Narsistisia piirteitä omaavien vanhempien aikuinen lapsi.. Miten olet selvinnyt?

Minun isäni on narsistinen ay-pomo ja äiti ahne psykiatri , molemmin selviä narsisteja.

Olen eronnut vanhemmistani, ja elän maa elämäänu, en enää ole tekemisissä heidän kanssa, vain ikävät muistot ja lapsuuden traumat jäi

Nykyään menee ihan hyvin. Yleensä olen herkkä, mutta isän kuolemaa ei tarvinnut surra, oli vain helpotus.

Minulla oli ikäviä muistoja p*skiaisesta, mutta ammattiauttajan avulla olen päässyt yli.

Huonosti. Minut on nujerrettu niin täydellisesti että kyvykkyydestä huolimatta olen nyt 30-vuotias koulun keskeyttänyt velallinen työtön kasa nahkaa ja luuta. Tiedän että olisin voinut tehdä vaikka mitä tähän ikään mennessä. Aina kun yritän taas ylös täältä, narsisti-isä saa kuulla siitä ja pilkkaa.

Olen säilyttänyt itseni rippeitä ja löysin miehen joka rakastaa minua. Pelkään ihan hillittömästi että olen niin rikkinäinen että jotenkin pilaan tämän tai sitten vedän hänetkin alas.

Yhtäkkiä saadun rakkauden avulla olen taas palannut kouluun ja aion ponnistaa surkastuneilla lihaksilla ja tulla jotenkin ihmiseksi. Ikävä kyllä isäni on jo nyt saanut vihiä tästä. Hän haukkui pitkin sukua että "kuka ihme sellaisenkin läskin vanhanpiian on huolinut?" ja ihanat sukulaiset tietty raportoivat tästä minulle. Sen lisäksi tuli naureskeluviestiä että "mitä koulua sinä muka käyt, ei siitä tule mitään hyötyä sinulle olemaan vaikka sen suoritatkin mutta OK".

Tiedän että ihminen on sairas ja nuorempana säälin häntä, mutta voimien loppuessa tiedän että etäältäkin hänen olemassaolonsa kuristaa minua kuoliaaksi. Onko ihan hirveää toivoa toisen kuolemaa jos oma elämä helpottuisi sillä?

Vierailija kirjoitti:

Huonosti. Minut on nujerrettu niin täydellisesti että kyvykkyydestä huolimatta olen nyt 30-vuotias koulun keskeyttänyt velallinen työtön kasa nahkaa ja luuta. Tiedän että olisin voinut tehdä vaikka mitä tähän ikään mennessä. Aina kun yritän taas ylös täältä, narsisti-isä saa kuulla siitä ja pilkkaa.

Olen säilyttänyt itseni rippeitä ja löysin miehen joka rakastaa minua. Pelkään ihan hillittömästi että olen niin rikkinäinen että jotenkin pilaan tämän tai sitten vedän hänetkin alas.

Yhtäkkiä saadun rakkauden avulla olen taas palannut kouluun ja aion ponnistaa surkastuneilla lihaksilla ja tulla jotenkin ihmiseksi. Ikävä kyllä isäni on jo nyt saanut vihiä tästä. Hän haukkui pitkin sukua että "kuka ihme sellaisenkin läskin vanhanpiian on huolinut?" ja ihanat sukulaiset tietty raportoivat tästä minulle. Sen lisäksi tuli naureskeluviestiä että "mitä koulua sinä muka käyt, ei siitä tule mitään hyötyä sinulle olemaan vaikka sen suoritatkin mutta OK".

Tiedän että ihminen on sairas ja nuorempana säälin häntä, mutta voimien loppuessa tiedän että etäältäkin hänen olemassaolonsa kuristaa minua kuoliaaksi. Onko ihan hirveää toivoa toisen kuolemaa jos oma elämä helpottuisi sillä?

Ei ole! Itse olen ollut suurelta osin helpottunut toisen vanhempani kuoltua.

Vierailija kirjoitti:

omasta mielestäni olen selvinnyt huonosti/kehnosti ammattilaisten mielestä hienosti. katkeruus lähti kun sain vihan purettua verbaalisesti, mutta sen pidättelemiseen meni 25vuotta. pidän narsisteja uhreina itsekin ja tunnen lähinnä viileää myötätuntoa sellaisia kohtaan pohjimmiltaan. lähelleni en päästä kuitenkaan heitä enää koskaan.

Itse en noin myötätuntoiseen suhtautumiseen kykene. Narsisti on kuitenkin itse tehnyt tietoisen päätöksen hankkia lapsia. Hänen ei olisi ollut pakko laittaa pahan kierrettä eteenpäin. Oma rikkonaisuus ei ole mikään hyväksyttävä selitys sille, että kohtelee muita kusipäisesti.

