Kiusatut, mikä oli pahinta

Häpeä ja pelko, että satutetaan fyysisesti. Tunne, että on viallinen, se on jatkunut myös aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se epävarmuus tehdä asioita intohimoisesti. Luulen, että mua kiusasi vanhemmat tytöt, koska niiden luokan pojan olivat kiinnostuneita. Vuosia meni hukkaan siihen, että uskalsi taas luottaa omiin visioihinsa <- ja täähän oikeesti on miellekkäässä työssä pärjäämisen ehto.

Tästä ei paljoa edes puhuta! Tavallaan menee myös mahdollisuus kehittää, keskittyä ja löytää oma juttunsa niin itse kiusaamisen kuin  sen ja siihen liittyvien lieveilmiöiden takia. Mielialan lasku, mielihyvän kokemuksen kieltäminen itseltä ja myös omien voimavarojen kuluminen. Kaikki on pois siitä oleellisesta. Itseltä. Sopeutumista yhteiskuntaan, oman kortensa kantamista kekoon. Se tehdään käytännössä mahdottomaksi. Lopputuloksena on syrjäytyminen. Se on surku ja sääli niin yksilölle kuin yhteiskunnalle ja aivan täysin turhaa. 

Lopputuloksena on vain entistä syvempi itseinho, kun joutuu elämään muiden almuista. Minä arvoton paska kehtaan hengittää muiden happea ja olla hengissä muiden rahoilla. Pitää olla niin anteeksipyytäväinen, itkeä omalla paskuudelleen ja pahuudelleen, kun muut kunnon ihmiset (koulukiusaajat luultavasti myös) käy töissä ja maksaa verojaan. Oikein olisi, jos tappaisin itseni enkä riistäisi muilta, mutta olen liian itsekäs. Sanon itselleni: kärsi, kärsi, häpeä, häpeä, sinä kelvoton paska ja itsekäs ihminen. En saa ylpistyä enkä kokea olevani arvokas, koska kenenkään mielestä en ole. Vain ahne ja laiska, ällöttävän vetelä paska. Ja se on näytettävä muillekin, että inhoan itseäni ja kärsin, kuten ansaitsen. Hymy, ilo ja hauskanpito (jos luuserimaista datailua ei lasketa) on väärin ja pahaa, koska en ole ansainnut hyvää.

Hoitoalalla töissä esimies kiusaa alaisiaan huutamalla, tönimällä, pilkkaamalla. Hänellä on pari suosikkityöntekijää, jotka hän kutsuu kanssaan mm kesäjuhliin laulamaan karakoeta ja ryypäämään. Työvuorot hän jakaa epätasa-arvoisesti siten, että suosikit saavat vuorot, joissa on parempi henkilöstömitoitus kuin muilla. Vuoden hoitajakin oli pomon suosikki, joka hoitaa hyvin vain ne asukkaat, joista hän pitää. Eettisistä periaatteista ei ole tietoakaan tässä unelmien hoitopaikassa.

Pahoja asioita oli monta. Oli insesti-juoruja (minua ei oikeasti käytetty hyväksi kotona), vaatteiden repimistä, juoruja siitä, että nain yhden kiusaajan kanssa, polvitaipeisiin potkiminen, jokapäiväinen haukkuminen.

Yleisesti pahinta oli, kun tiesi, ettei minulla ollut mitään väliä. Kukaan ei halunnut olla minun kanssa, ja luokanvalvojakin inhosi, kun ei olisi jaksanut käsitellä kiusaamisia.

Eräällä ruotsin tunnilla katsoin ulos ikkunasta tielle, ja ajattelin, että jos jäisin tuossa auton alla, ei kukaan kaipaisi minua. Monet olisivat iloisia. Yritin vain ahdistuneena selvitä päivästä toiseen.

Olen yrittänyt päästä elämässä eteenpäin, ja pystyn hoitamaan äitiyden kunnialla. En myöskään ole sortunut päihteisiin. Parisuhteessa en osannut olla, eikä minulla ole ystäviä tai kavereita. Kiusaajilla menee hyvin. Luokkakokouksia on ollut joitakin, samaten muita kokoontumisia. Minua ei ole kutsuttu niihin. Hyvä niin.

