Lue keskustelun säännöt.
Mulla ei ole oikein ketään kelle avautua tästä asiasta joten kerron teille. (Ulkonäköasiaa)
13.03.2018 |
Olen n. 16 vuotiaasta asti laittanut ulkonäölleni kovan "arvon" ja huomasin tuolloin, että aloin saamaan pojilta huomiota. Siinä 18 vuotiaana olinkin sitten jo aika "koukussa" siihen huomioon ja ajatukset pyörivät jatkuvasti ulkonäön ympärillä. Kauppaan en voinut mennä ilman meikkiä ja otin paineita siitä, että vieläköhän se ja se pitää minua kauniina.
Juhlissa ym odotin aina vain sitä että joku kehuu tai huomio jotenkin ja "elin" sillä ulkonäköni kehumisella ihan valtavasti. Tätä jatkui vuosia. Jos menin jonnekkin tapahtumaan niin pääasia ei enää ollutkaan se tapahtuma, vaan se sainko osakseni flirttiä tai katseita. Jos en saanut niin olin huonolla tuulella, enkä osannut nauttia tapahtumasta.
Ulkonäöstä tuli siis pakkomielle.
Nyt sitten kolmekymppisenä halusin siitä eroon, koska tiedän, että ulkonäkö menee kuitenkin ja luonne on tärkeämpi ja jotenkin en enää halua kulkea sen virran mukana missä ennen menin.
No viime viikonloppuna olin tapahtumassa jossa ensi kertaa yli kymmeneen vuoteen en ajatellut yhtään ulkonäköäni enkä odottanut kehuja ja tiedättekö mitä, mulla oli ihan älyttömän kivaa ilman niitä ajatiuksia! :)
En tiedä mitä tapahtui, mutta ensi kertaa olen sinut itseni kanssa vaikken enää tykkää meikata tai pukeutua paljastavasti. Tää on huippua:)
Kommentit (14)
Kuulostaa huomionhakuiselta persoonallisuushäiriöltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa huomionhakuiselta persoonallisuushäiriöltä.
Joku selittää itselleen..miksi miehet eivät enää kiinnostu.
UliUli
Onneksi olkoon, mukavaa että olet saanut jätettyä taakse nuo asiat ja ajatukset.
Valtaosa ihmisistä keskittyy liikaa ulkonäköön ja ottaa siitä turhaan itselleen paineita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin joskus huonon itsevarmuuden aikakaudella pilasin iltoja sillä, että yritin olla kaikkien mielestä mahdollisimman viehättävä ja ajattelin sitä koko ajan. Luojan kiitos se oli ohimenevä vaihe. En tarvitse vieraiden ihmisten ulkonäönpalvontaa yhtään mihinkään. En tarvitse tunnetta olevani yleisesti haluttu!
Elän nyt parisuhteessa. Ainoa, jonka silmää tahdon miellyttää, on oma mieheni. Jos ero tulee, haluan miellyttää sitä, joka minua miellyttää. En kaikkia miehiä.
Tuttu juttu. Kun on nuoresta asti toitotettu joka suunnalta, että on "ainutlaatuinen kaunotar" ja "pysäyttävän kaunis" "maailman kaunein" ja muuta liibalaabaa, niin siitä tulee jotenkin suuri osa persoonallisuutta. Minulla jäi aikoinaan kaikki persoonan osuudet kehittämättä, kun menin ulkonäkö edellä kaikkialle. Pääasia oli aina, että joku kehui (=kaikki kehuivat), ihmiset katsoivat, miehet yrittivät iskeä, naiset katsoivat silmät viiruina. Mitä sitä älyä tai huumorintajua kehittämään, kun on NÄTTI. Sitten kävikin niin, että sairastuin mieleltäni ja sain huikeat määrät mielialalääkkeitä, joiden myötä lihoin melkein 40 kg. Muutuin näkymättömäksi. Oli hirveää kulkea kaupungilla, kun kukaan ei katsonut kahdesti, eikä jäänyt katsomaan. Kukaan ei tullut iskemään. Piti sitten kehittää muutakin elämänsisältöä kuin se, että joku kehuu, kuinka kaunis olen. Tosi paha rasti ja iso työ, mutta onneksi tuli eteen ja tehtyä. Nyt kun ikää on jo aika paljon ja kauneus muutenkin kadonnut, vaikka suuren osan noista kiloista sainkin karistettua, niin on mukavaa, kun voi suhtautua ulkonäköönsä rennosti. Ei tarvitse enää nähdä tuntikausien vaivaa ennen juhlia että on varmasti paikan kaunein ja huomattavin. Enää ei tarvitse etukäteen murehtia sitä, että mitä jos paikalla onkin joku kauniimpi, joka saa enemmän huomiota. Voi syödä mitä huvittaa, kun ei tarvitse pelätä lihomista. Hassua on sinänsä myös se, että kestävän parisuhteen sain luotua vasta, kun "rapistuin". Sitä ennen elämä oli pelkkää pintaliitoa ja parisuhteet myös. Olin kuin näyttelykoira. Vastenmielinen ajatus nykyään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli ennen pakkomielle ulkonäöstä, ja mulla se alkoi karista oikeastaan siinä vaiheessa, kun tajusin kuinka valheellista se huomio on ja sanojalla on ihan omat motiivinsa sanomisilleen. Kyllä kaikennäköisiä ihmisiä kehutaan ja syitä on useita, esim.
