Lue keskustelun säännöt.
Olen ollut masentunut lapsesta asti. Miten käsitellä vanhat surut ja pettymykset?
Surullisesta lapsesta surulliseksi aikuiseksi
29.03.2018 |
Olen aina pitänyt itseäni surumielisyyteen taipuvaisena ihmisenä jo lapsena. Itkin lapsena paljon itsekseni, koska kotona vaadittiin aina vain reipasta käytöstä (ongelmia oli perheessä paljon).
Aikuisena olenkin ymmärtänyt tämän surumielisyyden olleen masennusta, joka on eri elämänvaiheissa eri asteisena seurannut mukana tähän päivään asti. Ja joka seuraa luultavasti myös jatkossa mukana tietynlaisena alttiutena masennuksen uusiutumiseen loppuelämän ajan.
Välillä pintaan iskevät voimakkaat pettymyksen tunteet siitä, että huonoa oloani on mitätöity lähes koko elämäni kehumalla minua reippaaksi ja pärjääväksi, jos olen ongelmia tuonut esiin lapsuudessa, nuoruudessa tai aikuisuudessa. Esimerkiksi terveydenhoitaja ala-asteella kehotti minua vain ymmärtämään työn kuormittavia vanhempiani sen sijaan, että olisi kysellyt lisää ja pohtinut voisiko perheemme hyötyä jostain avusta. Samoin tekivät sukulaiseni, ajatellen ilmeisesti lasten aina kitisevän.
Lopputuloksena olen käynyt aikuisiällä vuosien ajan puhumassa voinnistani ammattilaisille. Olen yleisesti ottaen erittäin pettynyt ihmisiin monen vaikean kokemuksen takia, vaikka yritänkin tietoisesti pitää hyvää mieltä ja uskoa tulevaisuuteen yllä.
Saankohan koskaan pettymykseni, suruni ja vihani käsiteltyä siten, etteivät ne enää yhtä paljon vaivaa minua? Tunteiden sulkeminen pois mielestä ei auta, koska ne palaavat takaisin ahdistuksena. Kun ei lapsena ole oppinut perheessään käsittelemään vaikeita tunteita turvallisesti yhdessä vanhempien kanssa vaan pelkästään sivuuttamaan ne, niin aikuisena sen opettelu on hyvin vaikeaa. Onhan suuria pettymyksiä kertynyt jo vuosikymmenien ajalta omaan sisimpään kokonaisen valtavan mustan möykyn verran.
Kommentit (47)
Et saa kokemaasi koskaan käsiteltyä, koska syyllistät muita siitä, miten itse olet päättänyt elää. Sinulla on koko ajan kostovaihde päällä eikä mitään tarkoitusta parantua. Sinun paha olosi ei ole kenenkään vika, et voi koko elämääsi väittää, että joku muu vastaa tunteistasi. Ne ovat omiasi. Sinä vain et halua hyväksyä sitä, että olet itse vastuussa itsestäsi etkä halua elää omaa elämääsi, jos et voi pilata muiden elämää.
Ota ne lääkkeet ja mene ulos, siellä paistaa aurinko. Ajattele, että 100 vuotta sitten sinun tunteitasi ei ollut ja 100 vuoden kuluttua niitä ei enää ole. Pikkuisen perspektiiviä sille, haluatko todella elää elämäsi noin katkerana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et saa kokemaasi koskaan käsiteltyä, koska syyllistät muita siitä, miten itse olet päättänyt elää. Sinulla on koko ajan kostovaihde päällä eikä mitään tarkoitusta parantua. Sinun paha olosi ei ole kenenkään vika, et voi koko elämääsi väittää, että joku muu vastaa tunteistasi. Ne ovat omiasi. Sinä vain et halua hyväksyä sitä, että olet itse vastuussa itsestäsi etkä halua elää omaa elämääsi, jos et voi pilata muiden elämää.
Ota ne lääkkeet ja mene ulos, siellä paistaa aurinko. Ajattele, että 100 vuotta sitten sinun tunteitasi ei ollut ja 100 vuoden kuluttua niitä ei enää ole. Pikkuisen perspektiiviä sille, haluatko todella elää elämäsi noin katkerana.
Jaha, tällainen kommentti tuli siis ensimmäisenä. Mukavaa ja aurinkoista pääsiäistä sinullekin! 🌞
Osaisiko joku tuoda esiin jonkun oikeasti rakentavan näkemyksen tuon äsken esitetyn kommentin lisäksi?