Syrjiminen oli ikävää, mutta se oli vielä ikävämpää että esitettiin kaveria ja sit tehtiin "jekkuja" tai sovittiin että minut pyydetään mukaan johonkin ihan vain että saadaan porukalla kiusata ja nälviä. Näiden episodien väleissä syrjiminen olis lähes lomaa.

Se oli myös aika paha vaihe kun alkoivat piinata kotonakin kun tiesivät että olen koulun jälkeen yksin kotona iltaan saakka sillä vanhempani tekivät pitkiä päiviä. Omakotitaloa oli helppo terrorisoida. Pelkäsin aina ihan hirveästi heidän mahdollisesti tekemäänsä tuhoa, sillä minä olisin joutunut ongelmiin siitä porukoiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se pelko ja pakokauhu kun juoksi poikia pakoon ja tiesi että varmasti sattuu kun saavat kiinni. Itse pakeneminen oli kamalampaa kuin varsinaiset iskut ja potkut. Menin koulun keittiön betonisen lastaustason alle piiloon kun en enää jaksanut juosta. Joskus en jaksanut sinne asti mutta pojat raahasivat.

Tyttöjen henkinen kiusaaminen on taas tehnyt minusta sen persoonan mitä tänään olen. Pitäisi kai lähettää kiitoskirje, ilman saattaisin olla ihan samanlainen tyttö kuin kaikki muutkin.

Usein mietin mikä minut on pelastanut katkeruudelta ja vihalta, kun kuuntelen muita kiusattuja. En tiedä.

N29

En koskaan voi ymmärtää kiusattujen kiittämistä siitä, että itsestä tuli vahvempi. Tavallaan ymmärrän ajatuksen ja käsitän kyllä mitä tarkoitetaan. Mutta silti kiusaajien kiittäminen... ja sen ääneen sanominen. Tai tässä tapauksessa kirjoittaminen. 

Vahva on huono sana. Ulkopuolisen näkökulma on enemmän se mitä hain.

Kai se kiusatun rooli on kuitenkin lopulta autuas syyllisyyden suhteen. Jos siis ei ole muuttunut kiusaajiensa kaltaiseksi ja pistänyt vahinkoa kiertoon. Kiusaajat ja sivustaseuraajat kantavat loppuikänsä syyllisen taakkaa, vaikka suurin osa tietysti kieltää sen itseltään. Sieltä se pilkahtelee silti välillä, käyttäytymisen malleissa esimerkiksi. Ehkä surkein osa on sillä jota on ensin kiusattu, ja sen jälkeen on alkanut itse kiusaamaan muita jotta saisi olla turvassa. Muistaako sellaiset vain sen kiusatun roolinsa? Vai ovatko niitä jotka huutelee: Unohda jo se menneessä rypeminen ja nosta itseäsi niskasta, luuseri!

Jos ei olisi ollut kiusattu, niin luultavasti olisi ollut kiusaaja. Kuten tuolla joku kirjoitti aiemmin, jonkun on pakko aina olla se syrjitty. Minusta kamalampaa on katsoa vierestä jos jotain piinataan, kuin joutua piinauksen kohteeksi itse. Näin vääristyneeksi mun mieli on tullut lapsuusajan kiusaamisen seurauksena.

Sen ymmärrän kuitenkin, että eristäytyminen muista lapsista jo varhaiskasvatuksen aikana ja myöhemmin ala-asteella, on syy sille miksi olen joutunut opettelemaan sosiaalisia kaavoja paljon tietoisemmin, kun muilla se on tapahtunut huomaamatta leikkien ja lapsiryhmissä toimimisen kautta.

Ja he jotka nykyään, näin aikuisiällä kokevat vastustamatonta kiusausta nälviä minua, ovat usein sokeita omalle toiminnalleen. Ajattelen etteivät he yksinkertaisesti ymmärrä mitä tekevät, ovat edelleen lapsia. Kuten siellä päiväkodissa, koulun välitunnilla, kun kysyy että miksi potkit, miksi haukut, mitä toinen on tehnyt väärin. Ja lapset, aikuisen kropassa vastaavat; Kun se on niin tyhmä!

