Mikä entisajan kasvatustyylissä on ollut sellaista, että rajattomia aikuisia on paljon?

Vierailija kirjoitti:

Mikä entisajan kasvatustyylissä on ollut sellaista, että moni eläkeikäinen tai eläkeikää lähestyvä ihminen omaa rajattoman ihmisen piirteitä? Johtuuko se entisajan auktoritäärisesta kurinpidosta? Lapsilta otettu luulot pois ja aikuisena on kova tarve pönkittää omaa itsetuntoaan suoritusten avulla ja yrittämällä kontrolloida toisia?

Kaikki tämä ja kateus myös.

Aika kuluu ja vartijat poistuvat, samalla häipyvät raja-aidat. Kaikki on liian vapaata, päästään omasta mielestä vallan huipulle. Jotkut haluavat silti jonkun jota syyttää kuvitellusta kyttäämisestä, että tuntevat itsensä tärkeiksi, turvatuiksi ja saavat purkaa tähän ketutuksensa. Katoavaa kansanperinnettä, mutta vielä näitä löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Avainlapsikulttuuri. Vanhemmat teki töitä pitkää päivää. Mitään iltapäiväkerhoja ei ollut. Eskariakaan ei ollut. Meilläkin vanhemmat saattoi olla yöllä töissä ja yksi kouluikäinen kahden allekouluikäisen kanssa kotona. Lankapuhelin, kukaan ei saanut ketään kylillä olevaa kiinni .

Niitä entisiä avainkaulalapsia ne eläkeläiset nyt hyysäävät, paapovat ja neuvovat kuin pikkulapsia kun lapset ovat jotain nelikymppisiä.

T. 46 v entinen avainkaulalapsi, jolla on rajaton äitini riippana

Minä olen vm 68. Muistan kuinka isäni opetti ”meillä ei lapset määrää” ja ”koskaan ei saa kuunnella omia tunteita”. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että isäni omi itselleen kaikki tietävän auktoriteettiaseman. Hän tiesi. Häntä pitää kuunnella. Ja kun ihminen itse uskoo siihen, niin hän katsoo olevansa oikeutettu astumaan muiden varpaille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä kannattaako tuota ilmiötä psykologisoida. Ennen se on ollut ok käytöstä, nyt ei. Ajat on muuttuneet, mutta ihminen ei sen mukana. Ehkäpä tämän päivän nuoriin aikuisiinkin lyödään vanhoina jokin leima, kun eivät vastaa sen ajan käsitystä "normaalista". 

Kenen näkökulmasta rajattomuus on ennen ollut ok käytöstä? Paitsi rajattoman mielestä.

Joskus oli nämä ammattirajattomat, kylän juopot, hullut ja hutsut. Heidän kauttaan purettiin paineet. Sekoilijat olivat oman kylän seiskajulkkiksia, joiden tekemiset päiviteltiin ja joita yllytettiin niin että sai tuntea itsensä normaaliksi.

Meillä kaikki tunteet tukahdutettiin ruoalla. Ja rahalla. Esim kun me muutimme kesken lukioni ja tietenkin se tuntui pahalta, sain 20 markkaa ja koko se minun suruni oli sillä kuitattu.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen vm 68. Muistan kuinka isäni opetti ”meillä ei lapset määrää” ja ”koskaan ei saa kuunnella omia tunteita”. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että isäni omi itselleen kaikki tietävän auktoriteettiaseman. Hän tiesi. Häntä pitää kuunnella. Ja kun ihminen itse uskoo siihen, niin hän katsoo olevansa oikeutettu astumaan muiden varpaille.

Jollain tavalla sisimmässään ihmisen on pakko olla hirveän epävarma itsestään, jos käytös ulospäin on tällaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä kannattaako tuota ilmiötä psykologisoida. Ennen se on ollut ok käytöstä, nyt ei. Ajat on muuttuneet, mutta ihminen ei sen mukana. Ehkäpä tämän päivän nuoriin aikuisiinkin lyödään vanhoina jokin leima, kun eivät vastaa sen ajan käsitystä "normaalista". 

Kenen näkökulmasta rajattomuus on ennen ollut ok käytöstä? Paitsi rajattoman mielestä.

Joskus oli nämä ammattirajattomat, kylän juopot, hullut ja hutsut. Heidän kauttaan purettiin paineet. Sekoilijat olivat oman kylän seiskajulkkiksia, joiden tekemiset päiviteltiin ja joita yllytettiin niin että sai tuntea itsensä normaaliksi.

Entisajan elämänmenoa ihaillaan monesti aivan turhaan. Kyläyhteisöissä on ollut omat pimeät puolensa ja sieltä on ollut vaikea päästä lähtemään. Nykyään on onneksi saatavilla monenlaista ammattiapua.

