Lue keskustelun säännöt.
Vaidoin etunimeni, vanhempani eivät suostu kutsumaan sillä koskaan
19.03.2018 |
Ovat niin loukkaantuneita. Miten toimisitte kun toistuvasti kutsuvat vanhalla nimellä vuosien ajan?
Kommentit (66)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te löysitte/keksitte uuden nimen? Itsekin haluan vaihtaa nimeni mutta ongelma on siinä että uuden nimen valitseminen on hirveän vaikeaa. En ainakaan halua nimeä, joka jollain tutulla on, mutta ei mitään liian erikoistakaan.
Mulla oli kaksiosainen nimi, Inga-Maria, pudotin sen Marian pois ja etunimeksi jäi Inga. Ei mua ikinä kukaan kutsunut Inga-Mariaksi, ei edes nimen antaneet vanhemmat vaan olin heillekin vain Inga. Se Maria oli minusta melko turha. Vanhemmatkin tuumasi, että kieltämättä se oli vähän huti antaa kaksiosainen nimi, kun kuitenkin vaan yhtä on aina käytetty.
Mikä tässä oli niin ylitsepääsemätöntä? Varsinkaan, kuin kukaan ei kutsunut sinua Ingaks?
Isälle periaate. Äidille oli melko se ja sama. Isä ei hyväksy, että muutin heidän valitsemansa nimen olkoonkin, että sitä ei ikinä käytetty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mua myös. Ärsyttää. Vaihdoin nimeni, koska se kuulosti kirjoitusvirheeltä ja kävin sen keskustelun "Puuttuuko tästä joku kirjain?" "Ei puutu" aivan liian useasti ja vihasin nimeäni. Moni ei ollut ikinä kuullutkaan nimeäni, taitaa olla vieläkin hyvin harvinainen. Nyt on nimi, joka on oikeasti nimi eikä virhe.
Mun mielestä tämä on erittäin Häyhä syy, ne vanhemmat ei joudu elään sen nimen kanssa joka päivä.
Vierailija kirjoitti:
Haluaisitko itse, että lapsesi vaihtaisi nimensä?
Mun lapsi sanoi että haluaisi vaihtaa nimensä, joten katsoin maistraatin sivuilta miten se onnistuu ja kerroin hänelle. Kerroin myös että on mulle ok. Mä mietin jo nimeä antaessa että jos se haluaa vaihtaa sen, niin voisi ottaa toisen nimensä käyttöön myös ja se olisi ihan hyvä nimi.
Mistä minä nimeä valitessa saatoin tietää, millaiseksi ihmiseksi hän kasvaa. Ehkä ei nimi sovikaan.
Minulla on kolme lasta ja on kyllä vaikea kuvitella mitä loukkaavaa siinä olisi jos lapseni haluaisivat nimensä vaihtaa. Loukkaantumisessakin voi näköjään olla aika pro. Ehkä olisin hyvin hämmentynyt ja huolissani lapseni identiteetistä (tai sen puutteesta) jos joku haluaisi vaihtaa ihan mystiseen nimeen ja siis vaihtaisi koko nimensä (mystinen etunimi ei ehkä riittäisi) tai vaihtoehtoisesti vaihtelisi nimeään useinkin (eli kulloisenkin fiiliksen mukaan).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te löysitte/keksitte uuden nimen? Itsekin haluan vaihtaa nimeni mutta ongelma on siinä että uuden nimen valitseminen on hirveän vaikeaa. En ainakaan halua nimeä, joka jollain tutulla on, mutta ei mitään liian erikoistakaan.
Mulla oli kaksiosainen nimi, Inga-Maria, pudotin sen Marian pois ja etunimeksi jäi Inga. Ei mua ikinä kukaan kutsunut Inga-Mariaksi, ei edes nimen antaneet vanhemmat vaan olin heillekin vain Inga. Se Maria oli minusta melko turha. Vanhemmatkin tuumasi, että kieltämättä se oli vähän huti antaa kaksiosainen nimi, kun kuitenkin vaan yhtä on aina käytetty.
Mikä tässä oli niin ylitsepääsemätöntä? Varsinkaan, kuin kukaan ei kutsunut sinua Ingaks?