Ei ihan riitä perusteeksi ihmisarvon riistämiselle.. Mutta ei kiusaajilla muuta selitystä ole. Toteuttavat vain niitä oppimiaan kaavoja, sokeina lapsina. Varmistelevat omaa paikkaansa ryhmässä potkimalla muita siitä ulos.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei olisi ollut kiusattu, niin luultavasti olisi ollut kiusaaja. Kuten tuolla joku kirjoitti aiemmin, jonkun on pakko aina olla se syrjitty. Minusta kamalampaa on katsoa vierestä jos jotain piinataan, kuin joutua piinauksen kohteeksi itse. Näin vääristyneeksi mun mieli on tullut lapsuusajan kiusaamisen seurauksena.

Sen ymmärrän kuitenkin, että eristäytyminen muista lapsista jo varhaiskasvatuksen aikana ja myöhemmin ala-asteella, on syy sille miksi olen joutunut opettelemaan sosiaalisia kaavoja paljon tietoisemmin, kun muilla se on tapahtunut huomaamatta leikkien ja lapsiryhmissä toimimisen kautta.

Ja he jotka nykyään, näin aikuisiällä kokevat vastustamatonta kiusausta nälviä minua, ovat usein sokeita omalle toiminnalleen. Ajattelen etteivät he yksinkertaisesti ymmärrä mitä tekevät, ovat edelleen lapsia. Kuten siellä päiväkodissa, koulun välitunnilla, kun kysyy että miksi potkit, miksi haukut, mitä toinen on tehnyt väärin. Ja lapset, aikuisen kropassa vastaavat; Kun se on niin tyhmä!

Ei ihan riitä perusteeksi ihmisarvon riistämiselle.. Mutta ei kiusaajilla muuta selitystä ole. Toteuttavat vain niitä oppimiaan kaavoja, sokeina lapsina. Varmistelevat omaa paikkaansa ryhmässä potkimalla muita siitä ulos.

Ei jonkun ole pakko olla "se syrjitty". Usein näin vain on sairaassa koulunkäyntikulttuurissamme. Väite siitä, että on joko kiusattu tai kiusaaja on naurettava. Näin ei ole eikä pitäisi olla. Suurin osa on kuitenkin niitä sivustakatsojia. 

Eristäytyminen ja syrjiminen ovat eri asioita. Eristäytyminen on usein syrjinnän tulos. Oma puolustuskeino ja opittu malli. "En edes mene tilanteisiin, joissa saattaisin joutua kiusatuksi."

En usko kiusaajien selitystä "en tiedä" ja "en ymmärrä seurauksia" yms. turhaa. Tasan ymmärtävät ja tietävät. Kyse on tietoisesta ja tahallisesta toiminnasta. Vahingossa sitä ei tehdä eikä puolihuolimattomasti. Systemaattinen, tietoinen ja suunniteltu asia. 

On totta, että jotkut haluavat varmistaa paikkansa ylhäällä, mutta muutamien tutkimusten valossa lapset kiusaavat, koska se on hauskaa. Ja se jos mikä on sairasta. Miten lapsilla voikin olla niin vääristynyt maailmankuva? Mikä on syy? Ikätoverit, vanhemmat, media, kasvatus, yhteiskunta vai kaikki?

Pahinta on se, kun miettii koko elämänsä jollain tasolla sitä, että mikä mussa on vikana muiden mielestä. Kun omasta mielestäni olen ihan yhtä hyvä kuin muutkin, en huonompi enkä parempi.

Kamalaa on myös se ainainen pelko, että koska joku taas keksii jotain mua vastaan. Ja jotenkin yrittää itse keksiä, miten pitäisi olla jotta noi ei olisi taas pahoja mulle.

