Ihmiset, jotka saavat kaiken helposti

Täällä toinen jonka elämä on ollut alusta asti huonon onnen täyttämää ja koko ajan saanut tsempata jaksamisen rajoilla.

Kaikki mun oireet johttuvat ominaisuuksista tai ovat syndroomia joihin ei löydy parannuskeinoa.

Vaikeeta aikaa on ollut siitä lähtien kun lapsi syntyi kohta 15v sitten ja viimeiset 8 vuotta ollut yhtä helvettiä (lapsen sairaus, löheisen sairaus ja kuolema, oman fyysisen ja psyykkisen terveyden romahtaminen, työpaikan ulkoistaminen jne).

Pelkkä peetä koko ajan. Huonoa tuuria eikä mikään mitä yritän ole ikinä onnistunut.

En usko että tuossa on se toisten helposti saaminen ongelmana vaan enemmänkin se, etteivät omat unelmat ole toteutuneet. Lasten saamiseen on jo ikää mutta ei se välttämättä vielä myöhäistä ole?

Lellipennut ja erityisherkät.

Ymmärrän sinua...

Minä olen aina saanut kaiken!

Tein lukiossa ahkerasti töitä, luin ja sain hyvän todistuksen. Tosin en siinä sivussa ehtinyt bilettämään ja käymään elämäm koulua.

Pääsin opiskelemaan unelma-alaani. Ei siksi, että oli hyvä tuuri vaan siksi, että luin pääsykokeisiin tosissani. En kuitenkaan ennättänyt 3 kuukauteen tekemään muuta kuten juhlimaan kunnolla tai viettämään mökkiviikonloppuja.

Opiskelin ahkerasti, sain hyviä arvosanoja ja niiden ansiosta sain oman alan harjoittelupaikkoja. En ehtinyt kaikkiin opiskelijabileisiin eli elämähän se siellä lipui ohi.

Valmistuttuani sain työpaikan, kiitos opiskeluaikaisten töiden ja työpaikalta löytyi se nössö poikakaverikin, jolla oli kanssani samanlaiset elämänarvot. Todella tylsä tyyppi, ei ikinä olisi kelvannut ap:lle!

Oli häät ja asuntolaina ja lopulta pari yhteistä lasta.

Ulopuolisten silmin minä sain ihan kaiken, omasta mielestä tuli tehtyä vähän itsekin muutamia asioita, jotka ovat mahdollistaneet nykytilanteen.

Saa olla kateellinen!

Mä olen ehkä vähän eri mieltä kuin ap. On totta, että toiset tuntuvat selviävän elämästä helpommin kuin toiset, mutta uskon että tämä on ainakin osittain myös asennekysymys. Ei jäädä vellomaan niihin ikäviin asioihin, ne kuitenkin kuuluvat elämään, vaan mennään eteenpäin, ollaan iloisia siitä mikä on hyvin.

Joku mainitsi läheisen kuoleman. Kuolema on sekin osa elämää, on aika luonnollista että joku läheinen on kuollut. Toki surra ja ikävöidä saa, mutta on outoa ajatella että elämä nyt kohtelee juuri minua kaltoin.

Minä olen näitä, kaikki tuli kultalusikka suuhun.

Tein koulussa paljon töitä, teen edelleen, jotta pysyn kiinni alassa.

Halusin lääkäriksi, kävin lukion rinnalla iltalukiossa, kävin kaikki fysiikan ja matikan kurssit kahteen kertaan.

Opiskelin ihan yläasteelta alkaen latinaa kansalaisopistossa kaikki mahdolliset kurssit. Suunnitelmat olivat selvät.

Olen perso makealle, mutta terveyden vuoksi syön makeannälkään esim rahkaa ja sekaan laitan marjoja, hunajaa jne. Liikun paljon, esim työmatkat fillaroin, hyötyliikuntaa ja kesät harrastan melomista.

