Miksi jotkut menevät yksinäisyydestä, mt-ongelmista, ym. aivan raiteiltaan ja jotkut eivät

Vierailija kirjoitti:

Eikä kyse ole todellakaan mistään sitkeydestä yms vaan ihan myös siitä kuinka kuormittavia elämänkokemuksia kokee. Esim itse sairastuin mt-ongelmaan, joka olisi ollut hoidettavissa. Yhteiskunnan resurssipulan takia en saanut riittävän tehokasta hoitoa. Ongelmat kärjistyivät ja jouduin/pääsin kuntoutustuelle. Tässä rytäkässä kävi niin, että olen 27-v, en ole koskaan ollut parisuhteessa (syynä mm ne mt-ongelmat) enkä ole  saanut yliopistosta edes kandia. Nyt vihdoin saan oikeaa hoitoa mutta olishan se ollut aika paljon tehokkaampaa saada sitä ajallaan! Nyt sitten on aikalailla itsessä keräämistä kun koko elämä on mennyt hukkaan monelle eri tavoin, esim parisuhde, perheen perustaminen yms normaali elämä on jäänyt ja opinnot pitkittyneet. Kyllä tekee pahaa katsoa kun muut menevät naimisiin ja valmistuvat.

Nimim. takana loistava tulevaisuus

Jos yhtään lohduttaa, niin näin 38-vuotiaana näen ympärillä ihmisiä, jotka tekee jo toista tai kolmatta tutkintoa, kun eka olikin vikatikki. Et ole vielä liian vanha! Et myöskään löytämään parisuhdetta, niitäkin näen omassa ikäluokassa.

Hyviä, asiallisia vastauksia tässä ketjussa. Kiitokset niistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole se yksittäinen tapahtuma vaan kokonaisuus, jota moni empatiakyvytön ei osaa ajatella. Esim. läheisen kuolema on hyvin erilainen kokemus eri tilanteissa. Elämä ei yhdistä meitä ihmisiä yhteisten kokemusten äärelle vaan erottelee.

Esim. minulle töissä vähäteltiin kokemaani surua äidin kuolemasta ja isän äkillisestä ja hyvin vakavasta sairastumisesta. Vähättelijä oli suutuksissa siitä, että olin kuukausia aiemmin häirinnyt häntä kertomalla tapahtuneesta, enää kyllä sen jälkeen en. Hänen valttikorttinsa oli se, että on häneltäkin isä kuollut.

Verrataanpa: Vähättelijä on minua selvästi vanhempi nainen. Hänellä on puheidensa perusteella laaja ja toisiaan tukeva sisarusjoukko, jopa kaksoissiskokin. Minulla on kaksi mt-ongelmaista vanhempaa sisarusta, joiden ongelmien setviminen jäi jatkuvaksi taakakseni. Hänen isänsä kuoli odotetusti hyvässä saattohoidossa. Minun äitini kuoli täysin yllättäen karkean hoitovirheen seurauksena. Hän on vakiintuneessa parisuhteessa ja harrastaa sijoitusasuntoja ja antiikkiesineiden kauppaa. Minä olen sinkku ja sain äidin kuoltua niskaani velkoja, joita ilman en olisi pystynyt lunastamaan mitään tunnearvoltaan hyvin tärkeää perintöä. Vähättelijällä on myös vilkas sosiaalinen elämä eri järjestöissä, sukulaistensa ja miehensä kanssa. Minä teen ylitöitä selvitäkseni jotenkin taloudellisesti, vähäiset ja iäkkäät sukulaiseni asuvat kaukana ja ystäväni elävät hektisintä lapsiperhearkea. Vähättelijällänikään ei muuten ole lapsia eikä tunnu asiaa surevan, joten on yksi stressi vähemmän hänen elämässään. Hänellä on myös erittäin hyväkuntoinen äiti, josta muut sisarukset huolehtivat. Minulla on hyvin sairas isä, jonka asioita ainoana huolehdin monen sadan kilometrin päähän.

Mutta niin, onhan tosiaan hänenkin isänsä kuollut, joten hän ei voi ymmärtää, miksi olen nyt surullinen ja kuulemma vielä kovin negatiivinen asenteeltani. Ei riitä se, että työni teen ja tosiaan vielä ylityöt päälle. Olen se omituinen ihminen, joka ei kulje suu hymyssä lallattelemassa vaan jopa kuukausia sitten häiritsin häntä kertomalla isästäni. Kyllähän hän nämä kuolinasiat tietää.