En ole koulukiusattu, vaan perheessä. Joissain muissakin yhteisöissä aikuisiällä kuvio on toistunut. En ole kiitollinen kiusaajille, vaan halveksin heitä noloina luusereina jotka eivät itse kanna omia taakkojaan vaan heittävät ne heikompiensa kannettavaksi. He ovat kuin raukkamaisia naistenhakkaajia, mummojen potkijoita, joilla tulee itku ja pissi housuun kun vastassa on tasavertainen tai vahvempi vastus.

Itseä on kiusattu varsinkin ylä-asteella kun oli perheessä sairastapaus ja sen vuoksi vaikutin olevan heikompi. Kyllä minä olen ainakin omien kiusaajien kanssa moikkaus väleissä ja saatan muutaman sanankin vaihtaa. Joo ja oli kyllä aika rankkaa kiusaamista, lähinnä matkimista ja mollausta, mutta ne ovat tehneet minusta vahvan ja empaattisen ihmisen. Olen toki myös itse kiusannut ylä-asteella jonkun verran kun aloin miehistyä ja perheessäkin oli taas kaikki kunnossa. En ole ylpeä siitä, mutta viidakonlaki. Se on ihan tosiasia, vaikka miten pyörittelisi. En kyllä ole sitten myöhemmin toisen asteen kouluissa enää kiusannut vaan olen ollut mm. luokan puheenjohtaja ihan muista syistä. Töissäkin se jolle kaikki avautuvat ongelmistaan, vaikka luulisi ihmisten tajuavan että vaikka kuinka kuuntelisin niin olen työkaveri enkä ystävä.

Olisikohan ihmisillä aika jo antaa anteeksi eikä syyttää jotain lapsena koettua kiusaamista omista myöhemmin koetuista epäonnistumisista?

Nykyään on muutenkin jotain muotia väittää olleensa kiusattu. Yksittäiset sanat ovat muodostuneet monille omassa hattaralandiassa muka kiusaamiseksi. Kannattaa tutustua egoon ja tehdä vähän itsetutkiskelua niin ymmärtää, että kaikilla ihmisillä on niitä omia ajatuksia ja loppupeleissä kukaan meistä ei ole erikoinen. Oli sitten kiusattu tai ei, kaikki pelkkiä muurahaisia jotka ovat tallustelemassa täällä ja lopulta kuolevat pois jonka jälkeen olisi ihan sama onko tänne koskaan edes syntynytkään.

Minua lyötiin päähän aika pahasti seiskaluokalla. Ysiluokalla minulla todettiin epilepsia. Suvullani sitä ei ole ollut kellään, joten lääkäri epäili tuota iskua, mutta mitään ei voinut todistaa tietenkään.

Harmittaa, että vanhempani eivät tehneet rikosilmoitusta. Koulu niin vakuuttavasti selitti, että ottavat tämän vakavissaan. Ei loppunut kiusaaminen ei, ja kun sain epilepsiakohtauksen ysillä koulussa, siitä vasta innostuttiin.

Noh, nykyään en ole saanut kohtauksia enää moneen vuoteen lääkityksen ansiosta.

Pahinta kuitenkin henkisesti oli se syrjiminen ja jokapäiväinen ilkkuminen.

Vierailija kirjoitti:

Minua lyötiin päähän aika pahasti seiskaluokalla. Ysiluokalla minulla todettiin epilepsia. Suvullani sitä ei ole ollut kellään, joten lääkäri epäili tuota iskua, mutta mitään ei voinut todistaa tietenkään.

Harmittaa, että vanhempani eivät tehneet rikosilmoitusta. Koulu niin vakuuttavasti selitti, että ottavat tämän vakavissaan. Ei loppunut kiusaaminen ei, ja kun sain epilepsiakohtauksen ysillä koulussa, siitä vasta innostuttiin.

Noh, nykyään en ole saanut kohtauksia enää moneen vuoteen lääkityksen ansiosta.

Pahinta kuitenkin henkisesti oli se syrjiminen ja jokapäiväinen ilkkuminen.

Onpa ikävää. Ootko käynyt juttelemassa kenenkään kanssa? 

