Muita, jotka kyllästyneet elämän vatvomiseen, itsensäkehittämiseen, selfhelpiin, mietiskelyyn... ja kaipaavat vain ihan tavallista elämää ELÄMÄLLÄ sitä

Itse en osaa elää. Odotan, että osaan, kun sen oikein oivallan... mutta harvassa on käytännön "harjoitus" ollut. Pisti hieman ajattelemaan tämä aloitus.

Jo jonkun aikaa. Lopetin oppaiden lukemisen ehkä n 5-6 vuotta sitten koska ne kaikki tuntuivat niin samanlaiselta.

Tämä on aika kauheaa mutta nyt olen luopumassa myös innostuneisuudesta, uusien asioiden opettelusta, uusiin ihmisiin tutustumisesta, itseni kehittämisestä jne. Olen aina opiskellut mutta nyt ei huvita enää ollenkaan. Elän ihan vain tavallista arkea enkä mieti onko se antoisaa tms. Kyllä tämä näinkin menee.

Kyllästyin siihen että koko ajan mietin ja pohdin olenko onnellinen ja mitä pitäisi tehdä että olisin onnellinen ja että elisin elämäni mahdollisimman täysin. Nykyisin en mieti enää oikein mitään.

Joku muukin on ymmärtänyt, että jatkuava tiedostaminen on perseestä ja antaa viallisuuden tunteen.

1 kyselee: miten sitä elämää voisi sitten elää? Mikä voisi olla konkreettinen seuraava askel tähän? Olen niin tottunut vain miettimiseen, että sitäkin pitää miettiä, että miten voi elää ilman että miettii. :D

Jollain tavalla ehkä pelkään kadottavani itseni, jos vain alan olla ja tehdä asioita ilman sisäänpäin kääntyvää mietiskelyä. Pelkään sitä epätodellista ja "minätöntä" oloa.

Tämä oli hyvä aloitus. Jos koko elämä on valmistautumista ja jossain vaiheessa tajuaa, että elämä menikin ohi? Joka media kertoo mitkä kaikki asiat teet väärin, alkaen kanamunien keittämisestä, mutta harvemmin sanotaan: nenä pois netistä ja mene ulos. Elämä ei tule hakemaan ulos, sinne pitää osata mennä ihan itse.

Vierailija kirjoitti:

Jo jonkun aikaa. Lopetin oppaiden lukemisen ehkä n 5-6 vuotta sitten koska ne kaikki tuntuivat niin samanlaiselta.

Tämä on aika kauheaa mutta nyt olen luopumassa myös innostuneisuudesta, uusien asioiden opettelusta, uusiin ihmisiin tutustumisesta, itseni kehittämisestä jne. Olen aina opiskellut mutta nyt ei huvita enää ollenkaan. Elän ihan vain tavallista arkea enkä mieti onko se antoisaa tms. Kyllä tämä näinkin menee.

Kyllästyin siihen että koko ajan mietin ja pohdin olenko onnellinen ja mitä pitäisi tehdä että olisin onnellinen ja että elisin elämäni mahdollisimman täysin. Nykyisin en mieti enää oikein mitään.

Minä kyllä mietin ja pohdin paljonkin, edelleen, mutta kohteet ovat konkreettisempia, uutisia, havainnointia, esim. yhteiskunnallisia asioita, mitä tahansa, aiemman "minäminä-minun-tunteeni-ja-toiveeni/onnellisuuteni/onnettomuuteni"-sijaan.

Ja innostunut olen kyllä.

Mutta minäkään en pohdi enää, olenko onnellinen vai en. Se on jotenkin turhaa, paradoksaalinen kompakysymys, joka saa tuntemaan olon ja oman elämän yleensä vain vajavaiseksi.

Ap

Löysin netistä arvomittarin.

Aiemmin minulle oli tärkeintä koti, lapsi ja parisuhde.

Nyt kun ei ole parisuhdetta ja lapsi on aikuinen, löysin uudet arvot.

Mulla oli tuollainen läpikäynti ja eheytymisvaihe 10 vuotta sitten ja nyt vain elän: teen paljon töitä, reissaan,olen lasten kanssa, luen, uin, lumilautailen, käyn museoissa, taidenäyttelyissä, teatterissa, vietän aikaa puolison kanssa - elän. Olen tosi tyytyväinen elämääni.

En olisi tässä, ellen olisi rypenyt pohjamudissa silloin aikoinani.

Tämä onnellisuuden tavoittelu on todella syvältä. Pitäisi tajuta se, että jos ei ole onneton, asiat on hyvin. Ei kukaan voi elää jossain ruusunpunaisen pilven sisällä koko elämäänsä.

