Miksi perustatte eron jälkeen uusperheen? Eikö olisi helpompi asua kumppanin kanssa erillään?

OT, onneksi kaikki ihmiset eivät vielä vaadi vaan pelkkää helppoutta elämään, siihen kyllä taidetaan olla menossa.

Kahden asunnon pyörittäminen on todella kallista

Asumme erillään ja yhteen ei muuteta, sillä elämämme on niin erilaista. Miehellä oma talo kaukana keskustasta, itsellä kouluikäiset lapset kotona. Ei mitään mielenkiintoa muuttaa miehen luo maalle. Omakotiasumisen olen kokenut.

Suurin osa uusperheistä päätyvät edelleen eroon, joten onnistumisen mahdollisuudet ovat aika heikot. Aloittajan tavoin ihmettelen, miksi omien lasten mielenterveys ei vaikuta yhtään. Mielestäni murrosikä esimerkiksi on ihan riittävän haasteellinen ilman uusperhevirityksiä. Jos äiti/isä on rakastunut, niin missä on vanha kunnon seurustelu.

Oikeastaan väitän, että uusperhevirittelijät nimenomaan menevät siitä, mistä aita on matalin ja mikä on helpointa sille omalle navalle ja viis välittävät siitä, että aivan erilaisia ihmisiä tungetaan väkisin katon alle, vaikka heillä ei ole mitään yhteistä, ei edes sitä sukulaissuhdetta. Onhan se nyt helpompaa jakaa laskut, mitä väli sillä, että perheen lapset ovat ilmiriidassa keskenään ja myös sen toisen aikuisen kanssa.

Olen kuullut erittäin usein perusteluna sen, että vihdoin on minun vuoroni, että olen uhrannut niin paljon elämästäni lapsille ja perhe-elämälle, että nyt on minun vuoroni vain nauttia. Mielestäni aivan naurettava perustelu. Kuka sen hankalan exän otti elämäänsä? Kuka päätti hankkia lapsia? Kuka sitä rankkaa perhe-elämää halusi elää? Eikö koko aiempi elämä olla nimenomaan menty juuri sen ehdoilla, joka on näitä päätöksiä ollut tekemässä? Usein vielä se uusperhevirittelykin jatkuu uusilla lapsilla, jolloin koko argumentti on aivan tyhjä.

Aloittajan tavoin siis ihmettelen, miksi ei voida seurustella, nauttia aikuisesta ihmissuhteesta ilman hoppua ja hätää jonkinlaiseen ydinperhematkimiseen. Kyllä ne lapset kasvavat ja aikaa sille asunnon ja laskujen jakamiselle on todennäköisesti vielä 30-40 vuotta, kun ottaa huomioon eliniänodotteen ja lapsenteon keski-iän. Miksi pitää olla niin järjettömän itsekäs koko ajan, että se kaikki mulle heti nyt -mantra toteutetaan väkisinkin?

Haluan ympärilleni lasten tuomaa hälinää iloineen ja suruineen. Olisin perustanut suurperheen ellen olisi jäänyt leskeksi. Kukaan ei ole sanonut, että koko ajan pitäisi olla kivaa. Lapset kasvatetaan osaksi yhteisiöä ja he oppivat taidon tulla erilaisen ihmisten kanssa ja "sisarusten" kanssa lapsesi on luonut sielunsiskouden ja he ovat  kuin paita ja peppu.

Up

Olen eronnut. En aio enää mitään perheitä perustaa ja ehdottomasti pidän tämän asuntoni vaikka löytäisinkin uuden kumppanin. Uskon, että kestävän parisuhteen salaisuus ovat nimenomaan omat asunnot, joihin kumpikin voi mennä omalle reviirilleen tekemään omia juttuja rauhassa, kun kyllästyy toisen varpaankynnen leikkaamiseen tai pieruihin tms.

Olen saanut tähän mallin lähipiiristä ja ilmeisen toimiva se oli, suhde kesti kymmeniä vuosia ja loppui luonnolliseen kuolemaan.

Makuasioita, moni tykkää asua yhdessä. Minä en ole ikinä asunut yhdessä, erikseen asuminen on aina ollut luontevaa. Tarvitsen omaa tilaa ja rauhaa ja mielelläni suon sen toisellekin. Kallista tämä on.