Menin lukiossa sairaalaan laitosapulaiseksi. Yleisesti kerroin haluan lääkäriksi ja sain 2,5 v aikana paljon hyviä vinkkejä, samalla kun tein raskasta työtä koulun ohella.

Opiskelun aikana on pakko olla kunnianhimoinen, kaikki muutkin on, joten opiskelu meni mallikkaasti . Harjoittelupaikoissa otin just mitä sain ja tein pitkiä päivystyksiä, jotta sain hommat hoidettua.

Opintojen loppupuolella tapasin nykyisen mieheni ja menimme valmistumiseni aikaan naimisiin.

Meillä kummallakin on kroppa kunnossa, saimme nopeasti 4 lasta. Nykyisellä palkkatasolla oli helppo palkata kotiin hoitaja, äitiyslomaa ei meidän alalla voi pitkää pitää.

Meillä oli juuri mieheni kanssa 15 v hääpäivä . Meillä on 4 kouluikäistä lasta, naapurissa asuu ns kodinhoitaja, joka laittaa lapset kouluun, on mahdollisesti sairaan kanssa kotona, tekee ruuan, siivoaa pintapuolisesti. Erikseen käy siivooja ja ruuat tulee kotiinkantona.

Miehelläni on 2 kuolemantapausta, joista on tehty valitus. Hän on hyvä lääkäri, mutta kaikki oireet eivät vaan näy ja virheitä tapahtuu. Vuosien varrella hän on vastaanottanut kymmeniä tuhansia potilaita ja nyt on pelko työt loppuu. Tästä muut eivät tiedä.

Ja kyllä meitä kadehditaan . Kaikki ovat tippuneet taivaalta. Näin se on.

Kannattaa välttää vertailua toisiin ja keskittyä vaan siihen omaan elämään. Tiedän ettei ole helppoa, mutta mulla on alkanut toimia. Sairastuin lapsena ja menetin kokonaan sairaudelle ja muille siitä enemmän tai vähemmän suoraan johtuville vastoinkäymisille ikävuodet 20-30. Oon aika paljon joutunut painimaan katkeruuden kanssa. Ei auta, että yhteiskunta on tosi kilpailuhenkinen ja suoritusorientoitunut nykyään, ja että niin moni uskoo myös siihen että maailma on jotenkin reilu ja että ihmisen saavutukset kertovat ainoastaan hänen lahjoistaan, omistautumisestaan ja ponnistuksistaan.

Siitä se lähtee kun on joku suunnitelma tai päämäärä, joka tuntuu itselle riittävältä, tärkeältä ja hyvältä ja on tavoitettavissa, jonka eteen voi päivittäin tehdä jotain konkreettista. Jos sitä tulee vertailleeksi toisten saamiin asioihin, niin eihän siihen sitten tietenkään ole helppo olla tyytyväinen. Tuntuu väärältä, ettei voi lähtökohtaisesti edes tavoitella samoja asioita kuin jotkut muut, ja silti tuntuu että on epäonnistunut ihmisenä jos niitä ei saa.

Meille jostain syystä opetetaan, että tietyt perusasiat kuten vaikka perhe ja kelvollinen työ kuuluisivat kaikille, ja että on pahasti ja väärin jos niin käy ettei niitä saa. Kun totuus on, että moni jää molempia ilman tässä yhteiskunnassa, ilman omaa syytään tai kenenkään muun syytä. Kyllähän se sitten tuntuu pahalta. Minua on auttanut kaikkein eniten olla vammaisten, pitkäaikaissairaiden, mielenterveyspotilaiden ja syrjäytyneiden kanssa. Se auttaa oikaisemaan väärät kuvitelmat siitä, mikä mulle muka kuuluisi. Se auttaa muistamaan ja huomaamaan ne kaikki asiat jotka mä itse asiassa kaikesta huolimatta olen saanut todella helpolla tai ilmaiseksi. Niitäkin on melkein jokaisella useita. Moni meistä jotenkin kavahtaa noita ryhmiä, melkein kuin niihin kuuluminen voisi tarttua. Ei haluta kohdata sitä, että yhteiskunnan arvot perustuvat harhalle, eikä uskoa, että noihin kaikkiin ryhmiin kuuluvat ihmiset ovat itse asiassa yhtä ansaitsevia, kiinnostavia ja arvokkaita kuin ne joilla menee paremmin.