Vierailija kirjoitti:

Meillä kaikki tunteet tukahdutettiin ruoalla. Ja rahalla. Esim kun me muutimme kesken lukioni ja tietenkin se tuntui pahalta, sain 20 markkaa ja koko se minun suruni oli sillä kuitattu.

Tämä tunteiden tukahduttaminen ruoalla voi siirtyä suvussa vielä pitkään eteenpäin, jos siihen on lapsesta asti tottunut. Ilmeisesti jotain pula-ajan niukkuuden kompensointia tuokin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En sanoisi että noilla ihmisillä useinkaan olisi huono itsetunto jota pitäisi pönkittää. Kiellän tuon johtuvan entisten siitä kulttuurista että vanhoilla ihmisillä on ollut heidän lapsuudessa ja nuoruudessa auktoriteetti valtaa.

Tarkoitatko että miellät asian olevan näin? Viesti jäi vähän epäselväksi.

Juu ei mulla tutkimustietoa maan nyt aiheesta ole. Toisaalta ei siitäkään että tahattomia olisi jotenkin yleisempää vanhemmissa ikäpolvissa kuin nuoremmissa.

Ei välttämättä ole. Rajattomasti käyttäytyviä ihmisiä on silti paljon vanhemmissa ihmisissä. Vaikka diagnoosia ei tietenkään anneta silloin, jos on vain piirteitä jostakin käytösmallista. Sekin voi silti paljon vaikuttaa ihmisen ihmissuhteiden toimivuuteen. Rajaton vuorovaikutustyyli saa monet varpailleen.

Mä kyllä näe rajotonta käyttäytymistä paljon ihmisen iästä riippumatta. Jollakin tavalla ikä toki tapaan olla rajaton vaikuttaa. Netti ja puhelimet on tuoneet uusia tapoja puuttua myös sellaisten ihmisten asioihin joihin se aiemmin oli melkein mahdotonta. Ei ole tarve puuttua ja paheksua naapuria suoraan kun oman paheksumisensa voi ilmaista epäsuoremmin vaikkapa jossakin keskusteluryhmät sä samanlaiseen paheksumisensa aiemmin oli mahdollisuus ehkä vain lehtien mielipide palstoilla.

Tietysti nykyään ihmisillä on mahdollisuus hankkia monesta asiasta helposti paljon tietoja entisaikoihin verrattuna. Ja ihmisten koulutustaso on myös huomattavan korkea. Kai ennen oli sitten paljon enemmän sellaisia ihmisiä, joita silloin pidettiin vain omalaatuisina ja / tai ilkeinä ja joille nykyään annettaisiin persoonallisuushäiriöisen diagnoosi.

Vierailija kirjoitti:

Mua kiinnostaa tämä aihe kovasti. Onko jossain netissä sivustoa aiheesta tai rajattoman kuvausta?

Narsisteja on kahta eri tyyppiä, paksu- ja ohutnahkaisia narsisteja. Kannattaa tutustua näihin kuvauksiin.

http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/hyrck106.htm

Itse veikkaan että Arvo Ylpön kasvatusopeilla on ollut suuri merkitys. Vauvoille ruokaa 4h välein, itku on manipulointia ja siihen ei pidä reagoida, sylissä pitäminen kasvattaa heikkoja ja takertuvia lapsia jne...

Nykytietämyksen valossa kyse on aivan järkyttävästä pahoinpitelystä joka murskaa vauvan minuuden.

Olen myös lukenut että jos vauva tai ihan pieni lapsi ei saa ympäristöstään turvaa, niin hänen mielensä rakentaa itse itsensä tuon turvan lähteeksi. Lapsi todellakin lopettaa itkemisen, kun oppii että apua ei tule. Tuon turvattomuuden päälle psyyke rakentaa omnipotentin, harhaisen minäkuvan, jossa ihminen itse on kaikki mitä hän tarvitsee, ja täydellinen. Samalla kaikki kauhun ja turvattomuuden kokemukset erotetaan tuosta vale-minästä, ja haudataan syvälle. Rajattomat ihmiset usein ovatkin sellaisia että he hyvin harvoin tuntevat itse epävarmuutta tai muita inhimillisiä tunteita, ja juuri siksi heidän on vaikea samaistua muihin ihmisiin joille nuo tunteet ovat ns. herkkä paikka. Se oma panssari kieltää itseltä kaiken tarvitsevuuden ja heikkouden.

Ja tälläinen ihminen näkee itsensä niin kaikkitietävänä ja täydellisenä, että on omasta mielestään ylin asiantuntija myös muiden elämässä, mitään sellaista mitä hän ei tiedä, ei ole olemassa, eikä mikään hänen tekemänsä ole väärin.

