Missä iässä lapset kannattaa hankkia, vai kannattaako ollenkaan?

Jos ei halua hankkia lapsia, niin sitten ei hanki. Jos halua hankkia, niin hankkii siinä iässä kun elämäntilanne on siihen sopiva.

Ymmärsitkö ap??

Lapset kannattaa hankkia sitten kun on sopiva puoliso ja kummallakin halua alkaa vanhemmaksi.

No sun ei varmaan kannata hankkia ollenkaan, jos se kuulostaa surulliselta.

Kun on itse siihen valmis ja kumppani, joka jakaa ja on asiasta samaa mieltä. Ei sellaista ikää tai ikävaihetta olekaan, josta voisi sanoa, että se olisi kaikille oikea aika saada lapsia. Etua on myös, jos osaa ajatella, että tuon edellä mainitun kumppanin kanssa haluaisi olla ja elää lapsen rinnalla varovasti arvioiden ainakin seuraavat parikymmentä vuotta.    

(23-)25-35 vuotiaana. Takarajana 40 vuotta ja  harvemmin yli. Kannattaa hankkia riittävän nuorena, jotta hedelmällisyyden häiriöt eivät ehtisi niin vaikuttamaan. Lasten saaminen on tärkeää.

Naisille hyvä ikä on 25-41v, miehille 35-70v ;)

Terveys ja talous kunnossa tietenkin.

Vähän yli kolmekymppisenä, jos siis aikoo hankkia ollenkaan. Silloin olet jo ehtinyt juoksusi juosta. Ja toisaalta nelikymppisenä alkaa olla myöhäistä ja sitten kärvistelet itse vaihdevuosissa samaan aikaan kun lapsillasi on murrosikä pahimmillaan. Sekä jo eläkeiässä kun lapset vihdoin lentävät pesästä ja sinulla alkaisi taas olla omaakin elämää.

Ympäristöihmiset, hankkikaa lapsia! Suomalaiset lapset pääsevät maailman parhaaseen koulutukseen. Ja kun opetatte lapsille pienestä pitäen ympäristön merkityksen, voivat nämä aikuisena ratkaista maailman vesi- ja ympäristöongelmat. Jotain intialaista tai jenkkiä ei yliopistossa kiinnosta kuin raha!

Ei ole mitään oikeaa ikää. Riippuu ihan ihmisestä, parisuhteesta ja elämäntilanteesta. 

Itse olen saanut esikoisen 27v. ja ei se ollut todellakaan surullista vaan aivan ihanaa. Ihan siis oli tekemällä tehty vauva ja ehdimme jo pelästyä että emme saa lapsia.

Ehdin juhlia 15v-25v. ihan tarpeeksi ja matkustaa ilman lapsia. Opiskelut oli opiskeltu, koti ostettu ja olimme naimisissa. Mies on minua pari vuotta vanhempi joten hän oli kypsä isäksi. Ja miehellä oli hyväpalkkainen vakityö niin talouskin oli kunnossa.

2.lapsi syntyi kun olin 32v. Ja mies olisi halunnut vielä vaikka kolmannenkin lapsen mutta minulle riitti 2 raskautta ja synnytystä...ei kiitos enää.

Elämme juuri sitä elämää kuin halusimmekin ja kaikki on erittäin ok. 

Lasten kanssa on tullut reissattua paljon ja ihan on saanut juhliakin/omaa aikaa jos sitä on tarvinnut. Omasta mielestäni en ole joutunut luopumaan mistään vaan sain paljon. 

Mutta onneksi ei ole pakko tehdä lapsia jos ei niitä oikeasti halua ja se on enemmäkin surullista.

Meistä oli surullista (monet itkut) kun luulimme että jäämme lapsettomiksi tai saimme vain sen yhden lapsen.