Isälle periaate. Äidille oli melko se ja sama. Isä ei hyväksy, että muutin heidän valitsemansa nimen olkoonkin, että sitä ei ikinä käytetty.
Tarkoitin, että ylitsepääsemätöntä sinulle? Ei ketään (lukuunottamatta Sinua, isääsi ja äitiäsi) kuiteenkaan kiinnosta Vtuakaan onko se Inga Inga-Maria, Inka vai Inka Maria
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua myös. Ärsyttää. Vaihdoin nimeni, koska se kuulosti kirjoitusvirheeltä ja kävin sen keskustelun "Puuttuuko tästä joku kirjain?" "Ei puutu" aivan liian useasti ja vihasin nimeäni. Moni ei ollut ikinä kuullutkaan nimeäni, taitaa olla vieläkin hyvin harvinainen. Nyt on nimi, joka on oikeasti nimi eikä virhe.
Mun mielestä tämä on erittäin Häyhä syy, ne vanhemmat ei joudu elään sen nimen kanssa joka päivä.
Jos jollakulla on Häyhä syy nimenvaihdokseen, kannattaa olla vain ihan hiljaa ja pitää pää alhaalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisitko itse, että lapsesi vaihtaisi nimensä?
Mun lapsi sanoi että haluaisi vaihtaa nimensä, joten katsoin maistraatin sivuilta miten se onnistuu ja kerroin hänelle. Kerroin myös että on mulle ok. Mä mietin jo nimeä antaessa että jos se haluaa vaihtaa sen, niin voisi ottaa toisen nimensä käyttöön myös ja se olisi ihan hyvä nimi.
Mistä minä nimeä valitessa saatoin tietää, millaiseksi ihmiseksi hän kasvaa. Ehkä ei nimi sovikaan.
Jätetään nyt nämä genetaalien vaihtajat pois tästä keskustelusta jooko. Se on asia erikseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaihdoin parikymppisenä etunimeni. Mua oli aina kutsuttu lempinimellä ja aina hävetti kertoa virallinen nimi, joka oli kaksiosainen ja aina joku sen onnistui kirjoittamaan väärin, koska sekä etu- ,että loppuosa väliviivallisesta nimestäni oli kummallinen. Lisöksi kukaan ei koskaaan yodella kutsunut mua virallisella nimlläni. Eli virallinen "rika-mila" (ei oikeasti ollut tuollainen, mutta sinnepäin) pois ja tilalle lempinimi. Loput etunimet pidin sellaisinaan, eihä niitä ikinä kukaan käytä. Vanhemmat vähän alkuun protestoivat suunnitelmaa vastaan ja kun sen todella toteutin, niin sanoivat että olihan se kuitenki aika hassu se mun virallinen nimeni.
Vaihdoin kans tommosen kaameen kaksiosaisen etunimeni lempinimeksi ja jotenkin tuntui, että jotain rikkonaista minuudessani korjaantui samantien. En ollut koskaan kokenut olevani se väliviivanimellinen ihminen, vaan todellinen minuus asui lempinimessäni. Eipä kaduttanut, vaikka vanhemmat alkuun vähän yskähteli. Mutta eivätpä hekään ikinä kutsuneet mun virallisella nimelläni mua, vaan sillä, miksi nimeni virallisesti muutin. Eli sinänsä kaikki hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hahaa. Oletettavasti olet vaihtanut nimesi aikuisena tai ainakin nuorena? Mä vaihdoin jo 7-vuotiaana (toisen nimeni kutsumanimeksi) ja isäni ei 10 vuoteen oppinut kutsumaan sillä nimellä (oli viikonloppuisä). Oli todella naurettavaa miten vuodesta toiseen kutsui vanhalla nimellä, mutta en mä siihen lapsena osannut mitään sanoa. Vasta kun teini-iässä isä alkoi tavata mun kavereita ja huomasi, ettei muille tuntemattoman nimen käyttäminen onnistukaan, vaihtoi vähitellen väkisin uuteen. Vielä 15 vuodenkin jälkeen se kuulostaa mun isän sanomana omissa korvissani oudolta...
