Lue keskustelun säännöt.
Vaikea suhde lapsuudenperheeseen. Pitäisikö vain luovuttaa?
26.03.2018 |
Minulla on vaikea suhde lapsuudenperheeseeni. Olen puhunut asiasta terapiassakin. Vaikeista perhesuhteista huolimatta olen silti yrittänyt pitää jonkinlaisia välejä yllä. Se on kuitenkin todella kuormittavaa. Ja ehkä myös tietyllä tavalla juuttumista vanhaan lapsuuden aikaiseen rooliin, jolloin perheessä oli vain pakko elää päivästä toiseen.
Olen miettinyt yhteydenpidon lopettamista sen jälkeen, kun huomasin että oloni on toisen vanhempani kuoleman jälkeen ollut pääosin helpottunut. Surullinenkin toki, mutta myös selvästi helpottunut siitä, että tähän ihmissuhteeseen liittyvät, hyvin kuormittavat ristiriidat ovat vihdoin ohi. Nykyisellään tapaan perheenjäseniäni harvakseltaan, mutta olen miettinyt paljon sitä, että olisiko parempi ellei heitä tapaisi lainkaan? Ikää tulee kaikille lisää, mutta nämä ihmissuhteet eivät silti kehity mihinkään parempaan suuntaan.
Oletko sinä ollut tyytyväinen katkaistuasi välit lapsuudenperheeseesi? Vai oletko keksinyt jonkin muun toimintatavan jos perhesuhteet ovat olleet hankalia?
Kommentit (59)
Minä hylkäsin kokonaan toisen vanhemmistani, kun toinen kuoli. Jäljelle jäänyt alkoholisoitui jo puolison eläessä, ei tosin koskaan myöntänyt itse alkoholin suurkulutusta. Mukaan tuli lieveilmiöitä, öisiä haukkumispuheluita, jne.
Pitkään, tämä vielä elossa oleva vanhempani, käytöksellään aiheutti minulle ja lähipiirilleni ahdistavaa oloa, onneksi hän itse lopulta käyttäytimisellään meni sellaisen rajan yli, että minä ja perheeni lopetimme yhteydenpidon kokonaan.
On äärettömän helpottavaa, kun saa itsensä vapaaksi ahdistavasta vanhempisuhteesta. Asumme samalla paikkakunnalla, hän on kuulema jo huonokuntoinen, elinpiiri on kaventunut kotitaloon. ja tunnenko syylisyyttä? En, hän on vanhempani, minulla, nyt aikuisenakin, on oikeus odottaa häneltä kunnioittavaa käytöstä. ihan, kuten minäkin häntä jaksoin kohdella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä hylkäsin kokonaan toisen vanhemmistani, kun toinen kuoli. Jäljelle jäänyt alkoholisoitui jo puolison eläessä, ei tosin koskaan myöntänyt itse alkoholin suurkulutusta. Mukaan tuli lieveilmiöitä, öisiä haukkumispuheluita, jne.
Pitkään, tämä vielä elossa oleva vanhempani, käytöksellään aiheutti minulle ja lähipiirilleni ahdistavaa oloa, onneksi hän itse lopulta käyttäytimisellään meni sellaisen rajan yli, että minä ja perheeni lopetimme yhteydenpidon kokonaan.
On äärettömän helpottavaa, kun saa itsensä vapaaksi ahdistavasta vanhempisuhteesta. Asumme samalla paikkakunnalla, hän on kuulema jo huonokuntoinen, elinpiiri on kaventunut kotitaloon. ja tunnenko syylisyyttä? En, hän on vanhempani, minulla, nyt aikuisenakin, on oikeus odottaa häneltä kunnioittavaa käytöstä. ihan, kuten minäkin häntä jaksoin kohdella.
Aivan totta! Kyllä lapsellakin on lupa odottaa vanhemmalta osakseen hyvää ja asiallista kohtelua. Tämä oli oikein hyvä kommentti.
Vierailija kirjoitti:
Katkaisin välit isääni, vaikeaan persoonallisuushäiriöiseen ihmiseen jonka kanssa hyviä lapsuusmuistoja ei tule äkkiseltään mieleen. Erosivat luojan kiitos äidin kanssa ja nyt on helpompi hengittää. Vanhempien eron jälkeen jonkin tovin olin vielä tekemisissä, mutta suhde vei niin paljon energiaa ja tuotti pahaa mieltä, jolloin päätin etten jaksa enää. Tottakai vielä tulee ristiriitaisia oloja "isättömyydestä" mutta näin on parempi. Kuin olisi vuosien taakka pois harteilta.