2 en vaihda...lapsia ja miestä :)

Vierailija kirjoitti:

Vähän yli kolmekymppisenä, jos siis aikoo hankkia ollenkaan. Silloin olet jo ehtinyt juoksusi juosta. Ja toisaalta nelikymppisenä alkaa olla myöhäistä ja sitten kärvistelet itse vaihdevuosissa samaan aikaan kun lapsillasi on murrosikä pahimmillaan. Sekä jo eläkeiässä kun lapset vihdoin lentävät pesästä ja sinulla alkaisi taas olla omaakin elämää.

Huokaus. Jos nyt ajattelee, että on vaikka valmistunut ammattikoulusta, suunnilleen samanikäisen kuin joku  toinen on kirjoittanut ylioppilaaksi ja päässyt työnsyrjästä kiinni heti valmistuttuaan, niin kyllä minusta tällöin voi olla erinomaisen hyvin valmis vanhemmaksi jo paljon aikaisemmin.

Tai ylipäätään sitten kun itse ja kumppani on asiaan valmis ja pystyy hahmottamaan ja näkemään ja ottamaan vastuuta lapsesta mieluummin yhdessä seuraavat parikymmentä vuotta. Lapsen saamisessa kun on minusta hyvä, jos sen voi jakaa jonkun toisen kanssa; jolloin "se" oikea kumppani voi olla ja elää rinnalla parikymppisenä, mutta niinkuin itselläni olen "jo" yli 35 vuotias, eikä iankanaan tällä hetkellä ole rinnallani ketään, jonka kanssa ryhtyisin lapsen hankintaan.

En koe nyt, että olisin elänyt jotenkin erityisen väärin, kun olen sinkku. Mutta jos tilanteeni jatkuu samana, niin saattaa toki käydä, niin etten saa koskaan lapsia. Jos taas olisin löytänyt kumppanin "jo" vaikka 18 vuotiaana, niin jos hän olisi kertonut minulle, että haluaisi saada lapsia kanssani, niin miksi meidän olisi kannattanut odottaa 30+vuotiaaksi asti?  Mikä olisi taannut sen, ettei kumppanini kyllästy odottamiseen?  Tai, että kumppanini katkeroituisi, kun huomaisi, että lapsen saaminen onkin hankalampaa kuin, mitä hän nurempana ajatteli? Tai hän ei pitäisi lainkaan ajatuksesta, että lapsen hankkimisessa tarvitaan ulkopuolista tukea tai apua? - Ei vaikka niihin turvautumisessa ole mitään hävettävää, mutta kovin raskaita ne on, eikä vähiten siksi, että saa "jo" kuulle, että oletkos aatellut hankkia lapsia...  

Ei kannata hankkia olleenkaan.

Sitten, kun lainat on maksettu ja molemmat tienaa sen n. 5000e/kk.

Vierailija kirjoitti:

(23-)25-35 vuotiaana. Takarajana 40 vuotta ja  harvemmin yli. Kannattaa hankkia riittävän nuorena, jotta hedelmällisyyden häiriöt eivät ehtisi niin vaikuttamaan. Lasten saaminen on tärkeää.

Miksi lasten saaminen olisi tärkeää? Kyllähän joku aina lisääntyy joka tapauksessa.

Ihan hyvin onnistui maksaa opintolainat x2 ja asuntolainaa lastenkin kanssa vaikka minä en ole eläissäni tienannut 5000e/kk...en lähellekään. Miehellä taisi olla brutto 3500e/kk kun eka lapsi syntyi.

No velattomia oltiin vasta 40v. (mikä on tänä päivänä aika hyvin) niin olisi voinut jäädä lapset saamatta kun oli vaikeuksia tulla raskaaksi nuorempanakin. Meille lapsettomuus olisi ollut helvetti. Sitä ei kai voi ymmärtää sellainen ihminen joka ei lapsia halua? Mutta minä kyllä ymmärrän että joku ei lapsia halua...ihan normaalia ja ok.

Vierailija kirjoitti:

Sitten, kun lainat on maksettu ja molemmat tienaa sen n. 5000e/kk.