(Nousee ylös taputtamaan)

Melkeinpä ketjun vois lopettaa suoraan tähän kommenttiin. Jos ap ei edelleenkään tajua, niin ei vain tajua.

Kiitos.

Unohdit allekirjoituksen, ap!

Vierailija kirjoitti:

Tähän voisi vielä lisätä sen, että samassakin tilanteessa ihmiset reagoivat eri tavoin. Toiset ovat vahvempia ja toiset herkempiä kuin toiset.

Herkkyys ja vahvuus eivät sinänsä tosin ole (automaattisesti) toistensa vastakohtia/toisensa poissulkevia asioita. 

Muuten kyllä olet oikeassa: ihmiset on erilaisia ja reagoi eri tavoin, toiset kestää enemmän kuin toiset, syystä jos toisestakin.

Vierailija kirjoitti:

Hyviä, asiallisia vastauksia tässä ketjussa. Kiitokset niistä.

Kyllä vastaukset olivat hyviä, koska suurin osa niistä on ap:n kirjoittamia. Joskus sitä ihmettelee, kuinka paljon ihminen voikaan ihastua itseensä... Siinä on varmasti taustalla warrior-geeni. ;)

Mielenterveysongelmat ovat usein periytyviä, myös jotkut neurologiset sairaudet altistavat niihin.

Mulle oma perhe on ollut syy pysytellä niin toimintakykyisenä kuin mitenkään mahdollista. Olen sairastanut masennusta todella pitkään, ja monesti ajattelen, että jos olisin yksin eikä olisi lapsia, joille olen yrittänyt olla hyvä äiti eikä miestä, joka on tukenut tosi paljon, olisin varmaan jo antanut periksi aikaa sitten ja voinut paljon, paljon huonommin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai tätäkin on tutkittu?

Relienssi.

Juu ei. Vaan resilienssi. Ihan kuule tulee englannin sanasta resilience.

Mitä se käytännössä tarkoittaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyviä, asiallisia vastauksia tässä ketjussa. Kiitokset niistä.

Kyllä vastaukset olivat hyviä, koska suurin osa niistä on ap:n kirjoittamia. Joskus sitä ihmettelee, kuinka paljon ihminen voikaan ihastua itseensä... Siinä on varmasti taustalla warrior-geeni. ;)

Mikähän harha sinulla on päällä.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset on vaan niin eri luonteisia. Itse olen ollut jo pienestä pitäen tunnollinen suorittaja. Kun mielenterveysongelmat astuivat kuvaan piilotin ne, rämmin elämässä eteenpäin. Lopulta tämä johti totaaliseen romahtamiseen, joka ei varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta. 

Et sä olisi ollut pienestä pitäen tunnollinen suorittaja ellei sua oltais ohjattu siihen suuntaan. Eli ympäristö on muokannut sinusta suorittajan. Olet saanut sitä kautta arvonantoa ja hyväksyntää. Olet yhdistänyt oman arvon muiden miellyttämiseen suorittamisen kautta.

En tykkää asettelusta että mt-ongelmainen olisi herkkä tai heikko ja terveet vahvoja. Itse olen traumatisoitunut mutta koen olevani vahva sillä olen selvinnyt todella vaikeiden asioiden läpi, yksin.

Sellaiset jotka porskuttavat tunteetta läpi vaikeiden tilanteiden, esim. jos läheinen sairastuu vakavasti tai joutuu onnettomuuteen tai kuolee eikä henkilöä hetkauta yhtään niin ajattelen olevan empatiakyvytön ja tunteeton, ei vahva. Tällaiset ovat ehkäpä jopa tunneälyltään heikkoja.

Tukiverkko on kyllä mielenterveyttä edistävä seikka. Itsellä tosiaan traumaattisia tapahtumia taustalla. Jos minulla olisi perhe, kumppani, läheisiä jotka tukisivat niin henkisesti kuin arjen askareissakin sekä ystäviä niin olisin varmasti jo terve. Mutta kun yksin joutuu kaikesta selviämään eikä ole minkäänlaista luottoa arkeen niin olen jo viidettä vuotta saikulla.

Olen pohtinut samaa kuin ap, olematta, mielestäni, empatiakyvytön.

