Onko kukaan muu vapaaehtoisesti kaveriton?

Selkäänpuukotus ja petokset. Mulla on ystävyydessä ride and die mentaliteetti. Tämä on vieras käsite suomalaiselle kaljapullojen sankarille. Vain petokset perheen sisällä voidaan antaa anteeksi, koska veri on vettä sakeampaa. Koirakin suojaa paremmin selustan kuin suomalainen ''ystävä''.

Koen vähän samoin, lisäksi en ole huomannut että toisten tuki olisi juurikaan mua auttanut. Esim. taannoin sairastuin, niin toiset sitten esittivät mielipiteitään hoidosta, soittelivat itkien ym. Joten kärsin niistä kavereiden "hyvistä" puolista myös.

Oikeanlaisten kaverien kanssa voisin kyllä olla, sellaisten joilla on samanlaiset odotukset suhteeni.

Koska ne alkaa ajan mittaan rasittamaan niin että tuntuu helpotukselta olla vaan yksin. Rasittavaa se jatkuva "mitä kuuluu"-yhteydenpito ja muu ja lopulta sitä on kuitenkin vaan itse paska ihminen kun "minä sentään yritän pitää yhteyttä". No ei oo mikään pakko.

Tavallaan. On mulla muutamia kavereita, mutta pidän yhteyttä harvoin juuri siksi, etten jotenkin jaksa. Eivät hekään ainakaan sen useammin viestittele, mutta suostun kyllä aina tapaamisiin jos pyytävät. 

En toisaalta ihan tyytyväinen ole tähänkään. Usein mulla on todella tylsää ja haluaisin olla ihmisten seurassa, mutta sitten tulee tuo sama ongelma kuin sinullakin: ihmiset ei aina ole hyvällä tuulella eikä kaikki aina mene hyvin. Jos olen jonkun kanssa, käyttäydyn niin että asiat menee sujuvasti ja kaikilla olisi pääasiassa kivaa. Voidaan puhua huonoistakin asioista kyllä, mutta en kestä kovin hyvin vahvoja tunteenpurkauksia. 

En tiedä missä vaiheessa tästä tuli tällaista ja mikä mussa on vikana. Ehkä vain liikaa huonoja kokemuksia ja jotenkin mitta täyttyi lopullisesti?

Joo. Käyn masennuksen takia eräällä viranomaisella joka säälien sanoo joka kerta, että niin sullahan ei ollut juuri kavereita. No, kyllä niitä periaatteessa olisi, mutta entä jos ei edes kiinnosta eikä ole energiaa? Ja olen maininnut että näitä kavereita asuu aika lähellä ainakin neljä, pidetäänkö sitä nykyään jo ihan toivottoman vähäisenä määränä?

Ilmeisesti luulo on, että parannun masennuksestani saamalla paljon kavereita tai että tämä nykytilanne masentaa lisää. Juuei, kyllä mulla on ollut isojakin kaveriporukoita ja sain vain lisästressiä masennukseni kylkeen, siksi nykyään on parempi näin.

Kyllä tavallaa joo. Teen isossa tiimissä työtä, jossa sosiaalinen kiintiö täyttyy äärimmilleen työpäivän aikana. En kaipaa kanssakäymistä siinä määrin enää työpäivän jälkeen , että haluasin tapailla ketään tai seurustella kenenkään kanssa. Siksi en aktiivisesti tutustu ihmisiin, enkä kaipaa ystäviä vaikka kahvittelemaan. 

En oikein jaksa nähdä vaivaa ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen. Toisinaan tuntuu, että olis mukavaa jos olisi "sydänystävä" jolle voisi puhua kaikesta. Sitten toisaalta, viihdyn hyvin itsekseni. Välillä kun tulee uusi tuttavuus ja synkkaa hyvin, sovitaan että pidetään yhteyttä. Homma kuitenkin kuivuu kasaan koska en saakaan mitään aikaiseksi.

Mulla on vauvapalsta. Tässä tarpeeksi draamaa yhden elämän tarpeiksi.

Mulla on vaan yksi ystävä jonka olen tuntenut pikkulapsesta asti. Hänen seuransa ei ahdista millään tavalla, on niin tuttu, kuin sisko. Uusiin ihmisiin en jaksa tutustua, se on niin vaivalloista ja rasittavaa. 

En varsinaisesti mutta olen todennut, että olen onnellisempi ilman kavereita kuin täysin eri aaltopituudella olevien sellaisten kanssa. Naispuolisilla kavereilla varsinkin on ikävä tapa olla rajattomia ystävyyssuhteissaan ja isommassa porukassa kaikki yritetään roolittaa johonkin tiettyyn muottiin. Miespuoliset kaverit ovat muuten olleet ok, mutta heteromiesten kohdalla olen ikävä kyllä tullut huomanneeksi, että jossain vaiheessa suurin osa alkaa haikailla joko seksiä tai romanssia. Olen tullut siis varovaiseksi vuosien mittaan niin nais- kuin miespuolistenkin ihmisten kohdalla.

