten kaverien kanssa elämää juhlistaessa. Kummassakaan ääripäässä unta ei kerry juurikaan. Ahdistus valvottaa tai sitten ei vain ehdi nukkua, kun pitää toteuttaa niitä suuria suunnitelmia ja tehdä kymmentä projektia yhtä aikaa.

Voin tietysti olla väärässäkin epäilyineni, mutta tunne on aika vahva.  

Kyllä sä olet täysin oikeassa. Yleensä tuohon liittyy sairauden tunnon puute, jos jossain on vikaa niin ei ainakaan itsessään. Alkoholi pahentaa asiaa, koska se syö serotoniinin.

Miehesi pitää mennä hoitoon ja jos ei mene, niin ei oikein ole muuta järkevää ratkaisua kuin ero.

Ehkä hän on ollut ennenkin sairas, tuo vaiva voi olla pitkään oireeton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kokemuksesta.

Minulla on toisenlainen tilanne, kahdenkymmenen vuoden parisuhteesta ainakin ensimmäiset kymmenen vuotta olivat ihan ok. Puolisoni oli hyvinkin tasaista lajia. Jossain vaiheessa aloin ihmetellä hankalaksi muuttuvaa käytöstä, ja olen miettinyt vaikka mitä vaihtoehtoja. Viimeiset viisi vuotta on ollut hyvin railakasta menoa ja äskettäin olen havahtunut siihen, ettei mitään "tavallista arkea" ole enää olemassakaan. Elämä rytmittyy masennus- ja ahdistusjaksoihin ja (kuin salama kirkkaalta taivaalta) alkaakin päinvastainen vaihe, jolloin puolisolla on vauhti päällä melkein kellon ympäri ja yhtäkkiä kaikki asiat elämässä ovat mahdollisia. Suunnitelmat ovat valtavia. Ja sitten - naks - melkein pelkkä hengittäminenkin on liian raskasta jaksaa. Jotenkin nyt mieleen hiipii tunne, että jos tämä onkin sitä? 

Alkoholia kuluu isoja määriä silloin, kun eniten ahdistaa, muka lääkkeeksi... Hyvinä jaksoina sitä kuluu sitten kaverien kanssa elämää juhlistaessa. Kummassakaan ääripäässä unta ei kerry juurikaan. Ahdistus valvottaa tai sitten ei vain ehdi nukkua, kun pitää toteuttaa niitä suuria suunnitelmia ja tehdä kymmentä projektia yhtä aikaa.

Voin tietysti olla väärässäkin epäilyineni, mutta tunne on aika vahva.  

Kyllä sä olet täysin oikeassa. Yleensä tuohon liittyy sairauden tunnon puute, jos jossain on vikaa niin ei ainakaan itsessään. Alkoholi pahentaa asiaa, koska se syö serotoniinin.

Miehesi pitää mennä hoitoon ja jos ei mene, niin ei oikein ole muuta järkevää ratkaisua kuin ero.

Ehkä hän on ollut ennenkin sairas, tuo vaiva voi olla pitkään oireeton.

Joo, siis miehen paha olohan johtuu hänen mielestään minusta. Koska mitään muuta selitystä ei ole, hänellä vain on paha olla. Olen yrittänyt houkuttaa häntä lääkäriin, mutta hän vain ihmettelee, miksi ihmeessä sinne pitäisi mennä. Totisesti, eron partaalla ollaan, kun omakin jaksaminen on ihan finito.

Olen tuntenut puolisoni parikymppisestä.

ap

Bipon vieressä on talvirukkaset ja kaulahuivi.

Sinkkumies

Muita?

Missähän vaiheessa se lääkäriin patistelu saattaisi onnistua? Viimeksi, kun yritin, sain aikaiseksi melkoisen myllytyksen, kun mies uskoi lääkäriinviennin olevan osa salaliittoa. Oli kyllä muutenkin sellainen vaihe, että hän esimerkiksi puhui taukoamatta ja paljon, ilman, että puheella oli oikeastaan mitään sisältöä. Ihan ympäripyöreää huttua, kun siitä yritti ottaa jotain selkoa. Yksin ollessaankin näin hänen puhuvan. Ehkä joku tyynempi vaihe olisi otollisempi, mutta a) niitä ei ole ja b) ei hän ainakaan silloin lähde, kun kerran olo on ihan normaali.

ap

Hiissaan tätä vielä kerran ylöspäin ennen muita menoja. :)

Vierailija kirjoitti:

Missähän vaiheessa se lääkäriin patistelu saattaisi onnistua? Viimeksi, kun yritin, sain aikaiseksi melkoisen myllytyksen, kun mies uskoi lääkäriinviennin olevan osa salaliittoa. Oli kyllä muutenkin sellainen vaihe, että hän esimerkiksi puhui taukoamatta ja paljon, ilman, että puheella oli oikeastaan mitään sisältöä. Ihan ympäripyöreää huttua, kun siitä yritti ottaa jotain selkoa. Yksin ollessaankin näin hänen puhuvan. Ehkä joku tyynempi vaihe olisi otollisempi, mutta a) niitä ei ole ja b) ei hän ainakaan silloin lähde, kun kerran olo on ihan normaali.

ap

Tutulta kuulostaa; minulla on myös kaksisuuntainen. Yrittäisin puhua tosi nätisti ja kertoa, että toinen ei ole ollut oma itsensä pitkiin aikoihin ja antaa esimerkkejä. Ja kertoa, että tuo ei vaikuta normaalilta ja että olo voisi olla tasaisen hyväkin. Kannattaa mainita myös kaikki ne asiat, jotka kärsivät hänen oireilustaan (työ, ihmissuhteet, raha-asiat). Ja jos on joku läheinen tai kaveri, jota miehesti kuuntelee, niin sellaistakin ihmistä voisi pyytää puhumaan miehelle. 

Kiitos. Miehellä on pari ystävää vielä jäljellä, ehkä heistä voisi olla jotain apua. Ovat kumminkin ne vanhimmat ja tuntevat siis pitkältä ajalta. Yksi kyselikin minulta joskus, onko meillä kaikki ihan niinkuin kuuluu.

Lueskelin aiheesta lisää ja kovin paljon olisi yhtäläisyyksiä. :(

Lueskelin aiheesta lisää ja kovin paljon olisi yhtäläisyyksiä. :(

ap