Minulla on hyviäkin muistoja perheestäni, mutta kokonaisuudessaan nämä ihmissuhteet ovat hirveän raskaita. Koskaan et tiedä mitä milläkin kerralla tulee vastaan ja joudut olemaan vähän varuillasi. Masennuksesta tuossa jo aiemmin mainitsinkin, mutta elämäntilannekin lapsiperheen vanhempana on myös sellainen, että mihinkään ylimääräiseen ei vain oikein riitä energiaa. Ristiriitaisten ihmissuhteiden pirunpolkka uuvuttaa!
Vierailija kirjoitti:
Minä katkaisin kaikki välit ja päivääkään en ole sitä katunut. Lukeutuu yksiin elämäni parhaista päätöksistä.
Tämä kiinnostaa minua! Onko asiasta kyselty sinulta paljon? Kerrotko yleensä jotain syitä sille mikset tekemisissä ole? Vai toteatko sen olevan oma asiasi?
Minäkin katkaissut välit, nuorena sitä ääneen ihmetteli ne joilla on itsellä hyvät vanhemmat. Vanhempana ei ketään ole kiinnostanut, asia on niin itsestäänselvyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole järkevä polttaa siltoja takanaan. Jos koet että, suku on enemmän rasite, kuin ilo niin on ihan järkevää vähentää yhteydenpitoa, mutta mikään tramaattinen "en enää ikinä mitään" tyyppinen irtiotto ei ole järkevä, jos kyse ei ole väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Kuitenkin sukujuuret on osa historiaasi ja niiden tunteminen auttaa ymmärtämään miksi olet juuri sinä.
Näin olen vuosien ajan ajatellut. Ja yrittänyt suojella itseäni olemalla tekemisissä vain vähän. Uusia pettymyksen kokemuksia tulee vain näissä läheisissä ihmissuhteissa siitä huolimatta aina vain. Vaikka en ole saanut edes entisiä vielä kunnolla käsiteltyä.
Vaikeat perhesuhteet tuntuvat pitävän osaltaan yllä omaa masennusta. Se taas on huono juttu, koska se vie minulta energiaa omaan perheeseeni keskittymiseltä. Lapseni ansaitsivat hyvän ja läsnäolevan vanhemman surullisen pohdiskelijan sijasta.
Välien katkaisu ja "siltojen polttaminen" eivät välttämättä ole mikään varma ratkaisu parempaan oloon. En nyt sano, että sinun ei pitäisi tehdä sitä, mutta välien katkaisu voi yhtä lailla jäädä energiaa vieväksi, kummittelevaksi möröksi. Aiemmat kipeät tunteet eivät välttämättä katoa minnekään, vaikka uusia ikäviä tilanteita ei tulisi. Ja se, että on katkaissut välit lapsuudenperheeseensä, saattaa tuntua sielussa ikävältä taakalta: luvassa voi olla vaikeita tilanteita, vaikeita tunteita ja jopa syyllisyyttä (vaikka syyllisyyteen ei olisi aihetta).
En halua nyt painostaa siihenkään suuntaan, että sinun ei pitäisi katkaista välejä, mutta jos odotat sen vievän masennuksesi mennessään, voit joutua pettymään. Joillain "poissa silmistä, poissa mielestä" -tekniikka toimii, joillain ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole järkevä polttaa siltoja takanaan. Jos koet että, suku on enemmän rasite, kuin ilo niin on ihan järkevää vähentää yhteydenpitoa, mutta mikään tramaattinen "en enää ikinä mitään" tyyppinen irtiotto ei ole järkevä, jos kyse ei ole väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Kuitenkin sukujuuret on osa historiaasi ja niiden tunteminen auttaa ymmärtämään miksi olet juuri sinä.
Näin olen vuosien ajan ajatellut. Ja yrittänyt suojella itseäni olemalla tekemisissä vain vähän. Uusia pettymyksen kokemuksia tulee vain näissä läheisissä ihmissuhteissa siitä huolimatta aina vain. Vaikka en ole saanut edes entisiä vielä kunnolla käsiteltyä.
Vaikeat perhesuhteet tuntuvat pitävän osaltaan yllä omaa masennusta. Se taas on huono juttu, koska se vie minulta energiaa omaan perheeseeni keskittymiseltä. Lapseni ansaitsivat hyvän ja läsnäolevan vanhemman surullisen pohdiskelijan sijasta.
