Lue keskustelun säännöt.
Muita, joilla etäiset välit perheeseensä?
18.02.2018 |
Olen muuttanut yli 10 vuotta sitten pois lapsuudenkodistani ja välillä suren sitä, miten etäiset välit minulla on perheeseeni. Lapsuudessa meillä oli materiassa kaikki hyvin - omakotitalo, ruokaa, vaatteita, kerran vuodessa ulkomaanmatka jne mutta perheemme on aina ollut todella "tunneköyhä". Ei ole juurikaan kyselty mitä kuuluu tai keskusteltu syvällisempiä. Muistan hyvin nuoresta asti menneeni omaan huoneeseeni piiloon itkemään, jos oli paha mieli. Ei ole ollut jotenkin sallittua näyttää tunteita.
Nykyään saattaa mennä parikin kuukautta, etten kuule perheenjäsenistäni mitään. Tietyllä tavalla kai vähän lapsellisestikin ajattelen, että olisi vanhempien tehtävä oli kiinnostuneita lastensa (vaikkakin jo aikuisten) elämästä vaikka tiedän, että yhtälailla minäkin voisin soittaa. Näemme lähinnä jouluisin tai muulloin kuin sille on jokin erityinen syy. Onko muita joilla sama kohtalo? Tai sellaisia, joilla tilanne on ollut tällainen mutta olette lähentyneet?
Kommentit (50)
Vierailija kirjoitti:
Joo, äskeinen kiteytti hyvin että on vaikea käsitellä lapsuuttaan kun ilmiölle ei ole nimeä. Tämä nimeämättömyyden puuttuminen on huono asia. Sille ilmiölle pitäisi saada nimi ja se pitäisi tunnistaa.
Esim perheväkivallalle ja alkoholisteille on nimi ja ilmiön tunniste olemassa. Kaikki ymmärtää jos eronnut vaimo sanoo että ex oli väkivaltainen. Tai kaikki ymmärtää jos sanoo että isäni on rapajuoppo.Mutta tylyt, vittuilevat, tunnekylmät ja henkisesti kaltoinkohtelevat ja piittaamattomatvanhemmat - niille ei ole nimeä eikä ilmiölle termiä. Siksi kukaan ei ymmärräkään tätä eikä tajua mitä puhun.
Jos kerron vanhemmistani niin kommentit on luokkaa: ”ääh, olet vaan ymmärtänyt väärin”, ”sun parastahan ne vaan tahtoo”, ”ainahan vanhempi rakstaa lastaan”. Lisäksi huonot välit on aina, siis ihan AINA, laitettu minun syyksi: ”miten olet sotkenut välisi noin?”, ”mitä olet tehnyt että suututit ne?”, ” varmaan olit vaikea teininä” ai usein kuultu ”ei mulla tuollaista ollut eikä muillakaan, varmaan keksit koko asian”.
Kun nyt näette mitä vastaanotto asialle on, varmaan tjuattekin että en voi puhua tästä kenenkään kanssa. Kukaan ei tajua mistä puhun, sitä ihmetellään, minut syyllistetään.
Kaltoinkohtelevia ja piittaamattomia vanhempia ON, js ne ri takasta lastaan, ri halua lapselle hyvää, ei tahdo parasta lapselle ja eivät välitä lapsensa rlämästä ja onnesta.Haluan tälle kaltoinkohtelulle nimen. Termin. Käsitteen. Meidän kaltoinkohdeltujen takia.
Eiköhän mainitsemasi vanhemman piirteet liity narsismiin. Narsismia on vaikea ymmärtää, ellei ole ollut uhrin tai lähteen asemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, äskeinen kiteytti hyvin että on vaikea käsitellä lapsuuttaan kun ilmiölle ei ole nimeä. Tämä nimeämättömyyden puuttuminen on huono asia. Sille ilmiölle pitäisi saada nimi ja se pitäisi tunnistaa.
