Lue keskustelun säännöt.
Kolmenkympin kriisi 25-vuotiaana
17.03.2018 |
Olen rauhallinen, teinistä saakka samassa hyvässä parisuhteessa eikä juhliminen varsinaisesti kuulu mun suosikki aktiviteetteihin. Etenkin nuorempana sosiaaliset tilanteet on ollu enemmän ja vähemmän vaikeita. Viime aikoina olen alkanut ajatella olevani jo vanha ja että olen hukannut nuoruuteni, kun en ole "seikkaillut ja bilettänyt" ja se ahdistaa. Haluaisin muuttaa elämäni aktiivisemmaksi ja kiinnostavammaksi, mutta tuntuu, että se on myöhäistä ja nyt pitäisi alkaa yrittää lapsia ja etsiä isompaa kotia.
Ärsyttää, etten nuorempana ole uskaltanut tehdä ja mennä, mutta oudolta tuntuisi nyt yhtäkkiä yrittää muuttaa luonnetta meneväksi bilehileeksi. Mitä voin tehdä? Ahdistus syö elämästä iloa päivä päivältä.
Kommentit (29)
Vierailija kirjoitti:
Nyt on kesä tuloillaan. Kokoa lista asioista, joita haaveilisit tekeväsi, jotain vähän erikoisempaa tai rutiineista poikkeavaa. Pyri kevään ja kesän aikana aktiivisesti toteuttamaan ne. Keväällä on mahdollisuuksia pitkiin viikonloppuihin yhdellä vapaapäivällä, kesällä on lomaa. Vapaalla on yleensä helpompi irrotella kuin arkena. Jos haluat miehestä kaveria tekemisillesi, ehdota ja pohjusta ajoissa. Mulla on samanlainen tietsikalla jumittava mies ja suhteen alkuaikana oli vähän hankaluuksia, kun mä voisin toteuttaa ideoita lyhyelläkin varoitusajalla.
Jos otat nyt puolen vuoden aikana tietoisesti aktiivisemman otteen elämääsi, syksyllä olet monta kokemusta rikkaampi ja tiedät kenties paremmin, mitä haluat. Tai sitten voit hyvillä mielin himmailla, kaikkien ei tarvitse olla maata kiertäviä bilehileitä. Itse tein näin kesällä ennen kuin päätimme yrittää lasta. Kesään mahtui lajikokeiluja, iso lomamatka, pari vähän erikoisempaa haavetta. Olen tyytyväinen, että tuli kokeiltua.
Tein uusia juttuja viime kesänä ja olen yrittänyt tehdä niitä kesän jälkeenkin. Mutta on vaan aika raskasta koko ajan olla pohjustamassa ja ehdottamassa, kun se on niin yksipuolista. Mutta kiitos tästä viestistä, täytyy alkaa miettiä tän kesän listaa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä sun elämäntapa ilman biletystä on paljon arvostettavampi vaihtoehto ja siihen voisi olla paljon tyytyväisempi vanhempanakin kuin biletysnuoruuteen. Arvostan <3
Kiitos, vaikka en tiedä oonko samaa mieltä, mutta kyllä tää vähän piristi silti :)
Ap
Vierailija kirjoitti:
Muhun iski kolmenkympin kriisi kun täytin 27. Se hyvä puoli siinä oli, että nyt kun tuli 30 oikeasti täyteen niin olin kriisini jo kriiseillyt. Ei siinä auta kuin miettiä ja yrittää kuunnella oikeasti omia tunteita, ei niitä jotka yhteiskunta tai vanhemmat kasvattaessaan meihin asettaa. Mitä sä haluat elämältä? Ja sitten kun tuntuu, että sulla on vastaus niin lähteä viemään asioita oikeaan suuntaan, koska vielä on aikaa teilläkin, vaikkei siltä välttämättä tunnu juuri nyt.
Tismalleen näin oli minullakin. Lisäisin vielä, että kyllä se kriisi lopulta tasoittuu, ja sitten on ihanan seesteistä. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Mulla ihan sama! Oon 25 ja tuntuu että se nuoruus on mennyt ihan hukkaan. Tai kun ei oo ollut mitään. Olen joo nuori vielä mutta kun tästä on jotenkin niin vaikea muuttaa elämää koska olen todella yksinäinen ja vähän "erinlainen" olen työtön ja masentunut ja sen takia matkustelukaan ei oikeen onnistu. Uusiin ihmisiin hankala tutustua ja joskus kun tapaa niin hankala jutella mistään ku oon ollu suunnillee 19-vuotiaasta saakka tässä tilanteessa. Joskus teininä oli viimeksi kunnolla kavereita ja jotain elämää.
Voi kun olis ihanaa saada elämä raiteilleen ja elää vielä se ns "nuoruus"
No eihän se vielä myöhäistä ole.
Samaa koitan itselleni sanoa. Ettei oo vielä myöhäistä.