Ei ole kokemusta että olisin jo saanut kaikki asiat käsiteltyä tms, kuinka kauan olet käynyt terapiassa?
Oletko varma että se ammattilainen jolle puhut on hyvä? Kaikki eivät sovi kaikille, ja usein puhumalla pääsee noista tunteista eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kamppailen samojen ongelmien kanssa. Lapsuus on luonut mulle täysin väärät ajatus- ja käyttäytymismallit. Hullua on se että tiedostan kyllä asian ja järjellä osaan ohittaa sen mallin. Mutta sitten kun on tilanne päällä, vanha tuttu malli ottaa vallan ja taas mennään perse edellä puuhun. Käyn psykiatrisella sairaanhoitajalla, tuntuu että siellä vaan vahvistetaan mun malleja. "Mä nään susta että sä oot tosi vahva ja pärjäävä." No vittu en ole, juuri siitä roolista haluan päästä eroon. Vaikea selittää mutta sä ehkä ymmärrät.
Oletko lukenut Tunne lukkosi -kirjaa?
Asioita voi alkaa käsitellä ja tunteita käydä läpi. Se vie vain aikaa ja ihmisen "vereslihalle" henkisesti, ainakin itseni kohdalla. On myös tärkeää valita sellainen elämänvaihe, jossa on mahdollista käyttää tähän voimia sekä aikaa turvallisissa olosuhteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän tuohon auta enää pettymyksen käsittely, jos olet sitä jo runsaasti purkanut ammattilaisten kanssa. Minulla itselläni oli myös lapsuudessa monenlaista, vanhemman alkoholismi ja toisen vanhemman tapaturmainen kuolema. Nuoruudessa ajattelin, että niistä ylipääsemiseksi tarvitaan terapiaa. Kokeilin monenlaista "eheytyäkseni". Kävin ns. viimeisenä keinona omalla rahalla hypnoterapeutillakin pari kertaa. Yllätys oli melkoinen, kun hän sanoi, että minä en hyväksy tulevaisuutta. Määrittelee itseäni menneisyyden kautta, enkä siksi sitoudu tulevaisuuteen. Hän antoi eväitä ratkaisukeskeiseen elämänhallintaan. Siihen sisältyi mm. se, että kun jatkossa kohtaan vaikeuden, mietin, miten tästä eteenpäin. Vaikeuksia ei pidä sitoa menneisiin kokemuksiin vaan tuleviin. Näin olen yrittänyt elää, ja onhan se vaan helpompi tapa ajatella.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kokemusta että olisin jo saanut kaikki asiat käsiteltyä tms, kuinka kauan olet käynyt terapiassa?
Olen käynyt aikuisena terapiassa useamman vuoden ajan, mutta välissä on välillä ollut vuosien taukoja ja aina käynnit ammattilaisella eivät ole olleet kovin tiheässä. Kun aloitin terapian, niin minulla oli hyvin voimakas kriisi päällä erään tapahtuman takia. Masennuksen syihin ei siis silloin alussa pitkään aikaan oikein päästy pureutumaan, kun terapeutti joutui silloin auttamaan minua pysymään jollain tavalla toimintakykyisenä arjessani tuossa vaikeassa kriisitilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kamppailen samojen ongelmien kanssa. Lapsuus on luonut mulle täysin väärät ajatus- ja käyttäytymismallit. Hullua on se että tiedostan kyllä asian ja järjellä osaan ohittaa sen mallin. Mutta sitten kun on tilanne päällä, vanha tuttu malli ottaa vallan ja taas mennään perse edellä puuhun. Käyn psykiatrisella sairaanhoitajalla, tuntuu että siellä vaan vahvistetaan mun malleja. "Mä nään susta että sä oot tosi vahva ja pärjäävä." No vittu en ole, juuri siitä roolista haluan päästä eroon. Vaikea selittää mutta sä ehkä ymmärrät.
Oletko lukenut Tunne lukkosi -kirjaa?
Psykiatrisella s hoitajalla ei ole koulutusta varsinaiseen terapiaan (jos ei ole sitä erikseen käynyt), eikä kaikki osaa lukea ihmisiä muutenkaan, kannattaa etsiä terapeutti jos tuosta ei ole hyötyä.
Anteeksi antaminen ei ole helppoa mutta sanoisin, että siitä sinun on lähdettävä.