Aika samanlaisen kertomuksen kuin kakkosen tarina voisin kertoa omasta elämästä kuluneelta vuodelta itse pitkällä sairaslomalla, äiti kuoli, isä lamaantui tästä, sisar on aina ollut epävakaa ja aiheuttanut huolta koko ikänsä niin vanhemmalle kuin minulle ja nyt hän on se joka on kaiken menettänyt ei isä, saati minä. Olen eronnut muutama vuosi sitten aika ikävissä merkeissä, sisko naimisissa, tosin sekin on hirveä sotku, johon minun hänen mukaansa pitäisi keksiä ratkaisu. Asun yksin, sairauslomalla menee päiviä etten ole yhteydessä kuin isään, koska pakko tarkastaa onko edes hengissä.

Voisin jatkaa tätä valitusvirttä loputtomiin, mutta miksi, nytkin ihan liian pitkä, kuka tuollaista jaksaa kuunnella.

Olen pohjimmiltani onnellinen, se on minussa, silloinkin kun on vaikeinta joku sisälläni sanoo, tästä selvitään nyt itketään ja valitaan se arkku äidille.

Minulla on muutama hyvä ystävä, kaiken oman pahanolon lisäksi yritän joka kerta kysyä mitä heille kuuluu, kuka jaksaa ainaista marisijaa.

Uskon tuohon sitkeyteen, josta joku ed. kirjoitti ja ajatukseen, samalaisista asioista ja paljon pahemmista on muutkin ihmiset selvinneet.

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole se yksittäinen tapahtuma vaan kokonaisuus, jota moni empatiakyvytön ei osaa ajatella. Esim. läheisen kuolema on hyvin erilainen kokemus eri tilanteissa. Elämä ei yhdistä meitä ihmisiä yhteisten kokemusten äärelle vaan erottelee.

Esim. minulle töissä vähäteltiin kokemaani surua äidin kuolemasta ja isän äkillisestä ja hyvin vakavasta sairastumisesta. Vähättelijä oli suutuksissa siitä, että olin kuukausia aiemmin häirinnyt häntä kertomalla tapahtuneesta, enää kyllä sen jälkeen en. Hänen valttikorttinsa oli se, että on häneltäkin isä kuollut.

Verrataanpa: Vähättelijä on minua selvästi vanhempi nainen. Hänellä on puheidensa perusteella laaja ja toisiaan tukeva sisarusjoukko, jopa kaksoissiskokin. Minulla on kaksi mt-ongelmaista vanhempaa sisarusta, joiden ongelmien setviminen jäi jatkuvaksi taakakseni. Hänen isänsä kuoli odotetusti hyvässä saattohoidossa. Minun äitini kuoli täysin yllättäen karkean hoitovirheen seurauksena. Hän on vakiintuneessa parisuhteessa ja harrastaa sijoitusasuntoja ja antiikkiesineiden kauppaa. Minä olen sinkku ja sain äidin kuoltua niskaani velkoja, joita ilman en olisi pystynyt lunastamaan mitään tunnearvoltaan hyvin tärkeää perintöä. Vähättelijällä on myös vilkas sosiaalinen elämä eri järjestöissä, sukulaistensa ja miehensä kanssa. Minä teen ylitöitä selvitäkseni jotenkin taloudellisesti, vähäiset ja iäkkäät sukulaiseni asuvat kaukana ja ystäväni elävät hektisintä lapsiperhearkea. Vähättelijällänikään ei muuten ole lapsia eikä tunnu asiaa surevan, joten on yksi stressi vähemmän hänen elämässään. Hänellä on myös erittäin hyväkuntoinen äiti, josta muut sisarukset huolehtivat. Minulla on hyvin sairas isä, jonka asioita ainoana huolehdin monen sadan kilometrin päähän.

Mutta niin, onhan tosiaan hänenkin isänsä kuollut, joten hän ei voi ymmärtää, miksi olen nyt surullinen ja kuulemma vielä kovin negatiivinen asenteeltani. Ei riitä se, että työni teen ja tosiaan vielä ylityöt päälle. Olen se omituinen ihminen, joka ei kulje suu hymyssä lallattelemassa vaan jopa kuukausia sitten häiritsin häntä kertomalla isästäni. Kyllähän hän nämä kuolinasiat tietää.

Ei se niin mustavalkoista ole.