En tiedä tuleeko mun elämästäni koskaan kovin kummoista omissani tai toisten silmissä, mutta siihen en ainakaan suostu että pinnallinen valhe on se mikä vie multa mahdollisuuden elää hyvän elämän.

Ymmärrän hyvin... tuo iloinen elämänasenne pelastaa monelta ikävältä,mutta kyllä ne iloisetkin itkevät huonoina päivinä "kohtaloaan". Etenkin KUN ovat tehneet kaikkensa sen eteen, että omat haaveet voisivat toteutua. T. Yksi niistä positiivisista

Karu fakta on, ettei kaikkea saa mitä haluaa. Jotkut eivät mitään. Silti jostain syystä monet kehitysmaiden lapset ovat iloisia aikuisinakin. Onkohan meillä suomalaisilla vähän liikaa vaatimuksia?

Millä perusteella väität, että siskosi tai joku muu on saanut asioita helposti? Ehkä siskosi pääsi opiskelemaan haluamaansa alaa sen takia, että opiskeli enemmän ja tehokkaammin kuin esimerkiksi sinä tai joku muu, joka ei päässyt opiskelemaan. Ehkä hän on tehnyt uhrauksia, joihin sinä et ole ollut valmis. Et voi tietää näitä asioita.

Ei ole kovin hedelmällistä suhtautua elämään sitä kautta, mitä ei ole tai mitä ei ole saanut. Aina on jotain sellaista, mistä on jäänyt paitsi. Kannattaa mieluummin keskittyä niihin asioihin, jotka ovat hyvin ja joita on saanut ja olla kiitollinen niistä.

Monesti helpolla päässeet ovat pinnallisempia ja epäempaattisia muita kohtaan. Eli onko kuitenkin lopulta tyhjää elämää.

Sinun pitää ottaa itse vastuu omasta onnestasi, eikä jättää sitä muiden varaan. Ei ole olemassa mitään yhtä tiettyä suosikkialaa -ihmiset muuttuvat, asiat muuttuvat. Olisit hakenut jollekin toiselle alalle. Älä jätä lapsen saantia puolituntemattoman miehen harteille, vaan hanki se lapsi vaikka yksin jos sellaisen haluat.

Vierailija kirjoitti:

Monesti helpolla päässeet ovat pinnallisempia ja epäempaattisia muita kohtaan. Eli onko kuitenkin lopulta tyhjää elämää.

Miten tunnistat helpolla päässeet? Anna kun arvaan: pinnallisuudesta ja epäampaattisuudesta.

Ymmärrän, että kaikkia asioita ei voi hallita ja esim. vakava sairastuminen voi katkeroittaa. Onneksi olet kuitenkin selvinnyt siitä ja tervehtynyt! Tuntuu kuitenkin, että olet ottanut omassa elämässäsi vähän sivusta seuraajan roolin, ikään kuin asiat vain tapahtuvat tai ovat tapahtumatta elämässäsi ja sulla ei ole mitään kontrollia siihen. Toki kaikkeen ei voi itse vaikuttaa ja, vaikka kuinka kovasti tekisi työtä niin silti ei välttämättä saavuta niitä asioita, joita on halunnut. Mutta ei ne asiat ainakaan muutu, jollei mitään ole niiden eteen valmis tekemään. Jollet päässyt haluamallesi alalle, niin teitkö kaikkesi sen eteen? Olisiko esim. vielä mahdollisuutta lähteä opiskelemaan? Ja samalla pyrkiä alanvaihtoon? Se että "toisille annetaan enemmän kuin toisille" on totta mutta mainitsemasi esimerkit esim. siskosi unelmien alasta ei kuulu tähän kategoriaan. Eiköhän hän tehnyt töitä näiden asioiden eteen. 

