En täysin ymmärrä, että miksi olen yksinäinen. Olen ehkä outo? Mutta minulla on sydän.

Pitkä teksti mutta olisin todella mielissäni jos viisaammat elämää kokeneet osaisi kertoa näkemyksenä.

Lapsena minun oli helppo saada ystäviä vaikka olin todella eläväinen, räikeä ja ylipainoinen, omanlaisensa persoona. Myöhemmin tietysti kuvaan astui todella vääristynyt minä-kuva, huono itsetunto (alkoholisti ja epävakaan perheen lapsi) ja sitten suuret ongelmat.
Varastelu kaupoista, syömishäiriö, masennus ja omaan kuoreen vaipuminen.
Ujous ja kommunikaatio ongelmat.
Sitten alkoholi ja tämän jälkeen huono seura astui kuvaan, eli alkoholia runsaasti käyttävät ystävät jne.
Loppuen lopuksi liikuin huumeporukaassa (itse en käyttänyt), voin todella huonosti ja minulla oli vanhempi mies joka käytti minua pari vuotta hyväksi, alisti, petti, oli väkivaltainen ja loppuen lopuksi menetin luottotiedot, luottamuksen miehiin ja elämänhalun.
Alkoholin kulutus oli todella runsasta, minulla oli mennä opiskelupaikka enkä enää halunnut jaksaa elämää.
Vanhempani olivat silloin voimattomia eivätkä voineet auttaa.
Äitikin oli yhdessä epävakaan, alkoholisti miehen kanssa joka teki kamalia asioita ja he yhdessä kaltoinkohtelivat, joten olin melko yksin.
Muutama ystävä kuitenkin oli jolle puhuin vaikka häpesin tilannetta, minusta oltiin huolissaan mutta osasin näyttää pärjääväni kuitenkin enkä halunnut olla taakaksi.

Kuitenkin ihme tapahtui ja muutin pois kokonaan toiseen kaupunkiin.
Minä olen käsitellyt paljon asioita, olen vakaa.
Minulla on työ joka pelasti elämäni, minulla on intohimoa, minä olen kiitollinen ja rakastan elämääni.
Liikun, syön oikein, menen unelmiani kohti.
Olen hoitanut talouden kuntoon, en käytä päihteitä ja pyrin olemaan parempi.
Haluan auttaa muita, olen ystävällinen, en ole taakka ja olen vahva. Haluan vain hyvää ja tahdon että ihmiset tuntevat niin minut tavatessaan.
Kuitenkin pelkään, että minusta voi vaistota luottamuksen puutteen toisia kohtaan. Olenko jopa liian itsenäinen ja tiedostamatta ja toisaalta tiedostaen työnnän ihmisiä pois tai en päästä tietyn rajan jälkeen lähemmäksi.

Pinnalliset suhteet ei kiinnosta. Parisuhteisiin en taida pystyä, olen kyllä yrittänyt.
Ystäviä en ole saanut vaikkakin ihmiset minusta pitävät.
Ura on minulle myös tosi tärkeä ja elämäni pyörii siinä, siksi en välttämättä pystyisi edes syvällisempään tutustumiseen.
Ehkä en ole valmis...
Aika on väärä.
Parin vuoden aikana on tapahtunut paljon muutoksia ja hienoja asioita. Olen päässyt vasta jaloilleni oikeastaan, olen hyvin varuillani ja vaativampi itseäni ja muita kohtaan.
Olen todella nöyrä ja onnellinen mutta yksinäisyys ja pelko siitä kuka on edes oikea ystävä häiritsee ja mietin, onko minussa jotain sellaista mitä minun tulisi työstää, jotta ihmiset haluaisi olla elämässäni lähemmin.

Olen tavannut hienoja ihmisiä sekä työssä että työn ulkopuolella mutta mikään ei oikein etene varsinkaan naispuolisia ystäviä on hankala saada. Miehet ovat avoimempia mutta pelkään heidän loppupeleissä haluavan vain pintaa vaikka ovatkin oikeasti auttaneet ja olleet ainutlaatuisia kohtaamisia.
Olen vielä todella nuori enkä elä niin kuin normaalit parikymppiset, ihmiset eivät jotenkin usko minuun ja minusta saattaa saada hölmön kuvan.
Olen välillä sosiaalisesti kömpelö.

Luultavasti kuitenkin minun täytyy odottaa, vastahan elämäni on alkanut kääntymään sellaiseksi mitä oikeasti olen.
Välillä vain mietin mikä on se, että minä en päästä lähelle vaikka haluaisin.