Miksi mielenterveysongelmat ovat häpeällisiä?

70-luvulla ei vielä puhuttu mielenterveysongelmista. Sillon oltiin hulluja.

Miksi sairaus täytyy normalisoida?

Ei hävettävää mutta fyysinen puoli terveydenhoidossa jää joskus mielenterveydellisen diagnoosin varjoon. Aika useinkin. Varakas masentunut on kuitenkin aina parempi yhteiskunnan silmissä kuin PÄÄHÄN POTKITTU TYÖTÖN!

Yksinkertaista.

Viisas ymmärtää ja on hiljaa.

Hänen ei tarvitse nostaa itseään toisen yläpuolelle oman hyvän terveyden vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

70-luvulla ei vielä puhuttu mielenterveysongelmista. Sillon oltiin hulluja.

Hulluksi nimittelee sellaset vähän syrjässä olleet jotka asuneet samalla kylällä ikänsä...miten sitä oppisi sivistyneeksi jos ei ole ollut fiksujen seurassa juuri koskaan.

Koin ihan hirveää häpeää masennuksestani ja kielsin sen monesti kun sairaanhoitaja, koulukaverini ja opettajani minulta kysyivät olenko masentunut, sekä tietysti itseltäni. Vasta kun sattumalta tein masennustestin se kolahti, että kaikki tää pska mitä tunnen on masennusta pystyin sen itselleni myöntämään. Luulen, että häpeästäni oli sen verran hyötyä, että koska en kehdannut (enkä kehtaa vieläkään) masennuksesta vanhemmilleni kertoa, ja sen häpeän paljastumisen peittääkseni sain edes tehtyä muutamia juttuja, jotka saivat pysymään elämässä kiinni ja ajan kanssa lopulta kohti masennuksen kukistamista. Nyt puhun mielelläni ystävilleni asiasta, sillä jos joku on vastaavassa tilanteessa haluan tarjota apua.

Historiallinen syy on heikkouden viha ja halveksunta.

Ihmisyhteiskunnat ovat maanviljelyksen alusta asti perustuneet vallalle ja alistamiselle. Hierarkkisessa yhteiskunnassa on tärkeää, että allasi on joku, ja että ilmaiset jatkuvasti teoin ja puhein olevasi hänen yläpuolellaan.

Hullut on niitä alimpia, koska hierarkian pohjalle joutuminen tekee hulluksi. Hullu joutuu tunnustamaan heikkoutensa, ei sitä kätkemäänkään enää pysty.

Vierailija kirjoitti:

Miksi sairaus täytyy normalisoida?

Mielenterveysongelmien yleinen hyväksyttävyys ja ymmärrys on tärkeää koska suuri osa sen aiheuttamista haitoista johtuu stigmasta. Mielenterveysongelmia on niin suurella osalla väestöstä, ettei heitä voi mitenkään jättää heitteille aiheuttamatta (ylläpitämättä) vakavia yhteiskunnallisia ongelmia. Ei palvele ketään että stigman olemassaolo jatkuu. Siis, ei ketään paitsi ihmistä jolle on tärkeää olla jotakuta huonossa asemassa olevaa parempi.

Vierailija kirjoitti:

Fyysiset sairaudet ja vammat ovat ylpeyden aihe, ja niillä kilpaillaan. Se kenellä eniten ja pahimpia, saa kirkkaimman kruunun. Sankareita ovat kaikki fyysisesti sairaat.

Kiusaamisen ja henkisen- tai fyysisen väkivallan takia traumatisoitunut ja mielenterveytensä menettänyt on heikko ja asenneongelmainen tyhmyri. Heikon pitäisi vaan lopettaa märehtiminen, mennä eteen päin ja antaa olla.

Pään sisäiset ongelmat ratkeavat kun vaan päättää ottaa sen asenteen että antaa vaan olla. Ihan vaan pitäisi katkaisijasta vääntämällä onnistua moisen.