Sanot, että ylianalysoit kun noudatit noita oppaita. Mä taas yritän niiden oppaiden avulla lakata ylianalysoimisen, mitä teen ihan luonnostani. Koitan siirtää ajattelua pois vatvomisesta siihen, miltä asiat tuntuu just milläkin hetkellä ja sitten pikkuhiljaa toivottavasti osaan vain olla ja nauttia elämästä.

Pitäisi tajuta, että se on täysin normaalia ja osa ihmiselämää, että välillä on onneton. Ihmiselämä kun nyt on inhimillistä ja ihmisillä on kaikilla täysi tunneskaala.

Ihan skeidaa bisnestä tehdä siitä tekemällä ongelma, että olisi jotain vikaa jos koko ajan ei ole jee jee -fiilis.

Vierailija kirjoitti:

Sanot, että ylianalysoit kun noudatit noita oppaita. Mä taas yritän niiden oppaiden avulla lakata ylianalysoimisen, mitä teen ihan luonnostani. Koitan siirtää ajattelua pois vatvomisesta siihen, miltä asiat tuntuu just milläkin hetkellä ja sitten pikkuhiljaa toivottavasti osaan vain olla ja nauttia elämästä.

Minäkin yritin oppaiden avulla päästä irti ylianalysoinnista. Ohjeethan tosiaan menevät jotakuinkin kärjistäen niin että "tunnista ylianalysointi, rauhoitu, vedä syvään henkeä, ala miettiä miltä tuuli tuntuu kasvoilla/lämpötila/mitä näet/kuulet/haistat"

...mulla ei toiminut. Vika oli siinä, että keskityin noiden ohjeidenkin avulla vaan itseeni. "Minäminäminä, lämpöiset posket, minäminäminä, aurinko lämmittää, minäminä...mitä tämä tunne kertoo, minä.."

Nykyään jos ylianalysoin (no sitä harvoin enää tapahtuu kun en ole niin minäkeskeinen), avaan vaikka radion ja kuuntelen mistä siellä puhutaan. Tai kuuntelen mitä joku lähelläoleva sanoo tai tekee. Unohdan itseni, samantien analysointini. Ja Elän. Yksinkertaista. (Tosin en tiedä, kuinka tämä yksinkertaisuus kirjoittamalla välittyy...?)

Ap

Epätietoisuus, ikävä ja ontto, päämäärätön olo johtuu siitä että et ole löytänyt yhteyttä korkeimpaan minääsi. Sen löytäminen on kuin palaisi kotiin! Ja sen jälkeen elämän tarkoituskin avautuu: se on (jollain tavalla) ihmiskunnan palvelemista, tapa on erilainen jokaisella.

Lisäksi on tärkeä rakastaa itseään ja rakastaa itsensä eheäksi, sen jälkeen muiden (jopa ventovieraiden) rakastaminen käy itsestään.

Kun yhdistyt korkeimpaan minään - ylimpään sielutietoisuutesi osaan - ikäänkuin heräät unesta. Sinne vain pitää löytää itse. Kukaan self help kirjailija ei sinua voi opastaa.

T. Kundaliinijoogi

No yleensä se hyvä olo tulee just ihan siitä perustekemisestä. Vaikka sukankutomisesta tai jostain muusta ihan arkisesta. Kävelystä metsässä. Siivoamisesta. Siitä että hoitaa oman arkensa niin että on ruokaa ja asunto. Ei mistään diibadaaba -tekosyvällisten oppaiden pohdiskelusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanot, että ylianalysoit kun noudatit noita oppaita. Mä taas yritän niiden oppaiden avulla lakata ylianalysoimisen, mitä teen ihan luonnostani. Koitan siirtää ajattelua pois vatvomisesta siihen, miltä asiat tuntuu just milläkin hetkellä ja sitten pikkuhiljaa toivottavasti osaan vain olla ja nauttia elämästä.

Minäkin yritin oppaiden avulla päästä irti ylianalysoinnista. Ohjeethan tosiaan menevät jotakuinkin kärjistäen niin että "tunnista ylianalysointi, rauhoitu, vedä syvään henkeä, ala miettiä miltä tuuli tuntuu kasvoilla/lämpötila/mitä näet/kuulet/haistat"

...mulla ei toiminut. Vika oli siinä, että keskityin noiden ohjeidenkin avulla vaan itseeni. "Minäminäminä, lämpöiset posket, minäminäminä, aurinko lämmittää, minäminä...mitä tämä tunne kertoo, minä.."

Nykyään jos ylianalysoin (no sitä harvoin enää tapahtuu kun en ole niin minäkeskeinen), avaan vaikka radion ja kuuntelen mistä siellä puhutaan. Tai kuuntelen mitä joku lähelläoleva sanoo tai tekee. Unohdan itseni, samantien analysointini. Ja Elän. Yksinkertaista. (Tosin en tiedä, kuinka tämä yksinkertaisuus kirjoittamalla välittyy...?)