Ensimmäisen puolison valitsin todella väärin. Hän on lähestulkoon hylännyt lapsensa eron jälkeen, vaikka välimatkaa ei ole paljoa ja minä en ole esteenä. Mielestäni on kullanarvoinen asia, että lapseni saa kunnollisen miehen mallin uudesta miehestäni.

Yhteenmuutto ei ollut meilläkään suunnitelmissa. Itse asiassa minulle se tuli jopa kalliiksi. Emme vaan vuosien jälkeen nähneet järkeväksi sitä matkalaukkuelämää. Iltamyöhään tuli valvottua, kun halusi olla toisen kanssa mahdollisimman paljon. Kauheaa säätämistä aina viikonloppuisin, että kuka käy kaupassa ja missä ollaan. Kyllä sitä hetken jaksaa, muttei loppuelämää.

Nyt moni tietysti ajattelee, että joutuuhan ne lapsetkin vaihtamaan paikkaa. No, minun lapsi ei juurikaan käy isällään ja miehen lapsi on jo itsenäistymässä; lähtee ensi vuonna toiselle paikkakunnalle opiskelemaan.

Uusperheet ovat jo niin tavallisia, että antakaa jo olla se arvostelu.

Ai miksi haluaa asua yhdessä? No koska rakastaa sitä toista ja haluaa jakaa arjen hänen kanssaan. 

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa uusperheistä päätyvät edelleen eroon, joten onnistumisen mahdollisuudet ovat aika heikot. Aloittajan tavoin ihmettelen, miksi omien lasten mielenterveys ei vaikuta yhtään. Mielestäni murrosikä esimerkiksi on ihan riittävän haasteellinen ilman uusperhevirityksiä. Jos äiti/isä on rakastunut, niin missä on vanha kunnon seurustelu.

Oikeastaan väitän, että uusperhevirittelijät nimenomaan menevät siitä, mistä aita on matalin ja mikä on helpointa sille omalle navalle ja viis välittävät siitä, että aivan erilaisia ihmisiä tungetaan väkisin katon alle, vaikka heillä ei ole mitään yhteistä, ei edes sitä sukulaissuhdetta. Onhan se nyt helpompaa jakaa laskut, mitä väli sillä, että perheen lapset ovat ilmiriidassa keskenään ja myös sen toisen aikuisen kanssa.

Olen kuullut erittäin usein perusteluna sen, että vihdoin on minun vuoroni, että olen uhrannut niin paljon elämästäni lapsille ja perhe-elämälle, että nyt on minun vuoroni vain nauttia. Mielestäni aivan naurettava perustelu. Kuka sen hankalan exän otti elämäänsä? Kuka päätti hankkia lapsia? Kuka sitä rankkaa perhe-elämää halusi elää? Eikö koko aiempi elämä olla nimenomaan menty juuri sen ehdoilla, joka on näitä päätöksiä ollut tekemässä? Usein vielä se uusperhevirittelykin jatkuu uusilla lapsilla, jolloin koko argumentti on aivan tyhjä.

Aloittajan tavoin siis ihmettelen, miksi ei voida seurustella, nauttia aikuisesta ihmissuhteesta ilman hoppua ja hätää jonkinlaiseen ydinperhematkimiseen. Kyllä ne lapset kasvavat ja aikaa sille asunnon ja laskujen jakamiselle on todennäköisesti vielä 30-40 vuotta, kun ottaa huomioon eliniänodotteen ja lapsenteon keski-iän. Miksi pitää olla niin järjettömän itsekäs koko ajan, että se kaikki mulle heti nyt -mantra toteutetaan väkisinkin?

Tämä on ihan totta. Joka ainoa tuntemani uusperheen perustanut on todella itsekäs, eikä oikeasti ajattele lastensa parasta, vaan vain omaa mukavuuttaan. Pidänkin roskaväkenä automaattisesti jokaista naista, jolla on lapsia useammalle miehelle, ainakin mikäli lasten ikäero on alle 18 vuotta. Sama pätee miehiinkin tietysti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa uusperheistä päätyvät edelleen eroon, joten onnistumisen mahdollisuudet ovat aika heikot. Aloittajan tavoin ihmettelen, miksi omien lasten mielenterveys ei vaikuta yhtään. Mielestäni murrosikä esimerkiksi on ihan riittävän haasteellinen ilman uusperhevirityksiä. Jos äiti/isä on rakastunut, niin missä on vanha kunnon seurustelu.