Sankareita? Minkälaisilla sairauksilla? Mulla on kolme sisätautidiagnoosia, ja niiden seurauksena tunnen itseni satavuotiaaksi. Olen 38, lapsi 17 (olin vielä terveehkö hänet saadessani, vain 1 dg). Tänään viimeksi mietin, että yksinkertaisesti kuolisin uupumukseen, jos joutuisin vielä vastuuseen pienestä lapsesta. Eivät ainakaan kaltaiseni, joiden sairaudet eivät näy päällepäin (ei ole tapana pistää facepostauksia lääketurvakokeista ja lääkekaappiin harva kurkkaa) saa mitään kruunuja. Päinvastoin, moukuminen siitä, kuinka "nuorena jaksaa" on tullut vuosien varrella tutuksi. Ei jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Koska ne on sairauksia, joihin elämäntapa ja valinnat vaikuttaa, ja joista voi elämäntavan ja valintojen avulla parantuakin. Vähän kuin alkoholismi. En väitä etteivät olisi sairauksia, mutta jotain häpeällistähän siinä on että ikään kuin itse ajaa itsensä sairauteen tyhmillä valinnoilla.

Jotkut voi parantua. Ei kaikki. Sairaus liittyy usein haastaviin elämäntilanteisiin, ja tekee tilanteen parantamisesta erityisen haastavaa. Ei normaalitkaan ihmiset pysty venymään ihan mihin tahansa, miten sitten sairaat?

Mun masennukseni paheni pahenemistaan niin kauan kun tein niitä "oikeita" valintoja: töitä, liikuntaa, terveellinen ruokavalio, unihygienia, rahan säästäminen ja vastuullinen käyttö, siisti ja järjestelmällinen elinympäristö, elämänhallinnan tehostaminen, alkoholittomuus, terveydestä huolehtiminen. Keskittymällä näihin pysyäkseni kasassa sain masennuksen ja ahdistuksen lisäksi aikaan syömishäiriön ja pakko-oireita. Loputon venyminen ei auta ollenkaan silloin kun ongelma alunperinkin on uupumus ja voimavarojen vähäisyys.

Masentuneen kanssa eläminen on melko raskasta. Yleisesti ottaen heidän maailmankuvansa on rajoittunut ja he pyörivät oman napansa ympärillä. Kurja sairaus myös lähipiirille.

Juu, ennen oli 'hullujenhuoneet' ja sairaat eristettiin normiväestöstä hyvinkin rajulla tavalla. Oli A ja B luokan mielisairaalat. Siis mielisairaalat-sana luo kuvan sairaasta mielestä. Näistä myös vaiettiin esim.perheissä ja suvuissa. Olin 17 vuotias kun minulle kerrottiin että enoni on skitsofrenikko. Toki tiesin että hän oli hieman omituinen, mutta sairauden nimi kerrottiin minulle vasta tuolloin. Eli näitä sairaita ja sairauksia jotenkin piiloteltiin menneinä vuosikymmeninä kai häpeän takia sitten.

Kun työskentelin rakennuksella kolme tappoa lusineen mielenterveysongelmaisen kanssa olin aika varovainen puheissani ja yritin olla kääntämättä selkääni häneen päin. Pahin paikka oli kun hän oli saanut potkut hakattuaan yhden naisen ja tuli potkujen jälkeen työpaikalle kännissä riehumaan pistoolin kanssa.

Tiedän että kaikki mielenterveysongelmaiset eivät ole kolmoismurhaajia mutta vaikea tietää millainen kukin on, ei kukaan olisi pelkästään katsomalla työkaveristanikaan arvannut mihin hän kykenee.

Suomessa tappajilla ja murhaajilla on yleensä mielenterveysongelmia,  kaikista vangeista kahdella kolmasosalla myös joten kannattaako riskeerata henkeään sellaisen porukan kanssa jos ei ole pakko.

Mielenterveysongelmia on erilaisia mutta yleensä kerrotaan vain että on mt-ongelmainen, kaikki niputetaan yhteen ja tietysti pahimmat tapaukset jäävät mieleen. 

Vierailija kirjoitti:

Kun työskentelin rakennuksella kolme tappoa lusineen mielenterveysongelmaisen kanssa olin aika varovainen puheissani ja yritin olla kääntämättä selkääni häneen päin. Pahin paikka oli kun hän oli saanut potkut hakattuaan yhden naisen ja tuli potkujen jälkeen työpaikalle kännissä riehumaan pistoolin kanssa.

Tiedän että kaikki mielenterveysongelmaiset eivät ole kolmoismurhaajia mutta vaikea tietää millainen kukin on, ei kukaan olisi pelkästään katsomalla työkaveristanikaan arvannut mihin hän kykenee.

Suomessa tappajilla ja murhaajilla on yleensä mielenterveysongelmia,  kaikista vangeista kahdella kolmasosalla myös joten kannattaako riskeerata henkeään sellaisen porukan kanssa jos ei ole pakko.