Välien katkaisu ja "siltojen polttaminen" eivät välttämättä ole mikään varma ratkaisu parempaan oloon. En nyt sano, että sinun ei pitäisi tehdä sitä, mutta välien katkaisu voi yhtä lailla jäädä energiaa vieväksi, kummittelevaksi möröksi. Aiemmat kipeät tunteet eivät välttämättä katoa minnekään, vaikka uusia ikäviä tilanteita ei tulisi. Ja se, että on katkaissut välit lapsuudenperheeseensä, saattaa tuntua sielussa ikävältä taakalta: luvassa voi olla vaikeita tilanteita, vaikeita tunteita ja jopa syyllisyyttä (vaikka syyllisyyteen ei olisi aihetta).
En halua nyt painostaa siihenkään suuntaan, että sinun ei pitäisi katkaista välejä, mutta jos odotat sen vievän masennuksesi mennessään, voit joutua pettymään. Joillain "poissa silmistä, poissa mielestä" -tekniikka toimii, joillain ei.
Käyn masennuksen takia hoidossa. Olen käynyt monta vuotta. Käynnit alkoivat erään nuorena tapahtuneen erään ikävän asian jälkeen. En odota masennuksen välttämättä katoavan välien katkaisun myötä kovin nopeasti mihinkään, mutta toivoisin sitä ylläpitävien olosuhteiden edes vähän helpottavan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole järkevä polttaa siltoja takanaan. Jos koet että, suku on enemmän rasite, kuin ilo niin on ihan järkevää vähentää yhteydenpitoa, mutta mikään tramaattinen "en enää ikinä mitään" tyyppinen irtiotto ei ole järkevä, jos kyse ei ole väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Kuitenkin sukujuuret on osa historiaasi ja niiden tunteminen auttaa ymmärtämään miksi olet juuri sinä.
Näin olen vuosien ajan ajatellut. Ja yrittänyt suojella itseäni olemalla tekemisissä vain vähän. Uusia pettymyksen kokemuksia tulee vain näissä läheisissä ihmissuhteissa siitä huolimatta aina vain. Vaikka en ole saanut edes entisiä vielä kunnolla käsiteltyä.
Vaikeat perhesuhteet tuntuvat pitävän osaltaan yllä omaa masennusta. Se taas on huono juttu, koska se vie minulta energiaa omaan perheeseeni keskittymiseltä. Lapseni ansaitsivat hyvän ja läsnäolevan vanhemman surullisen pohdiskelijan sijasta.
Välien katkaisu ja "siltojen polttaminen" eivät välttämättä ole mikään varma ratkaisu parempaan oloon. En nyt sano, että sinun ei pitäisi tehdä sitä, mutta välien katkaisu voi yhtä lailla jäädä energiaa vieväksi, kummittelevaksi möröksi. Aiemmat kipeät tunteet eivät välttämättä katoa minnekään, vaikka uusia ikäviä tilanteita ei tulisi. Ja se, että on katkaissut välit lapsuudenperheeseensä, saattaa tuntua sielussa ikävältä taakalta: luvassa voi olla vaikeita tilanteita, vaikeita tunteita ja jopa syyllisyyttä (vaikka syyllisyyteen ei olisi aihetta).
En halua nyt painostaa siihenkään suuntaan, että sinun ei pitäisi katkaista välejä, mutta jos odotat sen vievän masennuksesi mennessään, voit joutua pettymään. Joillain "poissa silmistä, poissa mielestä" -tekniikka toimii, joillain ei.
No pessimisti ei pety. Manaat kuitenkin näemmä. On kai sielussa taakkaa loppuelämäksi näin hankalista vanhemmista, mutta pitää ajatella tulevaa ja jos voimavaroja ei ole, niin uhka on toisinkin päin. Voi olla että vanhuksena katuu, että suostui nyrkkeilysäkiksi. Elämä meni siinä.
Olen välillä yrittänyt perheenjäsenten kanssa keskustella asioista. Keskustelut päättyvät aina joko hiljaisuuteen tai marttyyrin rooliin ottavan vanhemman itsesäälissä rypevään valitukseen siitä, kuinka huono vanhempi oikein tämä henkilö onkaan selvästi ollut kun näin ikävänä asiat koen. Sisarusten taholta keskustelu taas johtaa siihen toteamukseen, että minussa on varmasti jotain vikaa on ollut, jos huonoa kohtelua olen osakseni saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helpotus ollut kun ei tarvitse sukujuhlissa ravata ja jatkuvasti pyöriä samojen ihmisten kanssa. Kaksoissiskokin jäi vuosi sitten kun hän halusi miehen itselleen, kuulemma meidän läheisen suhteen vuoksi hänellä ei ollut miestä. Ensin tuntui rajulta nyt ei enää haittaa kuin pienenä pistona silloin tällöin. Nyt mietin kenelle teen testamentin.
