Miksi mielenterveysongelmat ovat häpeällisiä?

No eihän ne ole. Esim. yliopiston henkilökuntaa jne. ns. akateemisia on asiakkaina aivan samalla tavalla kuin duunareita. Sama koulukiusaaja/työpaikkakiusaajaihmistyyppi sitten haukkuu heitä ja muilla ei ole asian kanssa ongelmaa, koska ovat käyneet joskus itsekin. Ne dissaavat, joiden olisi syytä mennä, mutta eivät mene..

Sitä sanotaan, ettei niissä ole mitään hävettävää. 

Mutta kokeilkaa elää itse tätä elämää, ja mennä vaikka pankkiin, vakuutusyhtiöön, työhaastatteluun yms. ja olla avoin siitä, että olet ollut työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen, ahdistuneisuushäiriön ja paniikkihäiriön takia, kuten minä nyt olen. Kertokaa uuden ihmisen tavatessanne, että mikä on statuksesi: olen työkyvyttömyyseläkkeellä mt-häiriön takia. Jutelkaa illanistujaisissa siitä, että et ole työelämässä etkä käy koulua, koska olet mitä olet. 

Siitä sitten ihan itse voi päätellä, miten oikeasti ihmisiin suhtaudutaan. On hienoa sanoa, että "ei se mitään haittaa", mutta minun kaltaiseni ihminen ei saa ystäviä jos on rehellinen. Eikä saa töitä, eikä vakuutusta, eikä pankkilainaa, jos on eläkkeellä tämän takia. Vastassa on vaivaantunut hiljaisuus, jos on elämäntilanteestaan rehellinen. 

Mielestäni tässä asiassa yhteiskunta on mennyt huomattavasti eteenpäin muutan vuosikymmenen aikana, eikä Mt ongelmat ole nykyisin enää samallalailla häpeällisiä kuin aikaisemmin. Mielenterveysongelmista tiedetään paljon enemmän ja esimerkiksi masennus ja paniikkihäiriö on arkipäiväistynyt. 

On varmaan asenteet vähän tulleet suvaitsevaisemmiksi, mutta kyllähän sitä vieläkin saa tuntea olevansa ö-luokan kansalainen.

Masennusta pidetään vieläkin laiskuutena ja asenneongelmana. Ihmiset myös pelkäävät mt-potilaita, kuin olisivat välittömässä hengenvaarassa heidän seurassaan.

Mitä itse olen ihmisten kanssa tekemissä ollut, niin joskus tuntuu että "hullut" ovat monesti terveitä selväjärkisempiä.

Tylsää kun masentunut ihminen on halveksittava mielisairas ja hullu, mutta miljardit terveet uskovaiset ovat muka päästään selvempiä. Se kun moni ihminen uskoo johonkin samaan harhaan, niin silloin se olekaan mielisairasta.

En tiedä. Mä olen aina ollut (vähän liiankin) avoin masennuksestani ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstäni. Moni ei ole. Ehkä siksi, koska edelleen löytyy niitä idiootteja jotka eivät hyväksy mielenterveysongelmia. Itse olen törmännyt onneksi vain yhteen joka ei hyväksynyt mua tämmöisenä. Muut ovat todella ymmärtäväisiä.

Fyysiset sairaudet ja vammat ovat ylpeyden aihe, ja niillä kilpaillaan. Se kenellä eniten ja pahimpia, saa kirkkaimman kruunun. Sankareita ovat kaikki fyysisesti sairaat.

Kiusaamisen ja henkisen- tai fyysisen väkivallan takia traumatisoitunut ja mielenterveytensä menettänyt on heikko ja asenneongelmainen tyhmyri. Heikon pitäisi vaan lopettaa märehtiminen, mennä eteen päin ja antaa olla.

Pään sisäiset ongelmat ratkeavat kun vaan päättää ottaa sen asenteen että antaa vaan olla. Ihan vaan pitäisi katkaisijasta vääntämällä onnistua moisen.