Minun on pakko antaa lapset vuoroviikoin narsistiselle exälle, vaikka tiedän tämän olevan ihan seinähullu. Väkivalta on henkistä, ei fyysistä, ja sitä on vaikeaa selittää saati todistaa. Olen yrittänyt puhua viranomaisille. Isompi ei enää haluaisi isälleen mennäkään. Toivon että lapseni ymmärtävät aikuisina että tein kaikkeni.

Vierailija kirjoitti:

Minun on pakko antaa lapset vuoroviikoin narsistiselle exälle, vaikka tiedän tämän olevan ihan seinähullu. Väkivalta on henkistä, ei fyysistä, ja sitä on vaikeaa selittää saati todistaa. Olen yrittänyt puhua viranomaisille. Isompi ei enää haluaisi isälleen mennäkään. Toivon että lapseni ymmärtävät aikuisina että tein kaikkeni.

Ymmärtävät varmaan, jos tapahtumista avoimesti pystytään jälkikäteen puhumaan. Ellei pystytä, niin sitten lapsille voi jäädä vihaa sinua kohtaan. Mennyt tarvitsee jonkinlaisen selityksen, jotta siitä pääsee jatkamaan kunnolla eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Valivali mitä uhriutumista. Ottakaa vastuu elämästänne. Yhdelläkään teistä ei oo ollut mitään narsistivanhempia, haluatte vaan syyn olla luusereita. Jokaisessa ihmisessä on narsistisia piirteitä, ette ole erityisiä.

Totta puhut, olen aivan samaa mieltä.

Maailmassa näyttää olevan tänä päivänä pelkkiä narsisteja tai sitten heidän uhrejaan. Faktahan on että marttyyrit syyttää aina muita. Aikamoisia narsisteja nämä valittajatkin, manipuloivat ihmisiä puolelleen ja vievät omakotitalon ja lapset mennessään.

Eivät näe omaa narsistisuuttaan katkeroituessaan henkisesti vahvemmalle puoliskolle, he uhriutuvat heti ja N-kortti heiluu ilmassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valivali mitä uhriutumista. Ottakaa vastuu elämästänne. Yhdelläkään teistä ei oo ollut mitään narsistivanhempia, haluatte vaan syyn olla luusereita. Jokaisessa ihmisessä on narsistisia piirteitä, ette ole erityisiä.

Totta puhut, olen aivan samaa mieltä.

Maailmassa näyttää olevan tänä päivänä pelkkiä narsisteja tai sitten heidän uhrejaan. Faktahan on että marttyyrit syyttää aina muita. Aikamoisia narsisteja nämä valittajatkin, manipuloivat ihmisiä puolelleen ja vievät omakotitalon ja lapset mennessään.

Eivät näe omaa narsistisuuttaan katkeroituessaan henkisesti vahvemmalle puoliskolle, he uhriutuvat heti ja N-kortti heiluu ilmassa.

Sössitkö narsisti perhe-elämäsi ja nyt harmittaa? Ei se mieli tuolla vielä parane.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni omaa piirteitä, mutta ei hän nyt diagnoosia saisi.

Suurin, mihin hän vaikutti on se, että menin naimisiin samanlaisen miehen kanssa. Erosimme 20 vuoden jälkeen, ja vasta sitten kun näitä haavoja parantelin, tajusin koko narsistisen kuvion elämässäni. Olin 42 v, kun aloin pohtimaan, mitkä ovat minun tarpeeni. Ja ymmärsin, että minulla on oikeus tuntea ja ajatella juuri niin kuin haluan.

Erosta on nyt 8 vuotta. Kaikille olen antanut anteeksi. Ei ole muuta mahdollisuutta.

Miksi koet olleen niin tärkeää antaa anteeksi?

”Forgivness is to set the prisoner free - to realiize that the prisoner was yourself”.

Ainut tapa saada itsensä irti vanhasta, oli se mikä tahansa, on hyväksyminen ja anteeksiantaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni omaa piirteitä, mutta ei hän nyt diagnoosia saisi.

Suurin, mihin hän vaikutti on se, että menin naimisiin samanlaisen miehen kanssa. Erosimme 20 vuoden jälkeen, ja vasta sitten kun näitä haavoja parantelin, tajusin koko narsistisen kuvion elämässäni. Olin 42 v, kun aloin pohtimaan, mitkä ovat minun tarpeeni. Ja ymmärsin, että minulla on oikeus tuntea ja ajatella juuri niin kuin haluan.