Ihmisen resiliteetistä riippuu, miten hän selviää vaikeista asioista. Resiliteetti voi olla hyvä tai huono.

Minä olin lapsena perheväkivallan uhri. Jo vauvana käsi oli murtunut, varhaisimmat muistoni liittyvät siihen, miten äiti huusi ja pelotteli, hakkasi ja löi. Henkinen väkivalta oli sitä luokkaa, että kertoi miten olisi parempi jos kuolisin. Uhkaili myös puukottaa saksilla, hakkasi puisella kaulimella kuin laitoin taikinaan liikaa jauhoja yms.

Koulussa kiusattiin rankasti. Koko koululuokka oli tässä mukana, päivittäin pilkattiin ja tehtiin selväksi, että minusta halutaan eroon.

Isäni luokse muutin teininä. Isällä oli ongelmaa alkoholin kanssa, eikä perusturvaa ollut sielläkään, mutta ainakaan isä ei ollut pätkääkään väkivaltainen.

Vuosien ajan tein vahingossa onnistunutta itseterapiaa erilaisin luovin menetelmin. Kävin läpi syvissä kuopissa, mutta olin päättänyt nousta.

Nyt olen kolmikymppinen ja menee ihan hyvin. On mies ja lapsi, koti täysin väkivallaton ja rakastava.

Stressin- ja kriisinsietokyky on yllättävää kyllä hyvä, ja tätä olen ammatillisestikin hyödyntänyt. Masennusta tai muita ongelmia ei ole, nuorempana traumaperäinen stressihäiriö vaivasi jonkin aikaa, mutta siitäkin päästy yli.

Tiedän, että taustani takia voisin olla syvällä masennuksen ja syrjäytymisen kuopassa, mutta jostain syystä minä selvisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole se yksittäinen tapahtuma vaan kokonaisuus, jota moni empatiakyvytön ei osaa ajatella. Esim. läheisen kuolema on hyvin erilainen kokemus eri tilanteissa. Elämä ei yhdistä meitä ihmisiä yhteisten kokemusten äärelle vaan erottelee.

Esim. minulle töissä vähäteltiin kokemaani surua äidin kuolemasta ja isän äkillisestä ja hyvin vakavasta sairastumisesta. Vähättelijä oli suutuksissa siitä, että olin kuukausia aiemmin häirinnyt häntä kertomalla tapahtuneesta, enää kyllä sen jälkeen en. Hänen valttikorttinsa oli se, että on häneltäkin isä kuollut.

Verrataanpa: Vähättelijä on minua selvästi vanhempi nainen. Hänellä on puheidensa perusteella laaja ja toisiaan tukeva sisarusjoukko, jopa kaksoissiskokin. Minulla on kaksi mt-ongelmaista vanhempaa sisarusta, joiden ongelmien setviminen jäi jatkuvaksi taakakseni. Hänen isänsä kuoli odotetusti hyvässä saattohoidossa. Minun äitini kuoli täysin yllättäen karkean hoitovirheen seurauksena. Hän on vakiintuneessa parisuhteessa ja harrastaa sijoitusasuntoja ja antiikkiesineiden kauppaa. Minä olen sinkku ja sain äidin kuoltua niskaani velkoja, joita ilman en olisi pystynyt lunastamaan mitään tunnearvoltaan hyvin tärkeää perintöä. Vähättelijällä on myös vilkas sosiaalinen elämä eri järjestöissä, sukulaistensa ja miehensä kanssa. Minä teen ylitöitä selvitäkseni jotenkin taloudellisesti, vähäiset ja iäkkäät sukulaiseni asuvat kaukana ja ystäväni elävät hektisintä lapsiperhearkea. Vähättelijällänikään ei muuten ole lapsia eikä tunnu asiaa surevan, joten on yksi stressi vähemmän hänen elämässään. Hänellä on myös erittäin hyväkuntoinen äiti, josta muut sisarukset huolehtivat. Minulla on hyvin sairas isä, jonka asioita ainoana huolehdin monen sadan kilometrin päähän.

Mutta niin, onhan tosiaan hänenkin isänsä kuollut, joten hän ei voi ymmärtää, miksi olen nyt surullinen ja kuulemma vielä kovin negatiivinen asenteeltani. Ei riitä se, että työni teen ja tosiaan vielä ylityöt päälle. Olen se omituinen ihminen, joka ei kulje suu hymyssä lallattelemassa vaan jopa kuukausia sitten häiritsin häntä kertomalla isästäni. Kyllähän hän nämä kuolinasiat tietää.