Esim perheväkivallalle ja alkoholisteille on nimi ja ilmiön tunniste olemassa. Kaikki ymmärtää jos eronnut vaimo sanoo että ex oli väkivaltainen. Tai kaikki ymmärtää jos sanoo että isäni on rapajuoppo.Mutta tylyt, vittuilevat, tunnekylmät ja henkisesti kaltoinkohtelevat ja piittaamattomatvanhemmat - niille ei ole nimeä eikä ilmiölle termiä. Siksi kukaan ei ymmärräkään tätä eikä tajua mitä puhun.
Jos kerron vanhemmistani niin kommentit on luokkaa: ”ääh, olet vaan ymmärtänyt väärin”, ”sun parastahan ne vaan tahtoo”, ”ainahan vanhempi rakstaa lastaan”. Lisäksi huonot välit on aina, siis ihan AINA, laitettu minun syyksi: ”miten olet sotkenut välisi noin?”, ”mitä olet tehnyt että suututit ne?”, ” varmaan olit vaikea teininä” ai usein kuultu ”ei mulla tuollaista ollut eikä muillakaan, varmaan keksit koko asian”.
Kun nyt näette mitä vastaanotto asialle on, varmaan tjuattekin että en voi puhua tästä kenenkään kanssa. Kukaan ei tajua mistä puhun, sitä ihmetellään, minut syyllistetään.
Kaltoinkohtelevia ja piittaamattomia vanhempia ON, js ne ri takasta lastaan, ri halua lapselle hyvää, ei tahdo parasta lapselle ja eivät välitä lapsensa rlämästä ja onnesta.Haluan tälle kaltoinkohtelulle nimen. Termin. Käsitteen. Meidän kaltoinkohdeltujen takia.
Eiköhän mainitsemasi vanhemman piirteet liity narsismiin. Narsismia on vaikea ymmärtää, ellei ole ollut uhrin tai lähteen asemassa.
Olet varmaan oikeassa, narsistista tuo taisi olla :(
Tuo myytti, että jokainen vanhempi rakastaa lastaan ja haluaa lapselleen parasta, pitäisi kumota sillä se on silkkaa paskaa joidenkin osalta. Narkit, juopot, luonnevikaiset, pahsti mt-ongelmaiset, vastentahtoisesti vanhemmaksi pakotetut, näitä on paljon. Ja en nyt tarkoita että jokainen juoppo on kaltoinkohtelija mutta osa on.
Niin kauan kun tätä myyttiä viljellään, suljetaan silmät kaltoinkohdeltujen hädältä ja heille ei anneta mahdollisuutta ”puolustautua” ja kertoa lapsuuden kauhuista. Kaikki kertomukset laiminlyönneistä kun voidaan kuitata sillä että ”jokainen vanhempi rakastaa lastaan”. Kätevää.
Omat vanhempani eivät tippaakaan rakastaneet lapsiaan ja toivoivat lapsilleen vain pahaa ja vaikeuksia. Tekivät lapset vain siksi, kun maalla oli ”pakko”, ts. jos ei tehnyt lapsia niin kylillä ihmeteltiin mikä on vikana.
Luojan kiitos nykyään ei ole sosiaalista lapsentekopakkoa...
Vierailija kirjoitti:
Meinasin tulla tehtailemaan tänne eilen tämäntyyppistä aloitusta! Olen itse elänyt rikkinäisessä alkoholistiperheessä ja ainoana lapsista innostunut etsimään parempaa elämää ja kouluttautumaan. Sisaruksiin on näin ollen lähinnä sellaiset molemminpuolisen ihmettelevät välit. Meidän elämät on vaan niin erilaisia. Ei kukaan heistä mikään rappiopultsari ole, mutta heidän elämiään ovat sävyttäneet teinivanhemmuus, työttömyys, matala koulutus, tupakointi, huonosti kasvatetut lapset, jämähtäminen lapsuuspaikkakkunnalle ynnä muut vauvapalstakielellä wt-piirteet. Joskus näiden piirteiden tullessa esiin en voi välttyä tuntemasta paheksuntaa, ja tämän sisarukset varmaan aistivat. Silti meidän väleissä mielestäni heijastuu ajatus siitä, ettei kukaan muu voi ymmärtää minua sillä tavoin kuin sisarus. Mitään riitoja meillä ei aikuisiällä ole ollut, eikä välillämme tietääkseni ole katkeruutta. Meillä on välimatkaa runsaasti ja näemme muutaman kerran vuodessa. Emme juuri soittele.
