Löytyykö vertaistukea, kun mies haluaisi nähdä mahd. paljon ja itse haluaisi omaa aikaa?

Itse tykkään tosi paljon olla yksin ja keksin helposti aikaa itsekseni. Kun olin duunissa, meni parikin kuukautta helposti niin, etten nähnyt ollenkaan kavereita. Näin töissä tapaamani ihmiset ja porukoita välillä viikonloppuisin. Salilla kävin myös, mutta sinne en mene seurustelemaan vaan keskityn itsekseni treenaamiseen. Kun pari kuukautta oli kulunut, alkoi tulla tarve, että olisi jotenkin kiva sosiaalisoitua vapaa-ajallakin, sitten kun nähtiin jonkun kaverin kanssa, oli taas pankissa ladatut sosiaaliset akut ja jaksoi porskuttaa.

Nyt mua on alkanut aika paljon ahdistamaan, kun tuntuu että kaikki vapaa-aika mitä on, pitäisi viettää tän äijän kanssa. Tiedän, että olen taipuvainen itsekseen oloon, joten olin hyvilläni siitä, että tämä on kaukosuhde, joten viikot tulee hyvin aikaa itsekseen ja sitten viikonloppuna näkee. Todellisuus onkin nyt sitä, että äijä tekee välillä etätöitä mun luota, joten nähdään aika usein. Varmaan 4 krt viikossa, joskus enemmänkin, joskus vähemmän.

Nyt ollaan nähty viimeksi 3 yötä sitten, mutta tuntuu kuin oltaisiin nähty viimeksi eilen. Nyt kun laittoi viestin, että lähti tulemaan tänne, niin ärsyttää jo valmiiksi, että kohta taas mun oma aikani loppuu ja hän on täällä ja pitää antaa huomiota jne.

Äijä olis valmis näkemään joka päivä, niin paljon kun mahdollista ja pyrkiikin siihen, että jos on jotain menoa, mutta jos se tarkoittaa, ettei me nähdä, hän ei mene sinne. Joten aina jos mä haluan olla yksin, niin tuntuu, että mulla pitää olla hyvät perustelut sille.
Oon sanonut, että toivon, ettei peru tai ole menemättä frendien kanssa ulos, vaikka se tarkoittaisi ettei me nähdä. Haluan, että hän menisi. Näin se laskisi mun taakkaa siitä, että mä oon aina se joka määrittelee milloin juurikin nähdään.
Hän on ite myöntänyt, että peruu tai on sopimatta tapaamisia, vaikka haluaisi mennä, mutta haluaa mielummin olla mun kanssa. En kestä.

Hän on kertonut, että on ennen suhteissa ollut se ''varma'' osapuoli ja nyt on epävarma. Meinaan sitä, että kokee olevansa juuri sitä mitä toinen haluaa ja kenen kanssa haluaa olla. Hän on sanonut, että hänestä tuntuu, että jos antaa mulle omaa aikaa ja tilaa, että menen kauemmaksi ja pelkää, että unohdan hänet. Vaikka se toimisi juurikin päin vastoin.

Ollaan puhuttu asiasta useaankin otteeseen. Mua ärsyttää se, että aina kun hän on täällä, pelkään, että kohta taas jutellaan aiheesta. Tuntuu, että ainut muutos mitä voidaan tehdä on se, että mä olisin valmis näkemään enemmän ja mun pitäisi joustaa. Voisinkin, mutta tiedän, että ahdistus siitä vain enemmän ja suunta ei ole ainakaan hyvä. Nyt onneksi äijä kävi juttelemassa terapeutille ja toivon, että se toisi jotain hyvää meidän suhteeseemme tai antaisi hänelle näkökulmia siitä, miltä musta voi tuntua.

En ole täysin uskaltanut sanoa omia tuntemuksiani, enemmänkin kaunistelen niitä, koska pelkään että menetän kyseisen ihmisen, jos sanon oikeat tunteeni pinnalle. Että hän haluaa sellaisen ihmisen kenen kanssa olla 24/7 ja mä en pysty sitä hänelle antamaan. Tosin oikeinhan se olisi kertoa, niin tietää hänkin mitä minä en voi tarjota ja näin etsiä itselleen naisen, jos se on hänelle tärkeämpää.

Haluan kuitenkin olla kyseiseisen ihmisen kanssa, mutta kaipaisin suhteeseen sitä positiivista aikaa. Kun nyt tuntuu, että kaikki mitä tää tyyppi tekee on väärin. Ihan kaikki. Tuntuu, etten osaa enää iloita mistään hänen asioistaan vaan kaikki ärsyttää. Ja, että hän hakee huomiota ihan joka ikisessä asiassa ja mä en jaksa sitä antaa, saati tällä hetkellä edes halua.

Kukaan ollut vastaavanlaisessa tilanteessa? Miten pääsitte parempaan päin vai pääsittekö?