Ei se niin mustavalkoista ole.

Ihmisen resiliteetistä riippuu, miten hän selviää vaikeista asioista. Resiliteetti voi olla hyvä tai huono.

Minä olin lapsena perheväkivallan uhri. Jo vauvana käsi oli murtunut, varhaisimmat muistoni liittyvät siihen, miten äiti huusi ja pelotteli, hakkasi ja löi. Henkinen väkivalta oli sitä luokkaa, että kertoi miten olisi parempi jos kuolisin. Uhkaili myös puukottaa saksilla, hakkasi puisella kaulimella kuin laitoin taikinaan liikaa jauhoja yms.

Koulussa kiusattiin rankasti. Koko koululuokka oli tässä mukana, päivittäin pilkattiin ja tehtiin selväksi, että minusta halutaan eroon.

Isäni luokse muutin teininä. Isällä oli ongelmaa alkoholin kanssa, eikä perusturvaa ollut sielläkään, mutta ainakaan isä ei ollut pätkääkään väkivaltainen.

Vuosien ajan tein vahingossa onnistunutta itseterapiaa erilaisin luovin menetelmin. Kävin läpi syvissä kuopissa, mutta olin päättänyt nousta.

Nyt olen kolmikymppinen ja menee ihan hyvin. On mies ja lapsi, koti täysin väkivallaton ja rakastava.

Stressin- ja kriisinsietokyky on yllättävää kyllä hyvä, ja tätä olen ammatillisestikin hyödyntänyt. Masennusta tai muita ongelmia ei ole, nuorempana traumaperäinen stressihäiriö vaivasi jonkin aikaa, mutta siitäkin päästy yli.

Tiedän, että taustani takia voisin olla syvällä masennuksen ja syrjäytymisen kuopassa, mutta jostain syystä minä selvisin.

* Resilienssi. Ajatuskatkos.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisen resiliteetistä riippuu, miten hän selviää vaikeista asioista. Resiliteetti voi olla hyvä tai huono.

--

Tiedän, että taustani takia voisin olla syvällä masennuksen ja syrjäytymisen kuopassa, mutta jostain syystä minä selvisin.

resilienssissä on eroja, mutta voiko sitä asteittaa hyväksi tai huonoksi.. ei voi. lisäksi, et voi tietää tulevaa, onko jo seuraava vastoinkäyminen juuri se, mikä on liikaa sinun resilienssillesi. onko resilienssisi silloin hyvä, vai huono? eikö resilienssi ole tavallaan kimmoisuutta kestää vastoinkäymisiä, jokaisella kimmoisuusaste on erilainen. itse myös pohtinut sitä, olenko kestävä vain siksi, että olen saanut paljon traumaattisia kokemuksia ja täten "tottunut" niihin, mikään ei hetkauta, mutta omaa oloa on vaikea kestää. logoterapiahan taisi taasen pohjautua siihen, että kaameimmissakin vastoinkäymisessä ihmisellä on taito nähdä hyvää ja kaunista ympärillään, ja saada tästä lohtua ja voimaa jatkaa eteenpäin.

mielenkiintoisia asioita

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisen resiliteetistä riippuu, miten hän selviää vaikeista asioista. Resiliteetti voi olla hyvä tai huono.

--

Tiedän, että taustani takia voisin olla syvällä masennuksen ja syrjäytymisen kuopassa, mutta jostain syystä minä selvisin.

resilienssissä on eroja, mutta voiko sitä asteittaa hyväksi tai huonoksi.. ei voi. lisäksi, et voi tietää tulevaa, onko jo seuraava vastoinkäyminen juuri se, mikä on liikaa sinun resilienssillesi. onko resilienssisi silloin hyvä, vai huono? eikö resilienssi ole tavallaan kimmoisuutta kestää vastoinkäymisiä, jokaisella kimmoisuusaste on erilainen. itse myös pohtinut sitä, olenko kestävä vain siksi, että olen saanut paljon traumaattisia kokemuksia ja täten "tottunut" niihin, mikään ei hetkauta, mutta omaa oloa on vaikea kestää. logoterapiahan taisi taasen pohjautua siihen, että kaameimmissakin vastoinkäymisessä ihmisellä on taito nähdä hyvää ja kaunista ympärillään, ja saada tästä lohtua ja voimaa jatkaa eteenpäin.

mielenkiintoisia asioita

Tuo logoterapian ajatus itse asiassa kiinteyttää hyvin minun ajatukseni. Eli ajatusmaailmani on se, että asioista löytyy myös niitä hyviä ja kauniita puolia. Se on ollut minun selviämiskeinonikin, kun niiden huonojen kokemuksien keskellä alkoi kaivaa esiin niitä parempia puolia.