Oikeastaan väitän, että uusperhevirittelijät nimenomaan menevät siitä, mistä aita on matalin ja mikä on helpointa sille omalle navalle ja viis välittävät siitä, että aivan erilaisia ihmisiä tungetaan väkisin katon alle, vaikka heillä ei ole mitään yhteistä, ei edes sitä sukulaissuhdetta. Onhan se nyt helpompaa jakaa laskut, mitä väli sillä, että perheen lapset ovat ilmiriidassa keskenään ja myös sen toisen aikuisen kanssa.

Olen kuullut erittäin usein perusteluna sen, että vihdoin on minun vuoroni, että olen uhrannut niin paljon elämästäni lapsille ja perhe-elämälle, että nyt on minun vuoroni vain nauttia. Mielestäni aivan naurettava perustelu. Kuka sen hankalan exän otti elämäänsä? Kuka päätti hankkia lapsia? Kuka sitä rankkaa perhe-elämää halusi elää? Eikö koko aiempi elämä olla nimenomaan menty juuri sen ehdoilla, joka on näitä päätöksiä ollut tekemässä? Usein vielä se uusperhevirittelykin jatkuu uusilla lapsilla, jolloin koko argumentti on aivan tyhjä.

Aloittajan tavoin siis ihmettelen, miksi ei voida seurustella, nauttia aikuisesta ihmissuhteesta ilman hoppua ja hätää jonkinlaiseen ydinperhematkimiseen. Kyllä ne lapset kasvavat ja aikaa sille asunnon ja laskujen jakamiselle on todennäköisesti vielä 30-40 vuotta, kun ottaa huomioon eliniänodotteen ja lapsenteon keski-iän. Miksi pitää olla niin järjettömän itsekäs koko ajan, että se kaikki mulle heti nyt -mantra toteutetaan väkisinkin?

Tämä on ihan totta. Joka ainoa tuntemani uusperheen perustanut on todella itsekäs, eikä oikeasti ajattele lastensa parasta, vaan vain omaa mukavuuttaan. Pidänkin roskaväkenä automaattisesti jokaista naista, jolla on lapsia useammalle miehelle, ainakin mikäli lasten ikäero on alle 18 vuotta. Sama pätee miehiinkin tietysti.

Tuon kommentin perusteella minä pidän sinua roskaväkenä. Ihminen saa olla itsekäs. Onnellisuus lähtee siitä, että on omaan elämäänsä tyytyväinen. Huono liitto antaa huonon esimerkin lapsille. Lapset aistii myrkyllisen ilmapiirin.

Vierailija kirjoitti:

Olen eronnut. En aio enää mitään perheitä perustaa ja ehdottomasti pidän tämän asuntoni vaikka löytäisinkin uuden kumppanin. Uskon, että kestävän parisuhteen salaisuus ovat nimenomaan omat asunnot, joihin kumpikin voi mennä omalle reviirilleen tekemään omia juttuja rauhassa, kun kyllästyy toisen varpaankynnen leikkaamiseen tai pieruihin tms.

Olen saanut tähän mallin lähipiiristä ja ilmeisen toimiva se oli, suhde kesti kymmeniä vuosia ja loppui luonnolliseen kuolemaan.

Tämä oli niin kaiken kiteyttävä vastaus. Kiinnostus ja intohimo säilyy pidempään, jopa koko suhteen ajan, jos asuu eri osotteissa. Eikä ala pitää toista itsestäänselvyytenä kuten useissa suhteissa se on vaarana.

Omiin asuntoihin ei jäädä esim jos välimatka on pitkä. Meillä oli 400 km. Hemmetin raskasta se matkustaminen oli.

Muutimme yhteen, minun mukanani tuli pieni tyttö. Nyt tuo tyttö suunnittelee omaan kotiinsa muuttoa parin vuoden sisään, nyt on 18v. Menee kun menee.