Eli siis: ehkä ne vielä oppii, odota pari vuotta :)
Minulla on tosi urpo etunimi, pahempi kuin mikään edellä kerrottu. Nimeni ei ole mitenkään miehekäs. Moni ulkomaalainen onkin tulkinnut sen naisen nimeksi ja Saksasta tulevissa nettitilauksissa saajana on poikkeuksetta Frau xxx xxx vaikka olen aina ruksannut puhutteluksi Herr.
Siltikään ei ole tähän päivään mennessä tullut mieleenkään vaihtaa nimeä. Toisaalta, minä olenkin mies, mutta nämä nimenvaihtajat lienevät naisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä tuota, että miten nimen vaihtaminen liittyy koulukiusausmuistoihin. (Siis jollei juuri nimestä jotenkin kiusattu)
Tunnen kaksi em tapausta. Toinen ei salli itseään kutsuttava virallisella kaksiosaisella nimellään, vaan haluaa kutsuttavan lempinimellä, jota ei käytetty koulussa. Toinen vaihtoi nimensä virallisesti. Hänen alkuperäinen nimensä oli Emma, joka sopi hänen ikäisekseen (parikymppinen) hyvin. Nykyinen on vanhanaikainen ja kaksiosainen. En sano tarkkaan, mutta tyyliä Hanna-Riikka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekisin aivan samoin kuin vanhempasi, jos lapsi alkaisi hifistellä etunimensä kanssa eikä hälle kelpaisi kasteessa saatu. Ei kelpaisi minullekaan tuo keinotekoinen muodissa oleva nimi.
Ihmettelen kyllä kuka on niin turhamainen että alkaa tuollaiseen nimenmuutos-, vai onko korrekti tapa kirjoittaa nimenkorjaus-, rumbaan.
Kasteessa ei saada nimeä, kasteessa liitetään seurakuntaan.
Ja kyllä, minä olin niin turhamainen, että luovuin yhdysnimeni toisesta osasta. Olin niin turhamainen, etten halunnut aktivoida koulukiusaamisen muistoa joka kerta, kun minua puhuteltiin.
Rumba oli täsmälleen yhtä iso kuin niillä, jotka vaihtavat sukunimeä avioituessa.
Aika lapsellinen olet. Luuletko, että sua nimen takia kiusattiin? Kiusaamiseen keksitään ihan mikä tahansa syy. Väärän värinen vaate, silmälasit, väärä osoite. Se on aivan randomia, miksi kiusataan ja mistä keksitään kiusaamisen aihetta. Ei se sun nimen vika siis ole. Kaikkien nimiä väännellään ja käännellään, mutta kaikki eivät vedä siitä hernettä nenään ja syytä vanhempiaan, jotka ovat kuitenkin sen ajatuksella valinneet omalle lapselleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhempani ottivat kovana loukkauksena itseään kohtaan sen, että vaihdoin nimeni. Siksi he eivät kai ole suostuneet käyttämään muuta kuin entistä nimeäni. Toisaalta, he olivat minua nimenvaihdosta tehtaillessani kutsuneet sillä nimellä jo 27 vuotta, joten totutusta on ymmärrettävästi vaikea päästä irti. Ohiksena: Olen sukuni ensimmäinen, joka kouluttautui edes maisteriksi saakka, joten halusin vaihtaa nimeni hieman arvokkaampaan. Minulla oli tälläkin palstalla kovasti haukuttu wt-nimi, ja koska en ole wt (eivätkä vanhempanikaan, ei sillä), en halunnut nimen stigmaa itselleni. Sattumalta vielä löysin ruotsinkielisen miehen, jonka sukunimen otin, joten nyt yleensä luullaan Suomessa asuvaan "ruotsalaishienostoon" (=ei suomenruotsalainen, vaan ruotsalainen Suomessa) kuuluvaksi. Asiaa tietysti helpottaa autenttinen ruotsalaisaksenttini, jonka satuin saamaan kielellisen lahjakkuuteni lisäksi. Voi että, oikein hykertelen mielessäni aina, kun satun opiskeluajan seurueeseen, jossa suomijuntteja haukutaan. Joku päivä vielä täräytän, että kummastipa tämäkin suomijunttien kakara sai paperit paremmilla arvosanoilla ja pääsi paremmin palkattuun työhönkin...