Itsekin meinaan ajautua joskus vellomaan menneessä ja syyttämään vanhempiani siitä miksi elämä meni miten meni. Mutta tämä ei hyödytä ketään.
Yritän ajatella positiivisesti, negatiiviset kokemukset menneisyydessä ovat muokanneet minusta minut ja (vaikka joskus vaikeaa onkin ajatella näin) olen kiitollinen.
Nyt olen aikuinen ja saan itse päättää suunnan elämälleni, vanhojen kokemusten perusteella tiedän ainakin mikä suunta se ei ole.
Itseäni on auttanut myös usko, uskon että olemme ikuisuusolentoja. Tämä elämämme maanpäällä on vain alku.. siitä saa vähän perspektiiviä siihen miten haluaa aikansa täällä viettää. Jeesus on antanut minulle anteeksi pahat tekoni, minäkin haluan antaa anteeksi niille jotka ovat minua kohtaan tehneet väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko varma että se ammattilainen jolle puhut on hyvä? Kaikki eivät sovi kaikille, ja usein puhumalla pääsee noista tunteista eroon.
Terapeutti, jolla 2-kymppisenä käynnit Kelan korvaamassa psykoterapiassa aloitin oli hyvä aikanaan juuri siihen tilanteeseen erään traumaattisen tilanteen jälkeen. Hyvin kannustava.
Pahimman sen hetkisen kriisin mentyä ohi en enää hyötynyt terapiasta yhtä paljon, koska terapeutti ei osannut haastaa minua kyseenalaistamaan omia ajattelumallejani.
Sen jälkeen olen käynyt vaihtelevasti eri hoitoalan ammattilaisten luona puhumassa. Osa on ollut parempia kuin toiset. Käyntejä on välillä ollut tiheämmin ja välillä on ollut vuosien taukojakin, etten ole käynyt missään jos olen voinut kohtalaisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamppailen samojen ongelmien kanssa. Lapsuus on luonut mulle täysin väärät ajatus- ja käyttäytymismallit. Hullua on se että tiedostan kyllä asian ja järjellä osaan ohittaa sen mallin. Mutta sitten kun on tilanne päällä, vanha tuttu malli ottaa vallan ja taas mennään perse edellä puuhun. Käyn psykiatrisella sairaanhoitajalla, tuntuu että siellä vaan vahvistetaan mun malleja. "Mä nään susta että sä oot tosi vahva ja pärjäävä." No vittu en ole, juuri siitä roolista haluan päästä eroon. Vaikea selittää mutta sä ehkä ymmärrät.
Oletko lukenut Tunne lukkosi -kirjaa?
Psykiatrisella s hoitajalla ei ole koulutusta varsinaiseen terapiaan (jos ei ole sitä erikseen käynyt), eikä kaikki osaa lukea ihmisiä muutenkaan, kannattaa etsiä terapeutti jos tuosta ei ole hyötyä.
Meillä pitää aloittaa tuon sh:n kanssa, sitten saa tarvittaessa lähetteen eteenpäin. Näyttää vaan siltä että sh ei näe mun läpi eikä kuule sitä mitä yritän kertoa. "Sä oot vahva, sä selviät kyllä vaikka mä tajuan että sulla on ollut nyt rankka vaihe." Oli muutama lähipiirin kuolema tuossa loppuvuodesta niin tämä kuvittelee että se on mun ongelma. Ei ole, olen luisunut kohti pimeyttä jo vuosikausia. Yksityiseen terapiaan mulla ei ole varaa.
En tiedä, välillä tuntuu että tie nousee pystyyn ja toivoa ei enää ole. Olo vaan pahenee ja haaveilen toisinaan siitä että kuolisin pois.. Mutta kyllä mä jaksan, olenhan vahva. ;) Ja lasten vuoksi mun on pakko jaksaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole pakko antaa anteeksi jos ei siltä tunnu. Vaihtoehdot ei ole joko anteeksianto tai 24/7 viha. Kuten ei muissakaam tunnetiloissa ei ole näin mustavalkoista että jos et ole koko ajan iloinen niin olet koko ajan surullinen..
Vierailija kirjoitti:
Kamppailen samojen ongelmien kanssa. Lapsuus on luonut mulle täysin väärät ajatus- ja käyttäytymismallit. Hullua on se että tiedostan kyllä asian ja järjellä osaan ohittaa sen mallin. Mutta sitten kun on tilanne päällä, vanha tuttu malli ottaa vallan ja taas mennään perse edellä puuhun. Käyn psykiatrisella sairaanhoitajalla, tuntuu että siellä vaan vahvistetaan mun malleja. "Mä nään susta että sä oot tosi vahva ja pärjäävä." No vittu en ole, juuri siitä roolista haluan päästä eroon. Vaikea selittää mutta sä ehkä ymmärrät.