- tuo toinen ihminen oikeasti miellyttää silmää ja haluaa tämän todeta tehdäkseen molemmille hyvän mielen
- yrittää p..lua
- haluaa, että kehun kohde pitäisi itsestä
- on tylsää eikä keksi muuta sanottavaa
- jne.
Nykyisin jos joku kehuu ulkonäköäni, ei mulle siitä tule mitenkään erityisen hyvä mieli. Ihan kiva, mutta mitä sitten? Miten se on mun ansiosta, jos mun äidin ja isän geenit saivat aikaan jonkun estetiikkaa miellyttävän yksilön ja mulla sattui olemaan varaa leikkauttaa hiukset kauniisti? On paljon mukavampaa, jos toinen sanoo vaikka että vaikutan olevan mielikuvituksellinen, musikaalinen, hyvä kuuntelija, älykäs...
Luulen että olosi on aivan hirveä..
Tiedät että jos miehesi jättää sinut olet vain tavismassaa.
Kauneus oli se asia joka teki sinusta erityisen.
Mitä erityisiä kykyjä sinulla on?laulatko, maalaatko?
Niinpä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuttu juttu. Kun on nuoresta asti toitotettu joka suunnalta, että on "ainutlaatuinen kaunotar" ja "pysäyttävän kaunis" "maailman kaunein" ja muuta liibalaabaa, niin siitä tulee jotenkin suuri osa persoonallisuutta. Minulla jäi aikoinaan kaikki persoonan osuudet kehittämättä, kun menin ulkonäkö edellä kaikkialle. Pääasia oli aina, että joku kehui (=kaikki kehuivat), ihmiset katsoivat, miehet yrittivät iskeä, naiset katsoivat silmät viiruina. Mitä sitä älyä tai huumorintajua kehittämään, kun on NÄTTI. Sitten kävikin niin, että sairastuin mieleltäni ja sain huikeat määrät mielialalääkkeitä, joiden myötä lihoin melkein 40 kg. Muutuin näkymättömäksi. Oli hirveää kulkea kaupungilla, kun kukaan ei katsonut kahdesti, eikä jäänyt katsomaan. Kukaan ei tullut iskemään. Piti sitten kehittää muutakin elämänsisältöä kuin se, että joku kehuu, kuinka kaunis olen. Tosi paha rasti ja iso työ, mutta onneksi tuli eteen ja tehtyä. Nyt kun ikää on jo aika paljon ja kauneus muutenkin kadonnut, vaikka suuren osan noista kiloista sainkin karistettua, niin on mukavaa, kun voi suhtautua ulkonäköönsä rennosti. Ei tarvitse enää nähdä tuntikausien vaivaa ennen juhlia että on varmasti paikan kaunein ja huomattavin. Enää ei tarvitse etukäteen murehtia sitä, että mitä jos paikalla onkin joku kauniimpi, joka saa enemmän huomiota. Voi syödä mitä huvittaa, kun ei tarvitse pelätä lihomista. Hassua on sinänsä myös se, että kestävän parisuhteen sain luotua vasta, kun "rapistuin". Sitä ennen elämä oli pelkkää pintaliitoa ja parisuhteet myös. Olin kuin näyttelykoira. Vastenmielinen ajatus nykyään.
Tarja Smura täällä hei vaan moi:)
juurikin näin.
Ennen elokuvaohjaajat lennättivät minua ylellisiin lomakohteisiin..
Mutta tie todelliseen onneen löytyy karjanpiirakoista.
Tein juuri abut 30kpl ja lapsillekin jäi 1per/naama
Mä luulin että sulla on oikeakin ongelma ulkonäön kanssa. Hei, itellä on niin olemattomat tissit etten voi käyttää korsetteja enkä olkaimettomia mekkoja joissa korsettiosa, ne kun litistävät mun "tissit" kokonaan piiloon. Mä en edes ymmärrä miten näin käynyt koska isän ja äidin suvuissa naisilla on vähintään C-kupit. Pikkusiskollanikin on isommat. Vituttaa, tahtoisin kivoja hyvännäköisiä korsetillisia vaatteita mutta... se ei kiinnosta siis mitenkään tykkääkö joku mun tisseistä, mulla on mies kumminkin ni en edes ajattele siltä kantilta asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en omalla kohdallani lainkaan osaa sanoa, mistä se huomio milloinkin johtuu. Joskus tulee kuljettua verkkareissa tukka ponnarilla ja joku jää tuijottamaan perään. Sitten taas kun on viimeisen päälle laittautunut niin kukaan ei edes katso päin. Tai joku päivä kun itse ajattelee näyttävänsä erityisen fressiltä ja hyvältä, kukaan ei noteeraa millään tavalla, mutta sitten kun on tosi nuutunut olo joku tulee kehumaan.
https://avatars.mds.yandex.net/get-pdb/245485/b144a3f2-53f1-4913-b328-4…