Alkoholistivanhempiani inhoan syvästi. Ilman heitä en tietäisi, miten syvää ja pahaatekevää itsekkyyttä maailmasta voi löytyä. Välimme ovat etäiset, en ole moneen vuoteen tehnyt mitään aktiivista liikettä suhteemme hyväksi. Olen siis tavannutkin vanhempiani vain sisarusteni luona. Vanhemmat ovat niin tunnevammaisia, etteivät ole osanneet ottaa ilmeistä vihaani mitenkään puheeksi. Minulle ei olisi mahdollista ylläpitää tämän läheisempiä välejä vanhempiini. Heidän läsnäolonsa herättää minussa fyysistä pahaa oloa.
Minäkin olen miettinyt mahdollisia tulevia häitäni. Olen todennut, että vanhempieni läsnäolo pilaisi ne minulta sataprosenttisesti. Toisaalta vanhempieni poissaolo kirvoittaisi paheksuvia kommentteja ihan lähipiiriltäkin, ja sekin saattaisi pilata häät. Nyt olen päätynyt siihen, ettei mitään isoja häitä sitten tule.
Keskityn muihin ihmissuhteisiin. Mutta kuten jo sanoin, hyvin vaikeaa on saada ketään ymmärtämään perhesuhteitani. Jos puhun suhteestani vanhempiin avoimesti, minua yleensä paheksutaan. Ennen paheksuin itsekin itseäni tunteideni vuoksi, mutta onneksi terapeutti sanoi minulle, etten tässä tilanteessa ole vanhemmilleni mitään velkaa enkä menetä mitään, vaikka en ylläpidä välejämme.
Itse hoidin asian katkaisemalla välit täysin.
Voit pitää niin kivat/isot häät kuin haluat.
Kutsutte vain ihmisiä jotka hyväksyvät tilanteesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ollut vanhemmilleni läheinen nuorena. Kotini oli totaalisen tunnekylmä. Nyt nelikymppisenä olen jo tottunut asiaan, kun olen asunut 20 vuotta poissa ja saanut oikeasti läheisiä ja tärkeitä ihmissuhteita. En juurikaan soittele vanhemmilleni. Joululahjan lähetän ja tapaan heitä ehkä pari kertaa vuodessa. Äiti joskus valittaa, että voisin soittaa useammin, mutta miksi niin tekisin? Minua ei kiinnosta heidän elämänsä tai vointinsa yhtään enempää kuin heitä kiinnosti minun elämäni tai vointini koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Käytännössä he ovat minulle vieraita ihmisiä, jotain etäisiä hyvän päivän tuttuja.
Tämä voi muuttua siinä vaiheessa, kun vanhemmilla alkaa ikä painaa.
Itse sain äitiini ensimmäistä kertaa lämpimät välit, kun hänellä rappeutui aivot. Nyt hän osoittaa minua kohtaan normaaleja tunteita koko skaalaa käyttäen. Äiti on lopultakin ollut liian arka ja lukossa aiemmin. Vaikka olikin melkoisen kettumainen räähkä. Se kaikki oli kuitenkin lopulta vain pintaa. Hän oli kuin pelkäävä koira, joka murisee ja puree varmuuden vuoksi.Nyt hänellä sitten on myös ensimmäistä kertaa eläissään (suhteellisen) vakaa ja turvallinen äiti itsellään. Vaikka äidin hoitaminen sitoo, olen saanut melkoisen lahjan. Nyt minulla ei ole enää sitä sielunpohjalla korventavaa epäilystä, että minussa on jotain kammottavaa vikaa, jonka takia en kelpaa.