Oletko lukenut Tunne lukkosi -kirjaa?
Ymmärrän hyvin, koska samojen juttujen kanssa painin itsekin. Sairaanhoitaja ei kuulosta sinulle sopivalta.
Tuo kirja on huippu, mutta ei mitään kevyttä luettavaa. Eri vahvuuksia tunnelukkoja kun testin mukaan minulla riittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamppailen samojen ongelmien kanssa. Lapsuus on luonut mulle täysin väärät ajatus- ja käyttäytymismallit. Hullua on se että tiedostan kyllä asian ja järjellä osaan ohittaa sen mallin. Mutta sitten kun on tilanne päällä, vanha tuttu malli ottaa vallan ja taas mennään perse edellä puuhun. Käyn psykiatrisella sairaanhoitajalla, tuntuu että siellä vaan vahvistetaan mun malleja. "Mä nään susta että sä oot tosi vahva ja pärjäävä." No vittu en ole, juuri siitä roolista haluan päästä eroon. Vaikea selittää mutta sä ehkä ymmärrät.
Oletko lukenut Tunne lukkosi -kirjaa?
Psykiatrisella s hoitajalla ei ole koulutusta varsinaiseen terapiaan (jos ei ole sitä erikseen käynyt), eikä kaikki osaa lukea ihmisiä muutenkaan, kannattaa etsiä terapeutti jos tuosta ei ole hyötyä.
Meillä pitää aloittaa tuon sh:n kanssa, sitten saa tarvittaessa lähetteen eteenpäin. Näyttää vaan siltä että sh ei näe mun läpi eikä kuule sitä mitä yritän kertoa. "Sä oot vahva, sä selviät kyllä vaikka mä tajuan että sulla on ollut nyt rankka vaihe." Oli muutama lähipiirin kuolema tuossa loppuvuodesta niin tämä kuvittelee että se on mun ongelma. Ei ole, olen luisunut kohti pimeyttä jo vuosikausia. Yksityiseen terapiaan mulla ei ole varaa.
En tiedä, välillä tuntuu että tie nousee pystyyn ja toivoa ei enää ole. Olo vaan pahenee ja haaveilen toisinaan siitä että kuolisin pois.. Mutta kyllä mä jaksan, olenhan vahva. ;) Ja lasten vuoksi mun on pakko jaksaa.
Sinun kannattaisi olla käynneillä synkän ja puhumattoman oloinen tms, niin että hoitajalle itselleenkin tulee olo ettei osaa auttaa. En ole tehnyt näin tietoisesti mutta tosiaan jos puhuu asiasta x ja on samalla surullinen tietämättä itsekään mistä kaikesta, niin toinen luulee että surullinen olo johtuu siitä mistä puhuu. Jos sen sijaan olisi vaikka että "ai kuoliko minulta joku? En muistanutkaan. Siis milloin, minä en muista ollenkaan", niin se olisi isomman avun paikka..
Vierailija kirjoitti:
Asioita voi alkaa käsitellä ja tunteita käydä läpi. Se vie vain aikaa ja ihmisen "vereslihalle" henkisesti, ainakin itseni kohdalla. On myös tärkeää valita sellainen elämänvaihe, jossa on mahdollista käyttää tähän voimia sekä aikaa turvallisissa olosuhteissa.
Nyt tuntuu siltä, että on tullut aika alkaa työstää näitä masennuksen syitä pystyäkseni ihan oikeasti jatkamaan eteenpäin, ei vain siten että esittäisin ulospäin ja itselleni kaiken olevan kunnossa.
Elämäntilanne on kuormittava, mutta silti tietyllä tavalla vakaa. Ehkä siksi nämä surut ovatkin alkaneet nousta kunnolla esiin. Nyt tuntuu vihdoin olevan aika kohdata ne.
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi antaminen ei ole helppoa mutta sanoisin, että siitä sinun on lähdettävä.
Itsekin meinaan ajautua joskus vellomaan menneessä ja syyttämään vanhempiani siitä miksi elämä meni miten meni. Mutta tämä ei hyödytä ketään.
