Milloin omaiset hhyväksyvät itsemurhan?

Mun viestit katoaa jostain syystä koko ajan. Haluaisin kuulla mielipiteitä tähän asiaan.
Mulla meni taas kaikki, siis ihan kaikki.. Tuli taas kerran sairaus joka on vaatinut kivuliaita leikkauskia, olen ollut käytännössä vuodepotilas puolisen vuotta. Ja minä rakastan liikkumista ja tanssimista ja yms. En aio enää suostua leikkauksiin vaan kuolla siihen sairauteen jos ehdottavat.

Olen tässä 10 vuoden sisällä rakentanut elämän alusta asti uudelleen. Joka kerralla mies on jättänyt, tyuöpaikka on mennyt ja terveys on mennyt. Nämä kaikki ovat olelet yllättäviä asioita joita en ole osannut odottaa. Nyt taas kerran, melkein keski-iässä, menetän kaiken. Mies sanoi että kotiin ei ole tulemista ja hänen asuntonsa joten kodittomana sinkkuna ja sairaana taas ollaan! Vielä olisi yksi leikkaus mutta en voi mennä sinne jos joudun asumaan kadulla. Yömajoihin en voi mennä sillä mulla on koira mistä en tod luovu. Tämän yön nukuin kaverin autotallissa, saa nänhdä missä ensi yö.
Noh, 5000en palkasta toimeentulotuelle, ei siinä vielä mitään, raha ei ole tärkeää.'
Mutta sitten tulen raskaaksi vastoin lääkärin sanomista etten koskaan tule. Tässä oli paljon hoitovirheitä jonka ansiosta jouduin synnyttämään kuolleen lapsen. En tule koskaan pääsemään siitä yli, sillä olen aina halunnut lapsia. No tästä lähti sitten sairauskierre joka aiheutti tämän uuden ammatin hankkimisenkin, sillä en voi tehdä sitä työtä kun minulla on haava joka avataan aika ajoin.

Olen jostain syystä ilmeisesti niin paha ihminen että mulle sattuu tämmöstä koko ajan. IHankuin joku yrittäisi sanoa ettei mun kuulu elää. Olen käynyt pitkään terapiassakin että ymmärtäisin jotain enemmän ja lopputulema on ollut lähinnä se että muut ei muutu vaikka minä muutun, eli ihan yhtä tyhjän kanssa sekin terapia... Samalla tässä sitten selvittelen väkivaltaisen edesmenneet pervoisäni asioita vaikka haluaisin tuikata koko paskan tuleen. Mikä velvollisuus sekin on että lapsen pitää huolehtia kusipäisestä vanhemmasta kuoleman jälkeen?

Noh, nyt olen sitten muutaman päivän tässä vaan pillahdellut itkuun ja tuijottanut seinää. En vaan enää pysty aloittamaan alusta, en pysty. Viime yönä nukahdin tunniksi kun söin unilääkkeen mutta ei imovanekaan saanut muo näköjään nukkumaan. Masennus tämä ei ole, tiedän kyllä eron, vain tilanteen aiheuttama epätoivo.

olen alkanut miettimään että hankkiutuisko vankilaan lepäämään vai tappaisiko itsensä. En kuitenkaan pysty muita satuttamaan, joten ainoa vaihtis olis joku huumerikos mistä saa tarpeeks kovan tuomion. En kuitenkaan tunne sellaisia ihmisiä joille voisin ryhtyä muuliksi ja jääädä kiinni.
Valitsen jälkimmäisen. Ainoa mikä sitä jarruttaa on läheiset jotka haukkuvat itsekkääksi kun sellaista mietin. Eikö se ole itsekästä että jos toinen on kärsinyt koko elämänsä, että hä'n ei saa itse päättää elämästään? En voisi kuvitella ettenkö antaisi siunaustani jos joku kaveri samassa tilanteessa haluaisi hypätä kalliolta alas. Kun kaikki keinot on jo käytetty ja aloitettu alusta monta kertaa.

onko mielestänne oikein vaatia että jatkan itkemistä ja ahdistusta vielä 40 vuotta? Tosin en varmaankaan kuiolisi vanhuuteen kun olen nyt sairastunut tyhtäkkiä kaikkeen.
en tarvitse terapia-apua, tioedän kyllä kaikki tiet ja olen ollut mielenterveysseuran asiakas (ilman mielisairautta) että ne jutut on jo kuultu eikä ne auta enää.