Syy löytyy imbesilleistä ajattelemattomista kiusaajista.

Jos kertoo työpaikalla tai muuten mielenterveysongelmista niin saa kyllä oudon leiman ja saa olla yksin koko ajan.

Häpeää aiheuttaa myös käytös, joka aiheutuu mt-ongelmista. Sairastunut saattaa kohdella läheisiään huonosti, jättää omat asiat hoitamatta jne. Silloin se kertoo osaltaan kyvyttömyydestä normien mukaiseen elämään ja ihminen joutuu turvautumaan muiden (=yhteiskunnan) tukeen pärjätäkseen.

Vierailija kirjoitti:

Sitä sanotaan, ettei niissä ole mitään hävettävää. 

Mutta kokeilkaa elää itse tätä elämää, ja mennä vaikka pankkiin, vakuutusyhtiöön, työhaastatteluun yms. ja olla avoin siitä, että olet ollut työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen, ahdistuneisuushäiriön ja paniikkihäiriön takia, kuten minä nyt olen. Kertokaa uuden ihmisen tavatessanne, että mikä on statuksesi: olen työkyvyttömyyseläkkeellä mt-häiriön takia. Jutelkaa illanistujaisissa siitä, että et ole työelämässä etkä käy koulua, koska olet mitä olet. 

Siitä sitten ihan itse voi päätellä, miten oikeasti ihmisiin suhtaudutaan. On hienoa sanoa, että "ei se mitään haittaa", mutta minun kaltaiseni ihminen ei saa ystäviä jos on rehellinen. Eikä saa töitä, eikä vakuutusta, eikä pankkilainaa, jos on eläkkeellä tämän takia. Vastassa on vaivaantunut hiljaisuus, jos on elämäntilanteestaan rehellinen. 

No, minäpä olen jo vuosia sitten tehnyt sen päätöksen, että kerron avoimesti enkä salaile että minulla on anoreksia. Nykyään sitä ei enää niin välttämättä ulkonäöstä huomaa, varsinkaan vaatteet päällä, mutta ennen kun paino oli yli 20 kg alle normaalipainon se näkyi.

En tietenkään kulje ympäri sitä toitottamassa, mutta tilanteissa missä pitäisi esim. syödä ja kun en pysty syömään kuin omia "turvaruokiani" olen sen sanonut. Yhtäkään oikeaa ystävää en ole menettänyt, ja ne jotka minut tämän takia hylkäävät joutavat menemään. Tähän kuuluu olennaisena osana ahdistuskohtaukset, jotka olen opetellut taklaamaan niin että lääkkeitä en käytä. Rajoittaahan se välillä, mutta sanon kavereille että en pysty nyt, ahdistaa niin paljon. Ja he ymmärtävät.

Sairauden akuuttivaiheen aikana, monta vuotta kun olin todella laiha, sain paljon pilkkaa ja suoraa tultiin sanomaan mitä kamalampia asioita. Ihan aikuisten suusta kuulin sellaista tekstiä, että vaikka minulla on hyvä itsetunto aloin pelätä lähteä yksin edes lähikauppaan. Ihmiset ovat pahimpia petoja maan päällä.  Aloin tajuta että heillä itsellään on jotain todella todella pahasti omassa elämässään, ja siksi tuntevat tarvetta oksentaa myrkkynsä meikäläisten, erilaisten, niskaan. Enää en välitä. Ihmiskuvani kyllä muodostui täysin toiseksi niiden vuosien aikana! Kyllä typerä naiivius karisi.

Niin, ja työkyvyttömyys eläkkeellä olen minäkin. Rikoin kroppani noina vuosina ja varmaan edelleen kun en pysty täysin normaalisti  syömään niin, että olen työkyvytön. Minulla on valtavan hyvä hoitotiimi, psykologi ja entikrinologi jotka seuraavat kuntoani. Olen kiitollinen että kuitenkin saan elää. Kaksi kertaa sieltä viimeiseltä portilta käännytetty. Elämässä on niin paljon arvokkaampaa kuin joidenkin ahdasmielisten typerysten mielipiteet!