Jerry Seinfeld kirjoitti:

Oen toki myös itse kiusannut ylä-asteella jonkun verran kun aloin miehistyä ja perheessäkin oli taas kaikki kunnossa. En ole ylpeä siitä, mutta viidakonlaki. Se on ihan tosiasia, vaikka miten pyörittelisi. En kyllä ole sitten myöhemmin toisen asteen kouluissa enää kiusannut vaan olen ollut mm. luokan puheenjohtaja ihan muista syistä. Töissäkin se jolle kaikki avautuvat ongelmistaan, vaikka luulisi ihmisten tajuavan että vaikka kuinka kuuntelisin niin olen työkaveri enkä ystävä.

Olisikohan ihmisillä aika jo antaa anteeksi eikä syyttää jotain lapsena koettua kiusaamista omista myöhemmin koetuista epäonnistumisista?

Nykyään on muutenkin jotain muotia väittää olleensa kiusattu. Yksittäiset sanat ovat muodostuneet monille omassa hattaralandiassa muka kiusaamiseksi.

Miten mulle tuli sellanen olo, että pelkäät, että sun kiusaamasi uhri toisi asian esille? Se on AIVAN OIKEIN, että kiusatut tulevat esille ja tuovat ihmisten tietoon kiusaajien nimiä.

Vasta sitten, kun ymmärretään, että kiusaajat saavat oikeasti seurauksia, se loppuu.

Pahinta oli se, että koetin olla miten tahansa, kuinka näkymätön tahansa, se ei kelvannut. Onneksi en saanut kokea fyysistä kiusaamista, mutta henkinen oli sitä pahempaa. Kun ysiluokalla viimein luulin päässeeni luokkakavereiden kaveriksi, koulun loputtua jouduin hakemaan ivallisen diplomin kaikkien edessä. Siis koko koulun edessä, jouduin hakemaan diplomini rumuudestani juhlasalissa. Voi luoja kun se sattui.

Kaduilla sylkäistiin eteeni kun osuttiin vastaan "Hyi vittu, hyi saatana, oksettavan ruma". 

Kun pääsin pois toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, sain kuullakkin olevani kaunis ja minulla olikin yllättäen tunkua, niin ystävissä kuin poikaystävissä. Mutta syvät on arvet, kuuden vuoden kiusaamisesta.  Nykyään koetan työpaikalla kuin muuallakin puuttua itse kiusaamiseen heti kun sen huomaan. Ja olen saanutkin sen loppumaan. Nyt on hyvä työ, hyvät työkaverit ja on kiva huomata että ihmiset ilahtuvat nähdessään minut, se on balsamia sille osalle minusta, joka muistaa vieläkin ne ajat kun kukaan ei halunnut parikseen, osaksi ryhmää ja joka marssi täyden juhlasalin eteen ottamaan vastaan diplomia "Vuoden rumin"

Jerry Seinfeld kirjoitti:

En ole ylpeä siitä, mutta viidakonlaki. Se on ihan tosiasia, vaikka miten pyörittelisi.

-----

Olisikohan ihmisillä aika jo antaa anteeksi eikä syyttää jotain lapsena koettua kiusaamista omista myöhemmin koetuista epäonnistumisista?

Pahimmillaan täysin viattoman kiusatun elämä on pilalla ja sinä kutsut sitä viidakon laiksi? sellaista ei vaan anneta helpolla anteeksi. Vaikka muakin kiusattiin, juuri tuollaisella tavalla, minkä sinä katsot vähäiseksi, niin en. En antaisi kiusaajilleni koskaan anteeksi: miksi minun tarvitsisi edes?

Vaikka oletkin trolli, niin olet suoraan sanottuna syvältä, jos edes kehtaat kirjoittaa tuollaista.

Vierailija kirjoitti:

Pahinta oli se, että koetin olla miten tahansa, kuinka näkymätön tahansa, se ei kelvannut. Onneksi en saanut kokea fyysistä kiusaamista, mutta henkinen oli sitä pahempaa. Kun ysiluokalla viimein luulin päässeeni luokkakavereiden kaveriksi, koulun loputtua jouduin hakemaan ivallisen diplomin kaikkien edessä. Siis koko koulun edessä, jouduin hakemaan diplomini rumuudestani juhlasalissa. Voi luoja kun se sattui.