Vau, tuo on ollut aikamoinen ajatus kaksoissiskolla. Ei tuollaisia juttujen kuuntelemaan joutuminen ainakaan tee yhteydenpidosta toiseen kovin helppoa. Läheiset perhesuhteet (muutkin kuin suhteet vanhempiin) voivat olla todella vaikeita, koska läheiset ihmiset osaavat halutessaan tehokkaasti iskeä suoraan toisen kipupisteisiin. Ja vielä usein esittävät, etteivät edes tienneet loukanneensa, vaikka jostain itselle vaikeasta asiasta olisi puhuttu kerta toisensa jälkeen.
Miksei erityinen suhde kaksossiskoon voisi olla esteenä parisuhteen syntymiselle? Tiedän henkilöitä, joille kumppania ei ole löytynyt ennenkuin on muuttanut erilleen äidistään asumaan ja se on voinut tapahtua vasta reilusti 30-vuotiaana. Suhde kaksossiskoon voi olla yhtä hallitseva. Sen puolesta puhuu se, ettei kirjoittanut kaksossiskokaan ollut löytänyt kumppania itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helpotus ollut kun ei tarvitse sukujuhlissa ravata ja jatkuvasti pyöriä samojen ihmisten kanssa. Kaksoissiskokin jäi vuosi sitten kun hän halusi miehen itselleen, kuulemma meidän läheisen suhteen vuoksi hänellä ei ollut miestä. Ensin tuntui rajulta nyt ei enää haittaa kuin pienenä pistona silloin tällöin. Nyt mietin kenelle teen testamentin.
Vau, tuo on ollut aikamoinen ajatus kaksoissiskolla. Ei tuollaisia juttujen kuuntelemaan joutuminen ainakaan tee yhteydenpidosta toiseen kovin helppoa. Läheiset perhesuhteet (muutkin kuin suhteet vanhempiin) voivat olla todella vaikeita, koska läheiset ihmiset osaavat halutessaan tehokkaasti iskeä suoraan toisen kipupisteisiin. Ja vielä usein esittävät, etteivät edes tienneet loukanneensa, vaikka jostain itselle vaikeasta asiasta olisi puhuttu kerta toisensa jälkeen.
Miksei erityinen suhde kaksossiskoon voisi olla esteenä parisuhteen syntymiselle? Tiedän henkilöitä, joille kumppania ei ole löytynyt ennenkuin on muuttanut erilleen äidistään asumaan ja se on voinut tapahtua vasta reilusti 30-vuotiaana. Suhde kaksossiskoon voi olla yhtä hallitseva. Sen puolesta puhuu se, ettei kirjoittanut kaksossiskokaan ollut löytänyt kumppania itselleen.
En osaa ottaa tuohon kantaa. Kai syitä sille, miksi ihmiset ovat itsekseen ovat, voi olla hyvin paljon. Joka tapauksessa tuo esitetty syy välirikkoon on varmasti kuulostanut toisesta hyvin kurjalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajatus ei siis ollut se, että lähtisin näistä
ihmissuhteista dramaattisesti pahaa oloani toisille huutaen, vaan se, että ottaisin näistä tauon määrittelemättömäksi ajanjaksoksi. Sellaisen ajanjakson, jolloin minun ei tarvitsisi käyttää energiaani siihen, että "olen väleissä", vaan voisin itse miettiä mitä näiltä ihmissuhteista tahdon vai tahdonko jatkossa yhtään mitään. Mitä tämän jälkeen sitten, niin se toki riippuu sekä minusta että muista.
Minun vanhempani määrittelivät aina milloin ja kuinka usein olisi pitänyt olla tekemisissä. Jos en jaksanut oman haastavan elämäntilanteeni takia pitää usein yhteyttä, alettiin pommittaa tekstiviesteillä ja uhkailemaan.
Minulle tulisi kuulemma vielä huonompi olo jos en tekisi kuten he haluavat. Manipulointi oli kaukana rakkaudesta, jota vanhemmilta olisi toivonut.