Yritän ajatella positiivisesti, negatiiviset kokemukset menneisyydessä ovat muokanneet minusta minut ja (vaikka joskus vaikeaa onkin ajatella näin) olen kiitollinen.
Nyt olen aikuinen ja saan itse päättää suunnan elämälleni, vanhojen kokemusten perusteella tiedän ainakin mikä suunta se ei ole.
Itseäni on auttanut myös usko, uskon että olemme ikuisuusolentoja. Tämä elämämme maanpäällä on vain alku.. siitä saa vähän perspektiiviä siihen miten haluaa aikansa täällä viettää. Jeesus on antanut minulle anteeksi pahat tekoni, minäkin haluan antaa anteeksi niille jotka ovat minua kohtaan tehneet väärin.
Kiitos tästä ajatuksesta! Arvostan sitä, että toit sen tässä esiin. Olen kuitenkin uskonnoton, joten tämä ei minua tällä hetkellä ainakaan auta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamppailen samojen ongelmien kanssa. Lapsuus on luonut mulle täysin väärät ajatus- ja käyttäytymismallit. Hullua on se että tiedostan kyllä asian ja järjellä osaan ohittaa sen mallin. Mutta sitten kun on tilanne päällä, vanha tuttu malli ottaa vallan ja taas mennään perse edellä puuhun. Käyn psykiatrisella sairaanhoitajalla, tuntuu että siellä vaan vahvistetaan mun malleja. "Mä nään susta että sä oot tosi vahva ja pärjäävä." No vittu en ole, juuri siitä roolista haluan päästä eroon. Vaikea selittää mutta sä ehkä ymmärrät.
Oletko lukenut Tunne lukkosi -kirjaa?
Psykiatrisella s hoitajalla ei ole koulutusta varsinaiseen terapiaan (jos ei ole sitä erikseen käynyt), eikä kaikki osaa lukea ihmisiä muutenkaan, kannattaa etsiä terapeutti jos tuosta ei ole hyötyä.
Meillä pitää aloittaa tuon sh:n kanssa, sitten saa tarvittaessa lähetteen eteenpäin. Näyttää vaan siltä että sh ei näe mun läpi eikä kuule sitä mitä yritän kertoa. "Sä oot vahva, sä selviät kyllä vaikka mä tajuan että sulla on ollut nyt rankka vaihe." Oli muutama lähipiirin kuolema tuossa loppuvuodesta niin tämä kuvittelee että se on mun ongelma. Ei ole, olen luisunut kohti pimeyttä jo vuosikausia. Yksityiseen terapiaan mulla ei ole varaa.
En tiedä, välillä tuntuu että tie nousee pystyyn ja toivoa ei enää ole. Olo vaan pahenee ja haaveilen toisinaan siitä että kuolisin pois.. Mutta kyllä mä jaksan, olenhan vahva. ;) Ja lasten vuoksi mun on pakko jaksaa.
Sinun kannattaisi olla käynneillä synkän ja puhumattoman oloinen tms, niin että hoitajalle itselleenkin tulee olo ettei osaa auttaa. En ole tehnyt näin tietoisesti mutta tosiaan jos puhuu asiasta x ja on samalla surullinen tietämättä itsekään mistä kaikesta, niin toinen luulee että surullinen olo johtuu siitä mistä puhuu. Jos sen sijaan olisi vaikka että "ai kuoliko minulta joku? En muistanutkaan. Siis milloin, minä en muista ollenkaan", niin se olisi isomman avun paikka..
Itse asiassa esimerkiksi isäni kuoleman kerroin tyyliin "niin joo, kuoli mun isä tossa loppuvuodesta mutta se ei ole mikään juttu". Aloitin käynnit tammikuussa ja ekalla kerralla tietysti piti elämäntarinaa ja nykytilannetta kertoa. Siinä muun tarinan ohessa mainitsin tuon kuoleman ja sh nappasi siitä kiinni. :D
Täytyy varmaan heittää pientä itsetuhoisuutta kehiin, sanojen muodossa. En haluaisi alentua sille tasolle (itsemurhalle läheisiä menettäneenä en halua viedä tehokkaan hoidon paikkaa sitä harkitsevilta) mutta ei taida muu auttaa.
Toivon, että jaat tässä kokemuksesi tai ajatuksiasi, jos olet onnistunut pääsemään masennuksesta ja ahdistuksesta eroon kohtaamalla vaikeat tunteesi. Tästä ketjusta voi olla apua monelle.