Lue keskustelun säännöt.
Ystävä riippakivenä
14.03.2018 |
Minulla on ystävä, joka on ihan mukava, mutta meillä ei ole mitään yhteistä. En saa hänen tapaamisestaan oikein mitään irti, ja olen usein väsynyt jälkeenpäin. Olemme tunteneet tarhaikäisestä asti, mutta kasvoimme erillemme omasta mielestäni jo vuosia sitten. Jotenkin hän kuitenkin onnistuu roikkumaan elämässäni edelleen. En ole kyennyt katkaisemaan välejä lopullisesti, sillä hän on kuitenkin ystävällinen ja mukava.
Olen toivonut vain, että ystävyys hiljalleen hiipuisi pois. En ota häneen koskaan yhteyttä, mutta hän kuitenkin on yhteydessä minuun säännöllisin väliajoin. Velvollisuuden tunnosta tapaan häntä silloin tällöin. Aina kun olemme tavanneet, menee muutama päivä ja hän ehdottaa jo uutta tapaamista. Vetoan kiireisiin tai milloin mihinkin, koska en vain jaksa nähdä häntä heti uudestaan. Tapaamisemme menee kuitenkin aina sitä samaa rataa. Samat tylsät ja uuvuttavat puheenaiheet.
En ymmärrä kuinka hän ei vain tajua! Enkä ymmärrä mitä hän saa minusta irti. Luulisi hänen tajuavan, ettei minua pahemmin kiinnosta, koska en koskaan ole häneen yhteydessä. Ystävyyssuhteemme tuntuu ahdistavalta riippakiveltä, mutta toisaalta koen huonoa omatuntoa, että ajattelen näin. Siksi suostunkin silloin tällöin tapaamiseen. Mitä tällaisissa tilanteessa tulee tehdä?
Kommentit (5)
Mä olen vastaavassa tilanteessa vain ottanut etäisyyttä ja onnistunut siinä. Joskus voi tavata, mutta ei liian usein. Ehdotuksista voi kohteliaasti kieltäytyä. Ainakin, jos on työssäkäyvä perheellinen ihminen, niin niitä menoja on oikeasti niin paljon, että on ihan totuudenmukaista sanoa, että nyt ei ole aikaa. Yleensä se tapaamisen järjestäminen edellyttää asioiden priorisointia ja jos ei ole valmista tapaamista priorisoimaan kovin korkealle, aikaa ei löydy.
Mulla ei pokka riitä sanomaan suoraan, että en halua tavata, jos toinen ei suoranaisesti ole tehnyt mitään väärää tai loukannut minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen vastaavassa tilanteessa vain ottanut etäisyyttä ja onnistunut siinä. Joskus voi tavata, mutta ei liian usein. Ehdotuksista voi kohteliaasti kieltäytyä. Ainakin, jos on työssäkäyvä perheellinen ihminen, niin niitä menoja on oikeasti niin paljon, että on ihan totuudenmukaista sanoa, että nyt ei ole aikaa. Yleensä se tapaamisen järjestäminen edellyttää asioiden priorisointia ja jos ei ole valmista tapaamista priorisoimaan kovin korkealle, aikaa ei löydy.
Mulla ei pokka riitä sanomaan suoraan, että en halua tavata, jos toinen ei suoranaisesti ole tehnyt mitään väärää tai loukannut minua.
Niin, tuntuu vaan pahalta torjua suurin osa yhteydenotoista. Myös velvollisuudentunto on kamalaa. Välillä minulla on oikeita esteitä, mutta usein myös joudun valehtelemaan, enkä pidä siitä lainkaan. Enkä näistä torjumisista ja valheista huolimatta ole saanut ystäväni intoa hiipumaan. Minun on vaikea ymmärtää häntä, koska jos itselläni olisi itseni kaltainen ystävä, en jaksaisi sellaista kovinkaan kauaa katsella. Ystäväni ei taida sitten tajuta millään.
T. Ap
Niin karua kuin onkin, mut ala tekeen niin että vastaat viesteihin päivän parin viiveellä. Kyllä yleensä jossain vaiheessa ihminen tajuaa homman. Jos ei tajua, niin silloin on ehkä todella yksinäinen.
Mul oli yksi kaveri joka oikeasti laittoi joka päivä viestiä tai soitti. Yleensä jos vastasin viestiin niin laittoi useita. Ehdotti usein tapaamisia, vaikka tapasimmekin jo viikoittain. Emme edes olleet kovin läheisiä, mutta hän jotenkin ripustautui minuun. Väsyin ja kyllästyin häneen juuri tämän tiheyden vuoksi. Jouduin etäännyttämään itseni harventamalla yhteydenottoja ja vihjaamalla etten jaksa tiiviitä ihmissuhteita. Lopulta tämä ihminen suuttui minulle, kun en pystynyt vastaamaan hänen tapaamistarpeisiinsa. Hirveää sanoa, mutta välien viileneminen oli mulle todella suuri helpotus.
Reiluinta olisi olla suora.
Sanot vaan hei Pirkko nyt on niin paljon perhekiireitä ettei ehdi nähdä. Toivottavasti ymmärrät. Hyvää kevättä.
Eikö kellään ole omakohtaisia kokemuksia tai neuvoja?