Nyt vanhempani ovat kuolleet ja edelleen olen sitä mieltä, että he toimivat itsekkäästi. No, nyt on helpottunut olo vaikkei saisi sanoa. Kaikki vanhemmat eivät ole hyviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole järkevä polttaa siltoja takanaan. Jos koet että, suku on enemmän rasite, kuin ilo niin on ihan järkevää vähentää yhteydenpitoa, mutta mikään tramaattinen "en enää ikinä mitään" tyyppinen irtiotto ei ole järkevä, jos kyse ei ole väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Kuitenkin sukujuuret on osa historiaasi ja niiden tunteminen auttaa ymmärtämään miksi olet juuri sinä.
Terapiassa käyminen ei sinulle taida syyksi riittää..
Vierailija kirjoitti:
Loppujen lopuksi ne vanhemmatkin ovat vain sattumanvaraisia ihmisiä joiden kanssa sinulla on pakosti ollut suhde. Vanhemmuus ei tarkoita sitä että nuo ihmissuhteet ovat olleet rakentavia sinulle. Jos koet että voit päästää irti heistä niin anna mennä.
Tässä on viisauden sana
Minä katkaisin isäni kuoleman jälkeen välit 3-vuodeksi hänen puolen sukuunu ja sisaruspuoliini. Nyt ollaan väleissä taas ja kaikki ok.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse joutunut katkaisemaan yhteydenpidon vanhempiini. En varsinaisesti kadu ja tämän jälkeen on ollut itsellä tilaa elää omannäköistä elämää.
Mutta kieltämättä välillä iskee se juurettomuuden tunne todella kovaa. Kun vaikka näkee miehen perheensä kanssa, kuinka läheisiä ja onnellisia he ovat. Ja itsekin olen heidän kanssaan siis läheinen, mutta toki jos eroaisimme, olisi suhdetta ehkä hankala ylläpitää. Oma suku on ja pysyy.
Puolisollani on todella hyvät välit perheeseensä. Tunnen siitä välillä järkyttävää kateutta. Oma osattomuuden kokemus voimistuu, kun seuraan sivusta miten hienosti hänen vanhempansa lapsiinsa pitävät yhteyttä. Ja kateudesta tunnen syyllisyyttä, koska eiväthän toisen hyvät perhesuhteet ole minulta pois.
https://www.vauva.fi/keskustelu/3131595/miten-ratkaista-haiden-vierason…
Kateus hälvenee vähitellen..
Itse tokaisen ihmisille että : Otan Paris Hiltonin vanhemmat kiitos:)
Minulle sukuni aiheutti niin paljon ahdistusta ja masennusta, että välit oli pakko katkaista.
Tuhosivat elämäni ja käräilen sirpaleita psyykkeestäni lopun elämääni.
Olen ollut ihan liikaa sylkykuppina, vuosia rääkätty ja hyväksikäytetty.
Esim äitini kutsui minua huvikseen rumaksi huoraksi, kun olin pieni lapsi.
Vihasi ja vihaa yli kaiken tyttölapsia, miksi lastensuojelu ei pelastanut minua?
Kukaan heistä ei tule saamaan minulta edes vesilasillista kuolinvuoteella, mukillisen kusta ajattelin käydä nakkaamassa, jos tilaisuus tulee.
Vierailija kirjoitti:
Minulle sukuni aiheutti niin paljon ahdistusta ja masennusta, että välit oli pakko katkaista.
Tuhosivat elämäni ja käräilen sirpaleita psyykkeestäni lopun elämääni.
Olen ollut ihan liikaa sylkykuppina, vuosia rääkätty ja hyväksikäytetty.
Esim äitini kutsui minua huvikseen rumaksi huoraksi, kun olin pieni lapsi.
Vihasi ja vihaa yli kaiken tyttölapsia, miksi lastensuojelu ei pelastanut minua?Kukaan heistä ei tule saamaan minulta edes vesilasillista kuolinvuoteella, mukillisen kusta ajattelin käydä nakkaamassa, jos tilaisuus tulee.
Minkä ikäinen olet.
Jotain keskusteluapua tarvitsee saada.
Katkaise välit heti ja yritä unohtaa..katse eteenpäin
Meillä läheisriippuvaisen piirteitä osoittavat vanhemmat erosivat, mutta
lähes 20 vuotta eron jälkeen meni silti vanhempien valituksia toisistaan kuunnellessa. Oli todella raskasta. Jupina ei loppunut, vaikka miten sanoit ettet halua kuunnella. Ja välillä analysoitiin miten olet ihan kuin toinen vanhemmistasi jossain epämiellyttävässä asiassa, ellet vanhemman tahdon mukaan joka asiassa ollut valmis tanssimaan.