Huonoitsetuntoinen, vanhempiaan häpeävä uussnobi.
Vierailija kirjoitti:
Haluaisitko itse, että lapsesi vaihtaisi nimensä?
Tietenkin kunnioittaisin lapseni päätöstä ja se mikä tekee lapseni onnelliseksi, tekee minutkin. Sehän on lapsen nimi ja hän saa päättää siitä:)
Ehkä tyhmä kysymys, mutta miksi helkutissa teidän piti vaihtaa nimenne. Joissakin tapauksissa jotenkin sen kenties ymmärränkin. Muistan, miten joskus jo teininä juttelimme nimistämme ja totesimme, että ovat ihan OK, mutta jos olisi kutsumanimenä vaikka Keiju ja sattuisikin olemaan rotevaa tekoa ja lisäksi ylipainoinen, niin silloin kyllä voisi vaihto olla motivoitu. Kukapa haluaisi olla Tonnin Keiju?
Vaikea käsittää AIKUISIA ihmisiä, jotka vaihtavat nimensä tai vihaavat nimeään. Samat tyypit varmasti mielellään vaihtaisivat syntymäkuukaudenkin, koska ei koe olevansa lokakuun lapsia vaan ihan selvä juhannuslapsi, lisänä tietysti jokapäiväinen ruskeiden piilolinssien käyttö ilman vahvuuksia, koska ei koe vihreiden silmien tukevan identiteettiään.
Miten olisi vaikka jokin ihan oikea ongelma?
Vanhempien reaktion pystyn vielä osin ymmärtämään, en toki vuosien päästäkin väärän nimen käyttämistä mutta sellaista pientä kapinaa kun lapsi haluaa vaihtaa nimen jonka ovat hänelle valinneet. Naurettavaa sen sijaan on se kun yksi ystäväni ei suostu kutsumaan vanhempiaan uusilla nimillä jotka nämä viiden kympin villityksissään vaihtoivat. Eikä ainoastaan kutsu edelleen vanhalla nimellä vaan mainitsee joka kerta että ei aio ikinä tottua uusiin nimiin. Vaihdosta on kuitenkin aikaa jo lähemmäs kymmenen vuotta :D
penid kirjoitti:
Älä vaan reagoi mitenkään vanhaan nimeen. Jos esim. puhelimessa kysyvät "noh Liisa miten menee?" kysy kuka on Liisa? ja jne. eiköhän ne jossaain vaiheessa kyllästy.
Oletko aikuinen ihminen, kun annat näin naurettavan lapsellisia neuvoja??
Minun vanhempani ottivat kovana loukkauksena itseään kohtaan sen, että vaihdoin nimeni. Siksi he eivät kai ole suostuneet käyttämään muuta kuin entistä nimeäni. Toisaalta, he olivat minua nimenvaihdosta tehtaillessani kutsuneet sillä nimellä jo 27 vuotta, joten totutusta on ymmärrettävästi vaikea päästä irti. Ohiksena: Olen sukuni ensimmäinen, joka kouluttautui edes maisteriksi saakka, joten halusin vaihtaa nimeni hieman arvokkaampaan. Minulla oli tälläkin palstalla kovasti haukuttu wt-nimi, ja koska en ole wt (eivätkä vanhempanikaan, ei sillä), en halunnut nimen stigmaa itselleni. Sattumalta vielä löysin ruotsinkielisen miehen, jonka sukunimen otin, joten nyt yleensä luullaan Suomessa asuvaan "ruotsalaishienostoon" (=ei suomenruotsalainen, vaan ruotsalainen Suomessa) kuuluvaksi. Asiaa tietysti helpottaa autenttinen ruotsalaisaksenttini, jonka satuin saamaan kielellisen lahjakkuuteni lisäksi. Voi että, oikein hykertelen mielessäni aina, kun satun opiskeluajan seurueeseen, jossa suomijuntteja haukutaan. Joku päivä vielä täräytän, että kummastipa tämäkin suomijunttien kakara sai paperit paremmilla arvosanoilla ja pääsi paremmin palkattuun työhönkin...