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ehkä vähän eri mieltä kuin ap. On totta, että toiset tuntuvat selviävän elämästä helpommin kuin toiset, mutta uskon että tämä on ainakin osittain myös asennekysymys. Ei jäädä vellomaan niihin ikäviin asioihin, ne kuitenkin kuuluvat elämään, vaan mennään eteenpäin, ollaan iloisia siitä mikä on hyvin.

Jos ikäviä asioita tapahtuu yksi toisensa perään eikä välissä oikein ole hyviä asioita, on hankala olla "vellomatta" yhtään. Kokeile itse.

Olin pitkään aika optimistinen huonoista kokemuksista huolimatta ja menin eteenpäin miten pystyin. Asiat kuitenkin alkoivat kasaantua, masennukseen ei saanut oikein hoitoa ja lapsuudessa olin oppinut sulkeutumaan, mikä myöhemmin oli erittäin haitallista mielenterveydelle. Hyviä asioita ei enää tullut, voimat loppui. Kyllä se asennekin siinä jo muuttui, en ole enää kovin optimistinen tai usko asioiden parantumiseen kaikkien vuosien jälkeen. Yritän kyllä räpiköidä edelleen ja yritän uskoa johonkin parempaan, mutta se tuntuu esittämiseltä kun ei oikeasti usko. 

Aina löytyy ihmisiä kenellä menee ainakin taloudellisesti paremmin. Nyt mekin pystymme tekemään neljä kertaa vuodessa lomamatkoja ulkomaille, vaikka vapaaehtoisesti osa-aikatöissä käymmekin. Siivoja käy joka toinen viikko. Aikaa jää nykyisin myös omasta kunnosta huolehtimiseen kuntosalin muodossa. Lapset ovat kotihoidossa - aikaa jää heistä huolehtimiseen.

Tosin meilläkin useampi avioterapia takana - suvuissa narsismia ja alkoholismia. Miehenikin oli vuosia väkivaltainen minua kohtaan, mutta terapia auttoi. Itse olen myös tehnyt töitä onneni eteen (palkkana myös suonikohjut, hampainen juurihoidot, kynsisienet, ylipaino...joista osa jo selätetty). Silti tiedän köyhempi en olvan kateellisia myös meille. Omaan onneen voi vaikuttaa ja varsinkin olemalla terveellä tavalla itsekäs sen voi myös saada.

Vierailija kirjoitti:

Lellipennut ja erityisherkät.

Ja ihmiset, joita on siunattu ilkeydellä, muttei empatiakyvyllä.

Vierailija kirjoitti:

Karu fakta on, ettei kaikkea saa mitä haluaa. Jotkut eivät mitään. Silti jostain syystä monet kehitysmaiden lapset ovat iloisia aikuisinakin. Onkohan meillä suomalaisilla vähän liikaa vaatimuksia?

Se, että kehitysmaassa oleva tyyppi hymyilee tarjoilessaan kahvia tai myydessään itseään, ei vielä tee hänestä iloista aikuista. Naurettava väite, että kehitysmaiden ihmiset eivät muka vastaavalla tavalla murehtisi vaikeuksiaan kuin ihmiset täällä länsimaissa!

Minulla on ollut paljon vaikeuksia. Tiedän, että pitäisi olla iloinen siitä, että ylipäätään on elossa ja kaikesta siitä, mikä on hyvin. Se ei silti ole kovin helppoa. Olen vähän päälle 3-kymppinen, mutta välillä tunnen itseni hyvin vanhaksi ja loppuunpalaneeksi.