Ja toki jotkut ihmiset kieli pitkällä odottaa, että vaikeuksista selvinnyt ihminen takuuvarmasti romahtaa sitten siitä seuraavasta vastoinkäymisestä. Vaan entä jos ei romahdakaan? Entäpä jos hänellä on kehitettynä itselleen niin hyvät keinot käsitellä kriisejä rakentavasti ja siten päästä niistä yli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisen resiliteetistä riippuu, miten hän selviää vaikeista asioista. Resiliteetti voi olla hyvä tai huono.

--

Tiedän, että taustani takia voisin olla syvällä masennuksen ja syrjäytymisen kuopassa, mutta jostain syystä minä selvisin.

resilienssissä on eroja, mutta voiko sitä asteittaa hyväksi tai huonoksi.. ei voi. lisäksi, et voi tietää tulevaa, onko jo seuraava vastoinkäyminen juuri se, mikä on liikaa sinun resilienssillesi. onko resilienssisi silloin hyvä, vai huono? eikö resilienssi ole tavallaan kimmoisuutta kestää vastoinkäymisiä, jokaisella kimmoisuusaste on erilainen. itse myös pohtinut sitä, olenko kestävä vain siksi, että olen saanut paljon traumaattisia kokemuksia ja täten "tottunut" niihin, mikään ei hetkauta, mutta omaa oloa on vaikea kestää. logoterapiahan taisi taasen pohjautua siihen, että kaameimmissakin vastoinkäymisessä ihmisellä on taito nähdä hyvää ja kaunista ympärillään, ja saada tästä lohtua ja voimaa jatkaa eteenpäin.

mielenkiintoisia asioita

Tuo logoterapian ajatus itse asiassa kiinteyttää hyvin minun ajatukseni. Eli ajatusmaailmani on se, että asioista löytyy myös niitä hyviä ja kauniita puolia. Se on ollut minun selviämiskeinonikin, kun niiden huonojen kokemuksien keskellä alkoi kaivaa esiin niitä parempia puolia.

Ja toki jotkut ihmiset kieli pitkällä odottaa, että vaikeuksista selvinnyt ihminen takuuvarmasti romahtaa sitten siitä seuraavasta vastoinkäymisestä. Vaan entä jos ei romahdakaan? Entäpä jos hänellä on kehitettynä itselleen niin hyvät keinot käsitellä kriisejä rakentavasti ja siten päästä niistä yli.

hmm. romahduskin voi kyllä olla tie henkiseen kasvuun , eli myös sen polun läpikäyminen voi olla "hyvä" kokemus.  traumoillahan on se taipumus, että uuden traumaattisen kokemuksen tullessa myös entiset vahvistuvat ja lisäävät taakkaa, sikäli mikäli niitä ei ole riittävästi käsitelty. ja sitähän ei mistään voi varmaksi tietää, miten tuleva muokkaa itseä. itse en ole antanut lupaa olla heikko ja olen mennyt "stiff upper lip"-menetelmällä eteenpäin sekä funtsinut/käsitellyt asioita todella paljon itsekseni. silti nyt, kun elämältä putosi yksi "varma" pohja pois, niin tuntuu, että ne muutkin rakenteet huojuvat. tätä en olisi pari vuotta sitten itsestäni uskonut. olen hyväksynyt sen, että voin romahtaa ja myös sen, että ehkä sittenkin jaksan tämänkin yli ja voin löytää onnen  ja rauhan itselleni. uskon myös että vaikka romahtaisin, niin minulla silti olisi mahdollisuus em. onneen ja rauhaan  

>> Nyt olen kolmikymppinen ja menee ihan hyvin. On mies ja lapsi, koti täysin väkivallaton ja rakastava.