Mielenterveysongelmia on erilaisia mutta yleensä kerrotaan vain että on mt-ongelmainen, kaikki niputetaan yhteen ja tietysti pahimmat tapaukset jäävät mieleen. 

Juu. Mä taas olen naimisissa kakkostyypin bipolaarin kanssa, ja meillä suurin ongelma on se, että mies haluaisi hellämielisyyttään adoptoida meille kaikki naapuruston vanhat koirat ja orvot oravanpoikaset. :) (Astmaatikkoperheessä ei hyvä idea.)

Voi voi. Kuule vaikka palaisin elävissä aidoissa liekeissä tuhkaksi niin se tuskin juurikaan enää tuntuisi missään. Siitä kivusta lähinnä nauttisi.

Koska: Psyykkiset sairaudet EIVÄT ole sama asia kuin fyysiset.

Psyyken häiriöt muuttavat ihmisen ajattelua, käytöstä ja persoonaa.

Psyykkisesti sairas ei reagoi asioihin, ihmisiin, kokemuksiin samalla tavalla kuin terve.

He voivat olla katatonisia, puhumattomia, itseensäkäpertyneitä, apaattisia, tai ylen riehakkaita, puhuvat sekavia, tekevät järjettömiä asioita jne.

Äkkiä käytös voi myös muuttua; psyykkisesti sairas voi olla arvaamaton, alkaa huutamaan tai riehumaan julkisella paikalla tms.

Kaikki tämä on terveelle rasittavaa ja stressaavaa. Olin joskus masentuneen tukihenkilönä, mutta se vei voimia minultakin, kun toinen aina vain möllötti.

Olen muuten itse mt-diagnoosilla eläkkeellä. En kerro sitä, koska olen nykyään terveempi kuin moni ilman diagnoosia. Käyn välillä töissäkin, mutta mieluummin elän vapaasti.

Ihme ennakkoluuloja ja yleistyksiä täällä.

Mun miehellä on ahdistushäiriö. Se näkyy siten että hän syö lääkettä. 

Ei mitenkään muuten. Käy töissä ja etenee urallaan, on mukava ihminen ja paras puoliso mitä kuvitella voisi.

Puistattaa ajatellakin että olisin joskus kävellyt onneni ohi vain siksi että hän kertoi sairaudestaan jo seurustelun alkuvaiheessa. Ilmeisesti moni kuitenkin tekisi niin.

Vierailija kirjoitti:

Historiallinen syy on heikkouden viha ja halveksunta.

Ihmisyhteiskunnat ovat maanviljelyksen alusta asti perustuneet vallalle ja alistamiselle. Hierarkkisessa yhteiskunnassa on tärkeää, että allasi on joku, ja että ilmaiset jatkuvasti teoin ja puhein olevasi hänen yläpuolellaan.

Hullut on niitä alimpia, koska hierarkian pohjalle joutuminen tekee hulluksi. Hullu joutuu tunnustamaan heikkoutensa, ei sitä kätkemäänkään enää pysty.

Tämä on niin totta! Lisäksi todella ristiriitaista, koska moni masentunut on lukeneempi ja fiksumpi kuin maalaisyhteisön tuote. Ehkä nuo vähemmän lukeneet nauttivat kun pääsevät polkemaan viisaampiaan maahan kerrankin.

Itse en koe asiaa häpeälliseksi. Ihmisillä on kuitenkin niin oudot reaktiot, jos saavat tietää esimerkiksi että olen sairastanut masennuksen ja parantunut siitä, niin heti aletaan silkkihanskoilla kohtelemaan, etten vaan lähde viiltelemään ranteitani.

Sanotaan näin, että muiden ihmisten ylireagoiminen on ärsyttävää.

Syf kirjoitti:

Mielestäni tässä asiassa yhteiskunta on mennyt huomattavasti eteenpäin muutan vuosikymmenen aikana, eikä Mt ongelmat ole nykyisin enää samallalailla häpeällisiä kuin aikaisemmin. Mielenterveysongelmista tiedetään paljon enemmän ja esimerkiksi masennus ja paniikkihäiriö on arkipäiväistynyt. 

Kyllä niitä vaan monia edelleen on, joille mt-ongelmat on sama kuin että tyyppi on hullu ja sen saisi heittää pakkopaidassa pehmustetulle osastolle.