Erosta on nyt 8 vuotta. Kaikille olen antanut anteeksi. Ei ole muuta mahdollisuutta.

Miksi koet olleen niin tärkeää antaa anteeksi?

”Forgivness is to set the prisoner free - to realiize that the prisoner was yourself”.

Ainut tapa saada itsensä irti vanhasta, oli se mikä tahansa, on hyväksyminen ja anteeksiantaminen.

Minusta tätä anteeksiantamisen merkitystä korostetaan liikaakin. Hyvää elämää voi elää, vaikkei olisikaan kaikkien menneiden asioiden kanssa täysin sinut.

Jep, ei anteeksianto ole mikään vastaus kaikkeen. Ei sitä tarvita mihinkään eteenpäin menoon.

Totuus tekee vapaaksi.

Minulla on eräs trauma. En ole antanut anteeksi trauman aiheuttaneelle ihmiselle hänen tekoaan. Enää en silti kovin usein asiaa mieti, koska tapahtuneesta on jo aikaa. Asia ei siltikään ole ns. loppuunkäsitelty, koska se ajoittain palaa mieleen. Ja aika tuo tapahtumiin uusia näkökulmia. Minä muutun, maailma muuttuu, näkemykseni menneestä muuttuvat . Aika kulkee eteenpäin, vaikken olekaan antanut anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Totuus tekee vapaaksi.

Mikä lopulta on totuus? Ehkä on vain erilaisia näkökulmia asioihin.

.

Jos et totuutta etsi, voit kuolla rikkaana mutta tuhoa kylväneenä tyhmänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sille ns. terveemmälle vanhemmalle katkera siitä, ettei hän pelastanut meitä lapsia sairaamman vanhemman otteesta. Itsensä hän sai riuhtaistua puolisostaan eroon, mutta hylkäsi lapsensa väkivaltaisen exän armoille. Halveksin tätä vanhempaani. Läheisriippuvaisuudestaan huolimatta hän kun näki perhekuvion olevan sairas. Millainen vanhempi jättää lapsensa väkivaltaiselle puolisolle saadakseen eron helpommin?

Sellainen, joka on niin heikko henkisesti, ettei kykene taistelemaan.

Niin. Kuulemma pelkäsi eron hankaloituvan jos olisi vaatinut lapsia itselleen. Ja pelkäsi kumppanin sekoavan pahasti. Lapsensa kuitenkin jätti sellaisen ihmisen haltuun, jonka tiesi lapsia lyövän, tukistavan ja potkivan. Eikä koskaan sanonut viranomaisille siitä sanaakaan. Halveksin tätä suunnattoman paljon.

meillä narsisti manipuloi minut yhdessä toista vanhempaa vastaan ja lisäksi käytti hyväksi vilpitöntä rakkauttani "ihan kilttiä" narsistia kohtaan ja kiristi minut uhkailemalla minua  avioerossa itselleen. toinen vanhempi ei osannut taistella eikä jaksanut. olen antanut sen anteeksi jossain määrin hänelle

Mikä on saanut sinut antamaan anteeksi?

Hmm hyvä kysymys. ehken ole tarpeeksi vielä antanut hänelle anteeksi sitä kokonaan, mutta ehkä hänenkin täydellinen kyvyttömyytensä huolehtia lapsestaan on ollut aikuinen ja armollinen tapa käsitellä asiaa ja on suhteuttanut asiat hyvin nopeasti perspektiiviinsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni omaa piirteitä, mutta ei hän nyt diagnoosia saisi.

Suurin, mihin hän vaikutti on se, että menin naimisiin samanlaisen miehen kanssa. Erosimme 20 vuoden jälkeen, ja vasta sitten kun näitä haavoja parantelin, tajusin koko narsistisen kuvion elämässäni. Olin 42 v, kun aloin pohtimaan, mitkä ovat minun tarpeeni. Ja ymmärsin, että minulla on oikeus tuntea ja ajatella juuri niin kuin haluan.

Erosta on nyt 8 vuotta. Kaikille olen antanut anteeksi. Ei ole muuta mahdollisuutta.

Miksi koet olleen niin tärkeää antaa anteeksi?

sivusta, jotta voittaa itsensä elämän suuressa kamppailussa jossa myös itseä ja toivottavasti vain ja ainoastaan eniten itseään vastaan "kilvoitellaan" ajoittain?

Kaikille teille onnittelut, olette saaneet näkönne takaisin, tämänkaltaiseen tilanteeseen, kun on mahdollista jäädä silmät ummessa elämään. Nyt on hyvä elämässä keskittyä kaikkeen hyvään, lempeisiin ihmisiin ja ennenkaikkea positiiviseen. Siinä on haastetta, mutta antaa paljon.