Ap

Vaikutat siltä, että olet tullut järkiisi, viisastunut ja kasvanut aikuiseksi. Sellaiseksi tavalliseksi, terveeksi ihmiseksi joka osaa elää elämäänsä, nauttia siitä ja arvostaa sitä. Ja nimenomaan heivaamalla noi omaan napaan tuijottelu jutut pois. Onnittelut siitä.

Vierailija kirjoitti:

No yleensä se hyvä olo tulee just ihan siitä perustekemisestä. Vaikka sukankutomisesta tai jostain muusta ihan arkisesta. Kävelystä metsässä. Siivoamisesta. Siitä että hoitaa oman arkensa niin että on ruokaa ja asunto. Ei mistään diibadaaba -tekosyvällisten oppaiden pohdiskelusta.

Totta. Ja ihan niin, että sitä sukkaakin kutoessa vaan on, elää ja kutoo, eikä yritä koko ajan hymistellä ja miettiä "tässä minä seesteisenä nyt kudon ja tunnustelen lankaa käsissäni ja voi kuinka seesteinen, tiedostava, ja onnellinen nyt olenkaan"

Tajusitteko? :)

(Toki saa ja on hyvä joskus havahtua miettimällä miettimään asioita, joista on kiitollinen ja kokee kiitollisuutta ja onnea. Se on eri asia.)

Ap

Vierailija kirjoitti:

...eikä vain pohtimalla, ja eri metodien kautta "valmistautumalla elämään".

Kaikki paikat nykyään täynnä jos jonkinlaista elämän- tai elämisentapaohjeita. Tee näin, vatvo, pohdiskele, vertaile, etsi itseäsi, meditoi, kasva henkisesti, etsi onnellisuutta, tavoittele suuria, luo unelmia, blaablaa.

Olen ollut tällaisten oppaiden ja vinkkien ja kurssien suurkuluttaja. Lopetin vuosi sitten, kun havahduin siihen, etten näin oppaita lukien ym. itseasiassa en elä elämääni, vaan koko ajan ikäänkuin vain valmistauduin elämään. Koin että tarvitsee hankkia ja tavoitella jotenkin Erityisen Ihmeellinen Elämä (ikäänkuin elämä sellaisenaan ei jo olisi sitä) Ja oikea elämä koko ajan kuluu siinä samalla, kuin huomaamatta ohitse..

Lisäksi oppaat ja neuvot saivat minut vain jonkinlaiseen itsekeskeiseen kuplaan tuijottamaan vain omaa napaani. Miltä musta nyt tuntuu, olenko läsnä, mitä tässä nyt kuulen ja tunnen ja mistä tämä ajatus ja tunne nyt tuli ja kertoo... Ja itseasiassa näiden kaikkien "tietoisen läsnäoloharjoitteiden" myötä olinkin paradoksaalisesti vain vähemmän läsnä. Ylianalysoin koko ajan. Tein, loin ja näin ihan turhista, mitättömistä asioista ongelmia ja turhauduin "keskeneräisyydestäni".

Vuoden ajan olen nyt boikotoinut kaikkia elämäntapaoppaita, vinkkilistoja, henkiseen kasvuun opastavia juttuja, mietiskelyä, "syvällisen opettavia aforismeja", analysointia ym.

Kunhan olen vaan. Ja oman napani tai päänsisällön sijaan katselen ympärilleni. Keskityn enemmän konkreettisiin asioihin. Tunteita on, ne menee ja tulee, ei niitä niin tarvitse jäädä vatvomaan ja pohtimaan. Ne kuuluu elämään. Eikä niistä tarvitse tehdä ongelmaa.

Nyt on hyvä, ja havaitsen eläväni ihan just hyvää elämää just näin, ilman että tarvii opetella erikseen mitään. Tai tavoitella erikoisempia, edes henkisen kasvun saralla.

Hienoja ajatuksia. Olen juuri tässä pisteessä.,

Elämä on tässä. Tärkeintä on perhe, minuus ja egoistisuus sivuseikka., lapset on ykköset ja mies kakkonen.

Olisi ihanaa, jos voisi vain "elää elämää", niin kuin aloittaja sen kuvailee. Valitettavasti osa meistä tarvitsee sitä mindfulnessia ja muita psykologisia työkaluja ihan pysyäksemme toimintakykyisinä ja edes jotenkuten tyytyväisinä elämäämme. Ahdistuksen kanssa eläminen käy ihan työstä.

Minusta tuntuu että nuo filosofiset neuvot tulevat ihmisiltä jotka itse ovat eläessään tai elämänkokemusten myötä oppineet asiat jotka nyt vain sanoittavat. Se sisäistäminen ja asioiden ymmärtäminen vaatii sen oman kokemuksen jollain tasolla.

Se myös tekee ihmisestä yleensä tosi sietämättömän, jos koko ajan vain vatvoo sitä omaa itseään ja omia tunteitaan. Se on ihan uskomatonta itsekkyyttä.