Kyllä se kettu vielä sinulle kyntensä näyttää....odotahhan vain
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin tuosta vanhenemisesta...ilkeistä ja välinpitämättömistä vanhemmista tuli vielä entistäkin ilkeämpiä (plussana vielä vainoharhat) vanhetessaan...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ollut vanhemmilleni läheinen nuorena. Kotini oli totaalisen tunnekylmä. Nyt nelikymppisenä olen jo tottunut asiaan, kun olen asunut 20 vuotta poissa ja saanut oikeasti läheisiä ja tärkeitä ihmissuhteita. En juurikaan soittele vanhemmilleni. Joululahjan lähetän ja tapaan heitä ehkä pari kertaa vuodessa. Äiti joskus valittaa, että voisin soittaa useammin, mutta miksi niin tekisin? Minua ei kiinnosta heidän elämänsä tai vointinsa yhtään enempää kuin heitä kiinnosti minun elämäni tai vointini koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Käytännössä he ovat minulle vieraita ihmisiä, jotain etäisiä hyvän päivän tuttuja.
Tämä voi muuttua siinä vaiheessa, kun vanhemmilla alkaa ikä painaa.
Itse sain äitiini ensimmäistä kertaa lämpimät välit, kun hänellä rappeutui aivot. Nyt hän osoittaa minua kohtaan normaaleja tunteita koko skaalaa käyttäen. Äiti on lopultakin ollut liian arka ja lukossa aiemmin. Vaikka olikin melkoisen kettumainen räähkä. Se kaikki oli kuitenkin lopulta vain pintaa. Hän oli kuin pelkäävä koira, joka murisee ja puree varmuuden vuoksi.Nyt hänellä sitten on myös ensimmäistä kertaa eläissään (suhteellisen) vakaa ja turvallinen äiti itsellään. Vaikka äidin hoitaminen sitoo, olen saanut melkoisen lahjan. Nyt minulla ei ole enää sitä sielunpohjalla korventavaa epäilystä, että minussa on jotain kammottavaa vikaa, jonka takia en kelpaa.
Kyllä se kettu vielä sinulle kyntensä näyttää....odotahhan vain
Mahdollisesti. Ja jotkut osaa teeskennellä kilttiä. Mutta oikea aivovaurio saattaa kyllä muuttaa häijyn peroonan ”kiltiksi”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ollut vanhemmilleni läheinen nuorena. Kotini oli totaalisen tunnekylmä. Nyt nelikymppisenä olen jo tottunut asiaan, kun olen asunut 20 vuotta poissa ja saanut oikeasti läheisiä ja tärkeitä ihmissuhteita. En juurikaan soittele vanhemmilleni. Joululahjan lähetän ja tapaan heitä ehkä pari kertaa vuodessa. Äiti joskus valittaa, että voisin soittaa useammin, mutta miksi niin tekisin? Minua ei kiinnosta heidän elämänsä tai vointinsa yhtään enempää kuin heitä kiinnosti minun elämäni tai vointini koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Käytännössä he ovat minulle vieraita ihmisiä, jotain etäisiä hyvän päivän tuttuja.
Tämä voi muuttua siinä vaiheessa, kun vanhemmilla alkaa ikä painaa.
Itse sain äitiini ensimmäistä kertaa lämpimät välit, kun hänellä rappeutui aivot. Nyt hän osoittaa minua kohtaan normaaleja tunteita koko skaalaa käyttäen. Äiti on lopultakin ollut liian arka ja lukossa aiemmin. Vaikka olikin melkoisen kettumainen räähkä. Se kaikki oli kuitenkin lopulta vain pintaa. Hän oli kuin pelkäävä koira, joka murisee ja puree varmuuden vuoksi.Nyt hänellä sitten on myös ensimmäistä kertaa eläissään (suhteellisen) vakaa ja turvallinen äiti itsellään. Vaikka äidin hoitaminen sitoo, olen saanut melkoisen lahjan. Nyt minulla ei ole enää sitä sielunpohjalla korventavaa epäilystä, että minussa on jotain kammottavaa vikaa, jonka takia en kelpaa.