Se on muiden ongelma, jos niitä minun hoidettu ja remissiossa oleva kaksisuuntainen mielialahäiriöni nolottaa.

Enemmän uskon muiden kadehtivan nuorena eläkkeelle pääsyäni ja siitä huolimatta varakkuuttani: oma kolmio ja auto, eikä mitään tarvitse tehdä. Voin tehdä mitä huvittaa ja talouskin kunnossa ilman Kelan apuja.

Jos joku ystävä ei kestä diagnoosiani, olen saanut tilalle monta muuta, joita se ei häiritse.

Ainut oire nykyään huonounisuus. Silti en mekasta vaan luen.

Vierailija kirjoitti:

Se on muiden ongelma, jos niitä minun hoidettu ja remissiossa oleva kaksisuuntainen mielialahäiriöni nolottaa.

Enemmän uskon muiden kadehtivan nuorena eläkkeelle pääsyäni ja siitä huolimatta varakkuuttani: oma kolmio ja auto, eikä mitään tarvitse tehdä. Voin tehdä mitä huvittaa ja talouskin kunnossa ilman Kelan apuja.

Jos joku ystävä ei kestä diagnoosiani, olen saanut tilalle monta muuta, joita se ei häiritse.

Ainut oire nykyään huonounisuus. Silti en mekasta vaan luen.

Tätä en kyllä usko, että ainoa oireesi on huonounisuus, jos nuori vieläkin olet ja pysyvällä eläkkeellä. Enkä ainakaan kadehdi kenenkään työkyvyttömyyttä, varsinkaan nuoren ihmisen.

Eivät ne häpeällisiä ole, mutta hemmetin rasittavia. Tavallisilta ihmisiltä vaaditaan ymmärrystä ja tietoutta kaikenkirjavista sairauksista ja herkkyyksistä. Tulisi ymmärtää aistiherkkiä ja tuntea autismin erilaisia skaaloja ja osata vastata oikealla otteella masentuneen mielialaan.

Ihmiset, jotka haluavat antaa kasvonsa näille sairauksille, haluavat sisimmässään mustata muidenkin maailman.

Miksi tuota edes kysytään? Aika monelle ihmiselle on tärkeää ystäväpiiri, työkaverit, maine; eli mitä minusta puhutaan jne. Kyllä tuon mt-ongelmainenkin tietää.

Jokainen kai tahtoisi sellaisen ehjän pysyvän identiteetin ja vahvan omakuvan. En osaa ehkä oikein selittää, mutta yritän kuitenkin. Vaikka ei ole luokkayhteiskuntaa, niin jossain sairauksissa voi olla vaiheita, jotka pudottavat sinne pohjalle ihmisten arvoasteikossa. Edes mt-ongelmainen ei halua olla säälittävä, naurettava ja pilkan kohteena, kuten ei kukaan muukaan ihminen. Häpeä sairauden akuuttivaiheista vain jää alitajuntaan. Minä ainakin muistan suurimmanosan sekoiluistani ja väitän että moni johtui myös vääristä lääkkeistä, joita kokeiltiin.

Sairaan identiteetti on sairaan identiteetti. Jos lääkäri, kela jne. toteaa että on työkyvytön, sitä voi olla vaikea hyväksyä. Monilla mt-ongelmia kärsivillä ihmisillä on paljon terveitä puolia ja taitoja. Tärkeintä on oppia hyväksymään itsensä heikkouksineen. Toisille nuo heikkoudet ovat lyömäaseita ja pilkkakirveitä. Ruoskimalla ne sairaudet eivät katoa ja itseruoskinta on pahinta mahdollista masokismia ja juuri tuosta on voinut masennus saada alkunsa johtaen psyykelääkekierteeseen.