Ap
Mulla oli vähän sama tilanne kun 26. syntymäpäivä alkoi lähestyä. Tosin olin siinä vaiheessa ollut saman miehen kanssa neljä vuotta, en sentään teini-iästä. Mies oli tosi joustamaton, kotona viihtyvä tylsimys, joka ei koskaan halunnut tehdä mitään spontaania tai vaivannäköä vaativaa. Yhden kerran niiden neljän vuoden aikana sain hänet houkuteltua ulkomaanmatkalle (Tallinnaan, juhuu!). Eipä siinä muu auttanut, kun laittaa mies vaihtoon. Se parisuhde ainoastaan rajoitti minua. Nyt neljä vuotta myöhemmin voin sanoa, että se oli elämäni paras päätös. Olisinpa vaan tehnyt sen aiemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä taisin kriiseillä pahiten noin ikävuosina 22-24. Nyt wanhana ja wiisaana (28v) olen ymmärtänyt, että silloin ajatusmaailmassani pyöri vielä aika paljon kaikkien muiden odotukset minun suoriutumisestani tässä elämässä. Perheen, kavereiden ja sukulaisten toiveet ja vihjailut sekoittivat päätä ja painoivat mieltä, loivat ihan turhia paineita. Ajattelin, että siinä-ja-siinä iässä "pitäisi" olla jo "jotain", olla "seuraavalla etapilla". Tyyliin 27-vuotiaana pitäisi olla naimisissa. Mutta ei elämä ole oikeasti mikään tasolta toiselle hyppely!
Opiskeluaikana kävin joskus kyllä bilettämässä kuten muutkin. On siitä jäänyt muutamia hauskoja muistoja mieleen, mutta eipä juuri sen ihmeempää. Ne parhaat ystävät, joiden kanssa touhuttiin muutakin kuin tanssittiin ja juotiin, ovat rinnalla edelleen, muista ei niin väliä todellakaan. En usko siis, että olet menettänyt oikeastaan mitään.
Neuvoni sinulle: tee sellaisia asioita tässä hetkessä, joista nautit. Jos ei ole sopivaa seuraa lähettyvillä, kokeile rohkeasti yksin. Uskon, että pääset tästä nuoruuden "elämättömyys"-ajatuksesta siinä vaiheessa, kun tunnet itsesi todella hyvin ja pystyt toteamaan, että pidät näistä ja näistä asioista ja sitten pyrit parhaasi mukaan toteuttamaan niitä arjessasi. Ei niiden tarvitse olla mitään "ihmeellisiä" juttuja, kunhan ne tekevät sinut onnelliseksi. Älä anna kenenkään seisoa niiden asioiden tiellä.
Vierailija kirjoitti:
Mä taisin kriiseillä pahiten noin ikävuosina 22-24. Nyt wanhana ja wiisaana (28v) olen ymmärtänyt, että silloin ajatusmaailmassani pyöri vielä aika paljon kaikkien muiden odotukset minun suoriutumisestani tässä elämässä. Perheen, kavereiden ja sukulaisten toiveet ja vihjailut sekoittivat päätä ja painoivat mieltä, loivat ihan turhia paineita. Ajattelin, että siinä-ja-siinä iässä "pitäisi" olla jo "jotain", olla "seuraavalla etapilla". Tyyliin 27-vuotiaana pitäisi olla naimisissa. Mutta ei elämä ole oikeasti mikään tasolta toiselle hyppely!
Opiskeluaikana kävin joskus kyllä bilettämässä kuten muutkin. On siitä jäänyt muutamia hauskoja muistoja mieleen, mutta eipä juuri sen ihmeempää. Ne parhaat ystävät, joiden kanssa touhuttiin muutakin kuin tanssittiin ja juotiin, ovat rinnalla edelleen, muista ei niin väliä todellakaan. En usko siis, että olet menettänyt oikeastaan mitään.
Neuvoni sinulle: tee sellaisia asioita tässä hetkessä, joista nautit. Jos ei ole sopivaa seuraa lähettyvillä, kokeile rohkeasti yksin. Uskon, että pääset tästä nuoruuden "elämättömyys"-ajatuksesta siinä vaiheessa, kun tunnet itsesi todella hyvin ja pystyt toteamaan, että pidät näistä ja näistä asioista ja sitten pyrit parhaasi mukaan toteuttamaan niitä arjessasi. Ei niiden tarvitse olla mitään "ihmeellisiä" juttuja, kunhan ne tekevät sinut onnelliseksi. Älä anna kenenkään seisoa niiden asioiden tiellä.
Kiitos. Tää antoi kyllä ajattelemisen aihetta. Tuohon etappi ja saavutukset ajatteluun olen aika taipuvainen. Pitää koittaa selvittää, että mitä ne asiat on mitä oikeasti itse elämältäni haluan.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mie täytän 30 tänä vuonna ja kriiseilen vieläkin. "Pitäisi olla jo x määrä tutkintoja, pitäisi olla töissä, pitäisi olla naimisissa.... Pitäisi ... pitäisi ... pitäisi.... " Tuskailen harrastusten puutteen kanssa (ei kiinnosta aloittaa vanhaa mukavaa harrastusta uudelleen, eikä kokonaan uutta) Toisinaan tunnen olevani liian vanha johonkin, toisinaan taas tuntuu että ei jäänyt oikeastaan paitsi mistään, koska en ole koskaan ollut(kaan)b aarikärpänen enkä bilehile.... Jospa se tästä kohta tasoittuisi.
Mulla ihan sama! Oon 25 ja tuntuu että se nuoruus on mennyt ihan hukkaan. Tai kun ei oo ollut mitään. Olen joo nuori vielä mutta kun tästä on jotenkin niin vaikea muuttaa elämää koska olen todella yksinäinen ja vähän "erinlainen" olen työtön ja masentunut ja sen takia matkustelukaan ei oikeen onnistu. Uusiin ihmisiin hankala tutustua ja joskus kun tapaa niin hankala jutella mistään ku oon ollu suunnillee 19-vuotiaasta saakka tässä tilanteessa. Joskus teininä oli viimeksi kunnolla kavereita ja jotain elämää.
Voi kun olis ihanaa saada elämä raiteilleen ja elää vielä se ns "nuoruus"
No eihän se vielä myöhäistä ole.