Minusta me pääsimme helpommalla juuri muuttamalla yhteen. Molemmilla vuorotyö ja pitkä välimatka. Ei se toiminut niin.

Erikoisinta minusta on se, että ensimäisestä epäonnistumisesta ei opita, vaan uusi suhde mahdollisimman nopeaa ja heti yhteen ja uutta rakkausrusinaa pukkaamaan. Sitten kitistään, kun kunta ei maksa vuoroviikkolapsien koulumatkaa ja ei oo omaa aikaa ja exät vittumaisia, kun eivät otakkaan lapsia silloin, kun itsellä haluttaisi levätä.

Vierailija kirjoitti:

Haluan ympärilleni lasten tuomaa hälinää iloineen ja suruineen. Olisin perustanut suurperheen ellen olisi jäänyt leskeksi. Kukaan ei ole sanonut, että koko ajan pitäisi olla kivaa. Lapset kasvatetaan osaksi yhteisiöä ja he oppivat taidon tulla erilaisen ihmisten kanssa ja "sisarusten" kanssa lapsesi on luonut sielunsiskouden ja he ovat  kuin paita ja peppu.

Sinä haluat. Kuka kysyi lapsilta haluavatko he?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa uusperheistä päätyvät edelleen eroon, joten onnistumisen mahdollisuudet ovat aika heikot. Aloittajan tavoin ihmettelen, miksi omien lasten mielenterveys ei vaikuta yhtään. Mielestäni murrosikä esimerkiksi on ihan riittävän haasteellinen ilman uusperhevirityksiä. Jos äiti/isä on rakastunut, niin missä on vanha kunnon seurustelu.

Oikeastaan väitän, että uusperhevirittelijät nimenomaan menevät siitä, mistä aita on matalin ja mikä on helpointa sille omalle navalle ja viis välittävät siitä, että aivan erilaisia ihmisiä tungetaan väkisin katon alle, vaikka heillä ei ole mitään yhteistä, ei edes sitä sukulaissuhdetta. Onhan se nyt helpompaa jakaa laskut, mitä väli sillä, että perheen lapset ovat ilmiriidassa keskenään ja myös sen toisen aikuisen kanssa.

Olen kuullut erittäin usein perusteluna sen, että vihdoin on minun vuoroni, että olen uhrannut niin paljon elämästäni lapsille ja perhe-elämälle, että nyt on minun vuoroni vain nauttia. Mielestäni aivan naurettava perustelu. Kuka sen hankalan exän otti elämäänsä? Kuka päätti hankkia lapsia? Kuka sitä rankkaa perhe-elämää halusi elää? Eikö koko aiempi elämä olla nimenomaan menty juuri sen ehdoilla, joka on näitä päätöksiä ollut tekemässä? Usein vielä se uusperhevirittelykin jatkuu uusilla lapsilla, jolloin koko argumentti on aivan tyhjä.

Aloittajan tavoin siis ihmettelen, miksi ei voida seurustella, nauttia aikuisesta ihmissuhteesta ilman hoppua ja hätää jonkinlaiseen ydinperhematkimiseen. Kyllä ne lapset kasvavat ja aikaa sille asunnon ja laskujen jakamiselle on todennäköisesti vielä 30-40 vuotta, kun ottaa huomioon eliniänodotteen ja lapsenteon keski-iän. Miksi pitää olla niin järjettömän itsekäs koko ajan, että se kaikki mulle heti nyt -mantra toteutetaan väkisinkin?

Tämä on ihan totta. Joka ainoa tuntemani uusperheen perustanut on todella itsekäs, eikä oikeasti ajattele lastensa parasta, vaan vain omaa mukavuuttaan. Pidänkin roskaväkenä automaattisesti jokaista naista, jolla on lapsia useammalle miehelle, ainakin mikäli lasten ikäero on alle 18 vuotta. Sama pätee miehiinkin tietysti.

Tuon kommentin perusteella minä pidän sinua roskaväkenä. Ihminen saa olla itsekäs. Onnellisuus lähtee siitä, että on omaan elämäänsä tyytyväinen. Huono liitto antaa huonon esimerkin lapsille. Lapset aistii myrkyllisen ilmapiirin.