Lapsuuden hylkäämiskokemukset, pelko ja turvattomuus, ja myöhemmätkin tunteiden mitätöinti / kieltäminen ovat pakottaneet ihmisen turvautumaan valheellisen minäkuvaan, ja oma aito minuus on jäänyt kehittymättä, eikä tällöin ymmärretä myöskään muiden minuutta ja olemusta kokonaisvaltaisina persoonina.

Tälläiseen psyykkiseen traumaan mielestäni rajattomuus perustuu, ja skaala on toki laaja, vaihdellen satunnaisesta ympäristöä rasittavasta käyttäytymisestä ihan vakavaan persoonallisuushäiriöön asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä kaikki tunteet tukahdutettiin ruoalla. Ja rahalla. Esim kun me muutimme kesken lukioni ja tietenkin se tuntui pahalta, sain 20 markkaa ja koko se minun suruni oli sillä kuitattu.

Tämä tunteiden tukahduttaminen ruoalla voi siirtyä suvussa vielä pitkään eteenpäin, jos siihen on lapsesta asti tottunut. Ilmeisesti jotain pula-ajan niukkuuden kompensointia tuokin.

Hyvä tarkoitus, niin kuin monessa muussakin virheellisessä tavassa. Joko suoraan tai "kyllä tästäkin vielä hyvää koituu"- ajattelua. On joskus toiminut mutta ei toimi enää.

Toisissa oloissa on pakko mennä yhteisön etu edellä. Tunteiden kovettaminen on vahvuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä kaikki tunteet tukahdutettiin ruoalla. Ja rahalla. Esim kun me muutimme kesken lukioni ja tietenkin se tuntui pahalta, sain 20 markkaa ja koko se minun suruni oli sillä kuitattu.

Tämä tunteiden tukahduttaminen ruoalla voi siirtyä suvussa vielä pitkään eteenpäin, jos siihen on lapsesta asti tottunut. Ilmeisesti jotain pula-ajan niukkuuden kompensointia tuokin.

Hyvä tarkoitus, niin kuin monessa muussakin virheellisessä tavassa. Joko suoraan tai "kyllä tästäkin vielä hyvää koituu"- ajattelua. On joskus toiminut mutta ei toimi enää.

Toisissa oloissa on pakko mennä yhteisön etu edellä. Tunteiden kovettaminen on vahvuutta.

Tämä "tunteiden kovettaminen on vahvuutta"- ajattelu näkyy siinä, että eläkeiässä olevia ihmisiä on monesti lähes mahdotonta saada ammattilaisen kanssa keskustelemaan mielenterveydestään. Kun tunteet on sivuutettu vuosikymmenien ajan, niin niihin ei enää uskalleta totaalisen romahduksen pelossa kajota.

Niinpä, ja toisaalta mielenterveysongelmia nähdään herkästi ympärillä. Jos konflikteja syntyy (kuten rajattomalla usein syntyy) niin vastapuolen ongelmilla selitetään asia pois, jolloin mitään vikaa ei tarvitse itsestä etsiä.

Peiliin katsomista vältellään viimeiseen asti, sillä se kuva siellä on täysin mahdoton kohdata.

Olen itse miettinyt tätä paljon, ja yhdyn ajatukseen sukupolvelta toiselle kestäneestä kaltoinkohtelusta ja hylkäämiskokemuksista. Ohut- ja paksunahkainen narsismi linkki on myös mielenkiintoista luettavaa, suosittelen. Uskon että aika moni tunnistaa naispuolisesta rajattomasta läheisestä tuota ohutnahkaista (ja vähän paksunahkaistakin) narsismia. Mikä ei tarkoita toki narsistista persoonallisuushäiriötä. Itse narsismin uskotaan liittyvän pieleen menneeseen erillistymiseen äidistä, joko ollaan erillistytty liian aikaisin (mikä varmasti käy yhteen suomalaisen "kasvatusperinteen" kanssa) tai sitten äiti on tukahduttanut niin, ettei erillistymistä ole päässyt kunnolla tapahtumaan. Molemmat johtavat siihen, ettei ihminen hahmota sitä mihin itse loppuu ja mistä toinen alkaa. Vaikka kaikki rajattomat eivät persoonallisuushäiriöisiä olisikaan, niin uskon että juuri noissa narsismin syntyteorioissa on jotain juurta siihenkin, miten ihminen ei erota itseä muista tavallaan. Miksi vaikkapa oma lapsi koetaan itsen jatkeeksi, ja hänet on vaikea nähdä omana persoonana, jota ei sovi loukata sen enempää kuin muitakaan ihmisiä.