Stressin- ja kriisinsietokyky on yllättävää kyllä hyvä, ja tätä olen ammatillisestikin hyödyntänyt. Masennusta tai muita ongelmia ei ole, nuorempana traumaperäinen stressihäiriö vaivasi jonkin aikaa, mutta siitäkin päästy yli. >>

Oletpa hyvin toipunut jo tuos iässä.

Minulla varhaislapsuuden (enimmäkseen tiedostamattomat) kauhut pomppasivat vasta esiin, kun sain esikoiseni. Kaaoksesta seurasi avioero, lapsen menetys, masennus, toivottomuus...

Elämäni romahtamista pakenin sitten kaikkiin mahdollisiin päihteisiin, työnarkomaniasta alkoholiin, piristeisiin, myymälävarkauksiin...

Tulin yllättäin raskaaksi, mikä oli uusi kauhun aihe. Isäkandidaatti sanoi tappavansa minut, jos teetän abortin.

Tämä lapsi koitui lopulta pelastuksekseni. Olin täysin yksin, keneltäkään en sanut konkreettista enkä henkistä tukea. Elämäni meni niin vaikeaksi, ettei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin huutaa Jumalaa avuksi. Ja Jumala auttoi. Heti sain kokea syvää RAUHAA ja RAKKAUTTA. Näillä Jumala hoiti minua sisäisesti niin, että arki ja lapsen hoito alkoi sujua. Pikkuhiljaa eheydyin niin, että aloin tuntea itseni ihan normaaliksi ihmiseksi. Muutaman vuoden kuluttua menin naimisiin ja sain vielä kokea äitiyden. Tällä kertaa vauvan tulo oli siunaus, ja olin hyvin onnellinen hoitaessani vauvaa.

Nyt lapseni ovat jo isoja. Olen kiitollinen, että kaikki ovat terveitä, eikä minun ongelmani ole kertautuneet heidän elämässään.

tuo on vähän sama kysymys, miten jotkut menevät vastoinkäymisistä ihan sekaisin ja jotkut eivät. Itse uskon syyn olevan menneisyydessä. Oma elämäni on ollut täynnä epäonnistumisia. Enään en edes oleta onnistuvani etenkään mitenkään huikeasti. Aina kun minulla alkaa menemään hyvin sen jälkeen tulee iso alamäki.  Minulla ei ole tukiverkkoa johon kääntyä aina kun menee huonosti. Ei ole muuta kuin omat vanhemmat, nekin kauempana. Toisilla on mies, lapset, ystävät ja sukulaiset joiden kautta jaksaa ja jotka tukee  eteenpäin. On joku jota koskettaa ja halata päivästä toiseen/ kerran viikossa. Itsellä ei ole sellaista.

Olen tehnyt havainnon, että ihmiset joilla on tukiverkko vieressä lähes kokoajan eivät ymmärrä niitä ihmisiä jotka joutuvat taistelemaan yksin. Tai sitten eivät tiedä sitä ja vähättelevät tämän ongelmia viimiseen asti. Toki ihmisellä voi mennä tosi huonosti elämässä vaikka vierellä olisi tukijoita, mutta entäs ihminen jolla ei ole vierellä tukijoita vaan ainoastaan vihaajia? Ihminen joka joutuu jatkuvasti toisten silmätikuksi, joka joutuu löytämään vastaukset ja tiedot itse kun kukaan muu läheinen ei osaa tai halua auttaa. Sitten joudut hyväksikäytetyksi, sinua pietetään naiivina, sinisilmäisenä hölmönä kun joudut lähes kaiken oppimaan kantapäänkautta. Toiset kun tietävät mistä hakea apua niin toiset joutuu kamppailemaan senkanssa mistä sitä tietoa saa, keneltäkysyä ja mistä. Maailma on todella raaka paikka. Ei mene nallekarkit tasan.

Minun elämäni on ollut liian täynnä vuosia, jotka ovat rimpuilua ja selviämistä. Niistä kuitenkin on selvinnyt parhaiten aina silloin, kun tukijoukot ovat olleet vahvimmat. 

Nyt olen elämässä jo aika yksin ja se laittaa vaikeuksista selviämisen ihan uudelle vaikeuskertoimelle. 

Viime aikoina on puhuttu (yle, hs) paljon yksinäisyydestä ja kosketuksen puutteesta. Jos ympärillä ei ole ihmisiä, aivot kokevat sen samoin kuin kivun.