Kyllä se kettu vielä sinulle kyntensä näyttää....odotahhan vain
Mahdollisesti. Ja jotkut osaa teeskennellä kilttiä. Mutta oikea aivovaurio saattaa kyllä muuttaa häijyn peroonan ”kiltiksi”.
Jotkut vanhetessaan muuttuvat kauheammiksi!
Vierailija kirjoitti:
En ollut vanhemmilleni läheinen nuorena. Kotini oli totaalisen tunnekylmä. Nyt nelikymppisenä olen jo tottunut asiaan, kun olen asunut 20 vuotta poissa ja saanut oikeasti läheisiä ja tärkeitä ihmissuhteita. En juurikaan soittele vanhemmilleni. Joululahjan lähetän ja tapaan heitä ehkä pari kertaa vuodessa. Äiti joskus valittaa, että voisin soittaa useammin, mutta miksi niin tekisin? Minua ei kiinnosta heidän elämänsä tai vointinsa yhtään enempää kuin heitä kiinnosti minun elämäni tai vointini koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Käytännössä he ovat minulle vieraita ihmisiä, jotain etäisiä hyvän päivän tuttuja.
Sama kokemus!
Meilläkään ei kotona ollut päihdeongelmaa tai mitään päälle päin näkyvää ongelmaa. En varmaan siksi osittain tajunnut, että oireiluni mm. masennus, syömishäiriö johtuvat kotioloista. Teini-iässä terapeutti sanoi, että jokainen vanhempi ajattelee lapsensa parasta ja rakastaa lastaan, kun vähän uskalsin kyseenalaistaa äitini toimintatapoja tietyissä asioissa. Se sulki suuni moneksi vuodeksi siitä aiheesta. Tosiaan kävin terapiassa tk-lääkärin lähettämänä ja sairaalassa syömishäiriön takia (olin huomattavan alipainoinen ja välillä huonossa kunnossa) eikä ketään sukulaisista kiinnostanut, miksi käyn tai milloin tai olenko parantunut vaivastani. Se oli täysin omatoimista hoitoa.
Minäkin yritin joskus selittää, että miksi en tiedä mitä lapsuudenkotiin kuuluu enkä tapaa vanhempiani. Olen se, jolle äiti ei ole soittanut kahteenkymmeneen vuoteen. Ihmisten on vaikea ymmärtää, että on olemassa tällaisia vanhempia, ei sille ole "syytä", jonka osaisi kertoa. Jostain syystä syyllistyn vieläkin herkästi tässä aiheessa, vaikka olen sen tiedostanut, ettei vika ole minussa. Meillä ei ollut suoraa henkistä väkivaltaa. Kun esim. lapsena mursin jalkani, niin kipua vähäteltiin, ei viety lääkäriin useampaan päivään yms. Kun vihdoin jalka röntgenkuvattiin, niin vain harmittelua mites hoito järjestetään kun ei voi olla töistä pois jne. Minulle jäi pysyvä fyysinen vamma sen seurauksena. Ei koskaan lämpöä, lohduttamista tai hellyyttä. Ei mitään myötäelämistä. Se näkyy aikuisenakin silloin harvoin kun tavataan, toisen asemaan on vaikea asettua. Olen yrittänyt olla "kiltti", jutella niitä näitä, kertoa kuulumisia, kääntyä vaikka mille mutkalle, mutta eihän se herätä mitään vastakaikua. Minun on turha kysellä lapsuudestani mitään, sitä ei muistella eikä siitä tunnuta muistavan mitään. Onneksi olen osannut luovuttaa yrittämisen suhteen. Vaikka siltikin se sattuu, kun miettii kuinka olisi elämästä tullut todennäköisesti helpompaa, jos edes toinen vanhemmista olisi ollut kiinnostunut minusta, välittänyt.