Eihän tällainen rajattomuus tietenkään kaikkien eläkeikäisten ongelma ole, ja varmasti voi olla elämäntilanteita jolloin oma erillisyys muista ahdistaa enemmän. Esimerkiksi murrosikäiselle on varmaan luonnollistakin olla hieman rajaton ja läheisriippuvainen ystävistä. Rajattomuutta on myös sekin, että kuvitellaan tietävän toisen tunteet ja ahdistutaan niistä, uskon tämän olevan ihan meidän 20-30-vuotiaidenkin ongelma.

Joka tapauksessa minä saan ainakin helpotusta, kun mietin tällaisia. On helpompaa vetää omat rajat niin, ettei tarpeettomasti loukkaa toista. Minunkin on ollut vaikeaa opetella esimerkiksi siihen, että minun ei täydy vastata aina puhelimeen tai viesteihin, ja jos toisella ei ole oikeasti akuuttia asiaa, niin on jossain määrin rajatonta olettaa toisen olevan aina "saatavilla". Samoin olen hiljalleen opetellut tunnistamaan, milloin on ihan ok olla kertomatta jotain omasta elämästään tai tehdä toisen mieltä pahoittava päätös, koska kyseessä on lopulta omaan elämään liittyvä asia enemmän kuin toisen elämää koskettava asia. Omien lasten vuoksi koen tärkeäksi, että opin vetämään rajat ja näyttämään kuinka niistä pidetään kiinni.

isäni ja anoppini ovat leveilijöitä, joiden tahto on omasta mielestään laki. He ovat varakkaita hienostoihmisiä ( ei totta!) jotka tietävät kaiken paremmin. Tämä liityy ehkä sosiaaliseen nousuun, vaatimattoman töllin lapsi pääsi valkokaulusluokkaan. Enemmän se ehkä liittyy huomion puutteeseen lapsena. Sisaruksia syntyi iso liuta ja äiti oli uupunut ja isä ties missä työmailla. Huomion tarve on loputon vielä 70+ iässä ja se ilmenee tittelinkipeytenä ja kerskumisena sekä päsmäröintinä toistenkin asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä kaikki tunteet tukahdutettiin ruoalla. Ja rahalla. Esim kun me muutimme kesken lukioni ja tietenkin se tuntui pahalta, sain 20 markkaa ja koko se minun suruni oli sillä kuitattu.

Tämä tunteiden tukahduttaminen ruoalla voi siirtyä suvussa vielä pitkään eteenpäin, jos siihen on lapsesta asti tottunut. Ilmeisesti jotain pula-ajan niukkuuden kompensointia tuokin.

Minä sain karkkipussin kun isäni kuoli. Olin 12 v.

Kun pappi tuli tukemaan perhettä surussa, ei hän edes huomannut meitä lapsia. Kukaan ei ajatellut silloin että lapsi voisi tarvita jotain tukea ko tilanteessa.

Äiti sai rauhoittavia ja sairauslomaa. Lapset saivat jatkaa arkea ja koulunkäyntiä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen syntynyt 60-luvulla. Minut on kasvatettu niin, että kaikki minun tunteeni on aina mitätöity. Joko minulla ei ole niihin ollenkaan oikeutta - tyyliin että kun jäin puoliorvoksi, ei sillä surulla saanut kuormittaa äitiä tai sitten tunteeni on pienennetty - mitä sinä siinä kitiset, kun silläjasillä on paljon pahemmin. Ei tavallaan koskaan ollut oikein tuntea mitään, aina olin jotenkin väärässä. Näin ollen minulla ei ole mitään sietorajoja, kun ne on aikoinaan venytetty täysin. Esim voin tehdä töitä ihan määrättä, koska mitään mitä aikoiani tein ei koskaan ollut tarpeeksi. Kuin pohjaton kaivo.  Siedän myös sietämätöntä kohteluakin, koska se minun tunteeni sietämättömyydestä on mitätöity niin monesti.

Tunnen tunteen ja olen samaa ikäluokkaa. En muista, että minua olisi ikinä kehuttu, otettu syliin, halattu tai jopa pussattu poskelle. Olin tolkuttoman mustasukkainen itseäni kaksi vuotta nuoremmalle sisaruksilleen kun hän sai sentään olla syötöillä äidin sylissä. Minähän en muistanut tietenkään omia syöttöjäni.

Joka tapauksessa tuntuu siltä, että vaikka mitä tekisi niin ei ole tarpeeksi hyvä. Jos saan tunnustusta niin se jotenkin hävettää ja pelottavakin minua. Fyysiset kontaktit ovat vaikeita jopa oman puolison kanssa. Onneksi lasten kanssa on läheisempää.