Kaduilla sylkäistiin eteeni kun osuttiin vastaan "Hyi vittu, hyi saatana, oksettavan ruma". 

Kun pääsin pois toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, sain kuullakkin olevani kaunis ja minulla olikin yllättäen tunkua, niin ystävissä kuin poikaystävissä. Mutta syvät on arvet, kuuden vuoden kiusaamisesta.  Nykyään koetan työpaikalla kuin muuallakin puuttua itse kiusaamiseen heti kun sen huomaan. Ja olen saanutkin sen loppumaan. Nyt on hyvä työ, hyvät työkaverit ja on kiva huomata että ihmiset ilahtuvat nähdessään minut, se on balsamia sille osalle minusta, joka muistaa vieläkin ne ajat kun kukaan ei halunnut parikseen, osaksi ryhmää ja joka marssi täyden juhlasalin eteen ottamaan vastaan diplomia "Vuoden rumin"

Minulla on vähän vastaavanlaisia kokemuksia ja aivan samanlainen diplomikokemus, tosin lukiossa... en ymmärrä, miten ne järjestäjät saavat opettajilta tuohon luvan? Kun jälkikäteen kysyin rehtorilta, miksi minulle tehtiin näin, niin vastaus oli "luulin että se oli hauska vitsi"

Kun lähdin ooiskelemaan toiselle paikkakunnalle, päätin ekana päivänä, että nyt teen kaikkeni, että saan kavereita. No, heti ekana päivänä olin jo isossa porukassa, joista tuli myöhemmin hyviä ystäviäni.

Vaikka olen nykyään ihan hyvin pärjäävä, kyllä kiusaamisen arvet minuun vielä vaikuttaa. Esimerkiksi miesystävän kavereiden kanssa mietin aina, mitähän he ajattelevat minusta. Uusien ihmisten kanssa on vaikea tulla toimeen, koska mietin helposti, että miksiköhän hän nyt tuossa on. Kuitenkin on hassua, että tämä ei työelämässä minua haittaa: jotenkin osaan ottaa työmoodin päälle - siellä on ihan sama, mitä minusta ajatellaan, kunhan työn tulos on hyvä...

Jos tätä lukee joku kiusattu, toivon, että saat tukea!

Oon 13wee tyttö ja mulla on ollu niin rikki toi itse tunto et haluun kuolla. Ei muuta ku hyvästi mä lähen täst maailmasta! Moi! Toivottavasti teijän elämä menee parempaan suuntaan.

Pahinta oli varmaan se, että alkoi itsekin uskomaan, että on ruma ja ei osaa mitään. 

Kuten joku aiemmin kirjoitti, niin kesti opiskelupaikkakunnalle muutettua ennen kuin todella uskoi ja tajusi, että uudet ystävät haluaa oikeasti mun seuraa ja pojat pyysi treffeille koska halusivat viettää aikaa mun kanssa. Ja ulkonäöstä annetut kehut, nyt osaan jo kiittää, mutta aluksi olin ihan :O. 

Vierailija kirjoitti:

Pahinta oli varmaan se, että alkoi itsekin uskomaan, että on ruma ja ei osaa mitään. 

Kuten joku aiemmin kirjoitti, niin kesti opiskelupaikkakunnalle muutettua ennen kuin todella uskoi ja tajusi, että uudet ystävät haluaa oikeasti mun seuraa ja pojat pyysi treffeille koska halusivat viettää aikaa mun kanssa. Ja ulkonäöstä annetut kehut, nyt osaan jo kiittää, mutta aluksi olin ihan :O. 

Samoin minua nimiteltiin vaikka itse olivat kovin rumia. On itselle jäänyt vähän sellainen päälle, että halveksii helposti tyhmempiä ihmisiä.

Ulkonäköön liittyvä arvostelu ja syrjiminen.