Sanoin kerran ystävälleni, että tarvitsisin varmaan terapiaa. Tuumasi suu auki hädissään että "No älä Vihti".

Niin perse asia se on edelleen.

T. Masentunut.

Omassa tuttavapiirissä eräs tokaisi, että tuolla kaupoilla voi tulla vastaan mitä tahansa hörhöjä, kun saavat kulkea vapaalla jalalla. Tiedä milloin jollakin napsahtaa. Aika suoranaista vittuilua päin naamaa ihmiselle, joka pelkää juuri kaupassa tulevia paniikkikohtauksia. Se siitä ymmärryksestä ja siedättämisestä, jota neuvotaan eristäytymisen ehkäisyksi ja itsetunnon kasvattamiseksi. Yhdellä kommentilla lyödään kerralla maahan ja annetaan ymmärtää että kaikki mt-ongelmaiset kuuluisivat telkien taakse. Kun puhe on tällä tasolla kasvokkainen, niin mitä voi odottaa ymmärryksen tasosta noin muuten.

Eihän niissä oikeasti ole mitään hävettävää. Aivot ovat ruumiinosa siinä missä vaikka jalkakin, ja niihin voi tulla vikaa. Monet yleiset viat saa korjattua tai ainakin hyvään hallintaan. Ei se ole sen kummempi asia kuin että jalka voi katketa ja sitten se pitää hoitaa.

On kuitenkin paljon tietämättömyyttä, ja mitä vanhempi sukupolvi sitä ikävämmät asenteet, usein. Toiset pelkäävät, ihan kuin sairaus tarttuisi, ja oma lukunsa ovat nämä koulukiusaajaluonteet jotka näkevät sairauden heikkoutena jonka kimppuun voi käydä.  Tällaisista ei seuraa mitään muuta kuin se että moni jolle hoidosta olisi apua, ei sitä kehtaa hakea. Sitten itselääkitään päihteillä tai terrorisoidaan lähiympäristöä, ja kailotetaan ympäriinsä miten on terveen paperit vaikka kyse on vain siitä että ei uskalla tunnustaa oman elämän tosiasioita ja toimia sen mukaan.

t. masentunut joka kieltäytyy häpeämästä

Koska ne on sairauksia, joihin elämäntapa ja valinnat vaikuttaa, ja joista voi elämäntavan ja valintojen avulla parantuakin. Vähän kuin alkoholismi. En väitä etteivät olisi sairauksia, mutta jotain häpeällistähän siinä on että ikään kuin itse ajaa itsensä sairauteen tyhmillä valinnoilla.

Vierailija kirjoitti:

Koska ne on sairauksia, joihin elämäntapa ja valinnat vaikuttaa, ja joista voi elämäntavan ja valintojen avulla parantuakin. Vähän kuin alkoholismi. En väitä etteivät olisi sairauksia, mutta jotain häpeällistähän siinä on että ikään kuin itse ajaa itsensä sairauteen tyhmillä valinnoilla.

Heitäpä kusipää voltti. Minä en valinnut joutua vakavan rikoksen uhriksi, ja mieluummin reagoin siihen tunteillani kuin olisin sinunlaisesi tunnevammainen. Masennuksesta voi parantua, mutta tuollainen idiotismi on usein parantumatonta.

t:17

Mä luulen, että häpeä liittyy, jotenkin siihen, että on liian uupunut ja väsynyt kertomaan, mikä vaivaa tai mikä on. - ikäänkuin sairaan pitäisi itse osata kertoa seikkaperäisesti epäilijälle, mikä hänen on.  - Osalle on ylitsepääsemättömiä vaikeuksia pitää, jotain vakavasti otettavana ja hoidettavana sairautena, jos tai kun se ei näy päälle päin. Tai, ainakin sairaan henkilön tai henkilöstä pitäisi kyetä antamaan epäilijälle todisteeksi nippu reseptejä ja erikoislääkärien lausuntoja, jotka tukevat väitettä siitä, että henkilön mielentila ei ole ns. terve.