Jos tuo olisi tavoite, niin aika moni haluttu lapsi jäisi kokonaan syntymättä....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän yli kolmekymppisenä, jos siis aikoo hankkia ollenkaan. Silloin olet jo ehtinyt juoksusi juosta. Ja toisaalta nelikymppisenä alkaa olla myöhäistä ja sitten kärvistelet itse vaihdevuosissa samaan aikaan kun lapsillasi on murrosikä pahimmillaan. Sekä jo eläkeiässä kun lapset vihdoin lentävät pesästä ja sinulla alkaisi taas olla omaakin elämää.

Huokaus. Jos nyt ajattelee, että on vaikka valmistunut ammattikoulusta, suunnilleen samanikäisen kuin joku  toinen on kirjoittanut ylioppilaaksi ja päässyt työnsyrjästä kiinni heti valmistuttuaan, niin kyllä minusta tällöin voi olla erinomaisen hyvin valmis vanhemmaksi jo paljon aikaisemmin.

Tai ylipäätään sitten kun itse ja kumppani on asiaan valmis ja pystyy hahmottamaan ja näkemään ja ottamaan vastuuta lapsesta mieluummin yhdessä seuraavat parikymmentä vuotta. Lapsen saamisessa kun on minusta hyvä, jos sen voi jakaa jonkun toisen kanssa; jolloin "se" oikea kumppani voi olla ja elää rinnalla parikymppisenä, mutta niinkuin itselläni olen "jo" yli 35 vuotias, eikä iankanaan tällä hetkellä ole rinnallani ketään, jonka kanssa ryhtyisin lapsen hankintaan.

En koe nyt, että olisin elänyt jotenkin erityisen väärin, kun olen sinkku. Mutta jos tilanteeni jatkuu samana, niin saattaa toki käydä, niin etten saa koskaan lapsia. Jos taas olisin löytänyt kumppanin "jo" vaikka 18 vuotiaana, niin jos hän olisi kertonut minulle, että haluaisi saada lapsia kanssani, niin miksi meidän olisi kannattanut odottaa 30+vuotiaaksi asti?  Mikä olisi taannut sen, ettei kumppanini kyllästy odottamiseen?  Tai, että kumppanini katkeroituisi, kun huomaisi, että lapsen saaminen onkin hankalampaa kuin, mitä hän nurempana ajatteli? Tai hän ei pitäisi lainkaan ajatuksesta, että lapsen hankkimisessa tarvitaan ulkopuolista tukea tai apua? - Ei vaikka niihin turvautumisessa ole mitään hävettävää, mutta kovin raskaita ne on, eikä vähiten siksi, että saa "jo" kuulle, että oletkos aatellut hankkia lapsia...  

Ammattikoulusta? Oletko tosissasi? Ei ammattikoulusta "valmistunut" ole mikään aikuinen. Sellaisen ei pidä hankkia lapsia.

Kyllä täytyy sanoa että on helppo olla tällainen "vanhanaikainen" tavis!

Ja kun vielä kävi säkä että 22v. löysin miehen jolla oli samanlaiset tavoitteet ja arvot elämässä.

Me molemmat olemme perhekeskeisiä ihmisiä, halusimme ehdottomasti naimisiin (emme ole uskovaisia) ja halusimme lapsia. Yhä olemme yhdessä näin 27 vuotta myöhemmin ja esikoinen on jo aikuinen ja kuopus 17v. asuu vielä kotona.

Yhtään ei kiinnosta onko muilla 10 vai 0 lasta. Keskityn omaan elämääni ja yritän selvitä siitä mahdollisimman hyvin ja nauttia niin arjesta kuin juhlasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten, kun lainat on maksettu ja molemmat tienaa sen n. 5000e/kk.

Jos tuo olisi tavoite, niin aika moni haluttu lapsi jäisi kokonaan syntymättä....

Ei se huono olisi.

Käy laittaa munasoluja pakkaseen 24-28 vuotiaana ja tee niistä lapsia 30-37 vuotiaana.

Minulla itselläni on 3 lasta kaikki on jo aikuisia mutta se oli kyllä isoin virhe minkä tein elämässäni ja kadun sitä vielläkin