Olen kyllä siitä onnekkaassa asemassa, että olen aina viihtynyt yksikseni. Jos olisin persoonallisuudeltani seurallisempi, niin olisin varmaan aika onneton. Hyvänpäiväntuttuja minulla kyllä on ja monesti sosiaalisuuskiintiöni täyttyy jo eri foorumeiden ja kirjeenvaihtokaverien kautta.

Ruvennut ärsyttämään ihmiset ja tosiaan koirasta on enemmän iloa ja seuraa kuin kavereista.

Annoin kenkää kaikille kavereille opiskeluaikojen loppupuolella. Vapaa-aika on siis aivan omassa käytössäni ilman isompia sosiaalisia velvollisuuksia mihinkään suuntaan. Duuni/harrastuskollegat riittävät kanssakäymiseen enkä muuta kaipaa.

Mulla on kavereita vain somessa, livenä en ole vuosiin tavannut ketään koska energia ei yksinkertaisesti riitä sellaiseen. Ikävää välillä istua kaikki päivät yksin kotona, mutta luulen että mulla saattaa olla jotain eristäytyvän persoonallisuushäiriön tyyppistä vikaa, oireet kuulostaa kovin tutuilta, enkä pahemmin kärsi yksinäisyydestäni.

Täällä yksi. Tai no, kavereita löytyy mutta ovat sellaisia joiden kanssa enimmäkseen vain viestittelen ja näen ehkä kerran vuodessa tai harvemmin. Kavereiden näkeminen ja kaikenlainen hengailu vie voimat. Viihdyn paremmin yksin tai miesystäväni seurassa. Ja miesystävän seura täyttää sosiaalisuuden tarpeet itselläni.

Koen voivani paremmin kun en ole niin tiiviissä yhteydessä tuttaviin. Mielenterveys kestää paremmin omissa oloissani

Ystävät ovat lopettaneet yhteydenpidon, ts. minä joutuisin olemaan se, joka pidän yhteyttä. Ei vaan jaksa. En tuppaa, kun ei näköjään tykätä. Joten olen vaan liukunut sellaiseen vapaaehtoisesti kaveriton-tilaan. Aikani yritin, mutta esim. tämän vuoden puolella kukaan ei ole soittanut minulle päin (en ole somessa) joten olen antanut olla. Kaipa heillä on muita kiireitä, kuin joskus ottaa yhteyttä..

Yritän nykyään tuntea ja olla tekemisissä mahdollisimman vähän suomalaisten kanssa,melkein kaikki ovat olleet empatiakyvyttömiä,itsekkäitä toisten hyväksikäyttäjiä,narsisteja,paljon onnellisempi yksin nykyään

Facessa muutama tosi ystävä, toki vain kirjoitellaan. Kumppani löytyy. Erään naisen kanssa vaihdan pari sanaa jos törmään lenkillä. Syyt: en jaksa enää sosiaalisia kiemuroita ja valitettavasti olin vuosikaudet vain olkapää johon muut itki murheensa. Muuten mulla ei ollut oikein virkaa kavereiden elämässä. Ajattelin että pärjään yksinkin. Nykyisin tahtoo olla vain niin etten osaa edes puhua kenenkään kanssa jos pitäisi puhumalla puhua jollekin vaikkapa puolitutulle. Kumppanille voi toki puhua myös ystävänä. Erakoitunut olen, mutta pääsääntöisesti oma valinta.

Oli mulla yläasteella kavereita sen jälkeen tiet erkani ja oikeastaan oltiin niin erilaisia ettei aina tultu toimeenkaan keskenämme.

Amiksen vietin omissa oloissani ja kummallista viihdyin hyvin, vaikka luulin etten osaisi tai viihtyisi yksin.

Sitten olin kansanopistossa opiskelemassa ja tutustuin muutamaan ihmiseen suhteet heihin kuoli pystyyn ja opiston jälkeen en jaksanut enää yhtä kaveria elinpiirissäni pitää.

Haaveilen kavereista, mutta en tiedä jaksanko tutustua ja antaa itsestäni ja elämästäni tilaa/aikaa heille.

"Paljon kavereita, vähän ystävyyttä".

Lopetin kaikki kaverisuhteet samasta syystä. En yksinkertaisesti jaksa lörpötellä puhelimessa yhtenään ja vielä täysin tyhjänpäiväisistä asioista.