Miten auttaa itsensä pois masennuksesta, kun ei halua ulkopuolista apua?

Mulla käy kyllä usein niin, että ihmisten tapaaminen masentaa. En vaan jaksa ja monet on typeriä ja ajattelemattomiakin. monet vaan valittaa ja on masentuneita, ei se seura ehkä tee hyvä silloinkaan. Mutta jos on joku hyvä ystävä ja tehdään jotain mukavaa, mikä sit milloinkin on, se on hyvä.

Mitään sosiaalisia tapahtumia, juhlia yms. en jaksa ollenkaan, kärsin vaan ja väsyn jo etukäteen, en mene. Ne on nähty, olo on niitten jälkeen huonompi. Liikunta sopii mulle.

Ja alkoholi, se tekee olon ihanaksi tai ainakin helpottaa ankeaa oloa. Juon yksin, ei ole seuraa enkä menisi baareihin tms. Mutta en juo usein, ei se sillä tavalla tee hyvää. Se haittaa liikkumistakin ja se ei sovi. Vain joskus, mulla on omat juhlat.

Tiedän, että alkoholi yleensä ottaen masentaa, mutta ,ulle se on joskus hetken pakomatka synkkyydestä, olemista vaan ilman. Kaikki muu vaatii työtä, joka rasittaa, jatkuvasti. Ei mulle tarvi puhua raittiudesta, en tissuttele ikinä ja juon vain noin 2 iltana kuukaudessa, muuten olen täysraitis ja siis urheilen päivittäin.

16

Minulle sattui elämässä raskaita menetyksiä ja muista isoja vastoinkäymisiä samaan aikaan. Ne vetivät mielen melko matalaksi. Päätin kuitenkin olla vaipumatta synkkyyten ja ajattelin, että elämä nyt on tällaista, aina ei voi olla kivaa. Suren aikani ja menen eteenpäin.

Pidin lyhyen sairausloman enkä halunnut lääkitystä, vaikka sitäkin tarjottiin. Koitin saada arkeni taas normaaliksi ja tein asiat kuten ennenkin: kävin töissä, luin, harrastin paljon liikuntaa ja olin ihmisten ilmoilla (vaikka se tuntuikin raskaalta).

Aluksi liikunta oli rauhallista kävelyä ja mietiskelyä, venyttelyä. Ulkona oleilua raikkaassa ilmassa ja luonnon keskellä. Pikku hiljaa kunnon hikiliikunta tuli taas kuvioihin. Tuntuu koko kehossa hyvältä, kun kroppa on väsynyt. Se vaikuttaa myös unen laatuun ja on helpottanut unettomuutta.

Ennen kaikkea se on auttanut, että olen armollisempi itselleni. Hyväksyn, että nämä asiat tapahtuivat ja minun on ihan ok tuntea näitä tuntemuksia. On normaalia surra, vihata ja olla alamaissa. Mutta myös se on tajuttava ettei siihen saa jäädä vellomaan ja on itse noustava ja mentävä eteenpäin.