Lapsilla voi olla uusperheessä myrkyllinen ilmapiiri, mutta mitä sillä on merkitystä, pääasia että SINÄ olet saanut olla itsekäs ja onnellinen. Lasten onni on toissijaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa uusperheistä päätyvät edelleen eroon, joten onnistumisen mahdollisuudet ovat aika heikot. Aloittajan tavoin ihmettelen, miksi omien lasten mielenterveys ei vaikuta yhtään. Mielestäni murrosikä esimerkiksi on ihan riittävän haasteellinen ilman uusperhevirityksiä. Jos äiti/isä on rakastunut, niin missä on vanha kunnon seurustelu.

Oikeastaan väitän, että uusperhevirittelijät nimenomaan menevät siitä, mistä aita on matalin ja mikä on helpointa sille omalle navalle ja viis välittävät siitä, että aivan erilaisia ihmisiä tungetaan väkisin katon alle, vaikka heillä ei ole mitään yhteistä, ei edes sitä sukulaissuhdetta. Onhan se nyt helpompaa jakaa laskut, mitä väli sillä, että perheen lapset ovat ilmiriidassa keskenään ja myös sen toisen aikuisen kanssa.

Olen kuullut erittäin usein perusteluna sen, että vihdoin on minun vuoroni, että olen uhrannut niin paljon elämästäni lapsille ja perhe-elämälle, että nyt on minun vuoroni vain nauttia. Mielestäni aivan naurettava perustelu. Kuka sen hankalan exän otti elämäänsä? Kuka päätti hankkia lapsia? Kuka sitä rankkaa perhe-elämää halusi elää? Eikö koko aiempi elämä olla nimenomaan menty juuri sen ehdoilla, joka on näitä päätöksiä ollut tekemässä? Usein vielä se uusperhevirittelykin jatkuu uusilla lapsilla, jolloin koko argumentti on aivan tyhjä.

Aloittajan tavoin siis ihmettelen, miksi ei voida seurustella, nauttia aikuisesta ihmissuhteesta ilman hoppua ja hätää jonkinlaiseen ydinperhematkimiseen. Kyllä ne lapset kasvavat ja aikaa sille asunnon ja laskujen jakamiselle on todennäköisesti vielä 30-40 vuotta, kun ottaa huomioon eliniänodotteen ja lapsenteon keski-iän. Miksi pitää olla niin järjettömän itsekäs koko ajan, että se kaikki mulle heti nyt -mantra toteutetaan väkisinkin?

Tämä on ihan totta. Joka ainoa tuntemani uusperheen perustanut on todella itsekäs, eikä oikeasti ajattele lastensa parasta, vaan vain omaa mukavuuttaan. Pidänkin roskaväkenä automaattisesti jokaista naista, jolla on lapsia useammalle miehelle, ainakin mikäli lasten ikäero on alle 18 vuotta. Sama pätee miehiinkin tietysti.

Tuon kommentin perusteella minä pidän sinua roskaväkenä.

Pidä ihan vapaasti.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen saa olla itsekäs.

Tottakai saa. Se onkin roskaväelle tyypillinen ominaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Onnellisuus lähtee siitä, että on omaan elämäänsä tyytyväinen. Huono liitto antaa huonon esimerkin lapsille. Lapset aistii myrkyllisen ilmapiirin.

Huonolle liitolle on olemassa muukin vaihtoehto kuin uusi (usein myös lopulta huonoksi osoittautuva) liitto.

Mulle on ollut itsestäänselvää, että niin kauan kuin lapseni asuvat kanssani, sinne ei mun uutta kumppania tule. Tähän on ollut monta syytä. Mutta mitä tulee itsekkyyteen, niin sitä mun on pakko kommentoida. Ensinnäkin, päätös erota lasteni isästä oli itsekäs. Lapseni kärsivät jo itsekkäästä päätöksestäni. En halua altistaa heitä yhtään enempää mahdolliselle kärsimykselle itsekkyyteni vuoksi. Toiseksi, oikeastaan se, että en halua muuttaa uuden kumppanini kanssa saman katon alle, on myös itsekästä. Olen jo yhden suhteen uhrannut lapsiperhearjelle, en halua riskeerata toisenkin suhteen menettämistä sille.

Molemmilla oli yksi lapsi ja lapset viihtyivät yhdessä.