Muita, joilla etäiset välit perheeseensä?

Meillä vähän sama. Tai no, minulla enimmäkseen. Muu perhe kyllä pitää yhteyttä, isoveljeni näkee äitiäkin useaan otteeseen kuussa. Itse asun toisella puolella Suomea ja näen perhettäni ehkä 2-4 kertaa vuodessa. Jouluna kävin kunnollisen keskustelun isoveljeni kanssa ensimmäistä kertaa vuosiin.

Meillä ei koskaan juteltu kotona. Ja jos juteltiin, niin se tapahtui viikonloppuna kun vanhemmat olivat juoneet jotain. Lapsena kyllä leikin sisarusteni kanssa, mutta kaikki erkanivat omilleen murrosiän tullessa. Välillä äiti kyseli miten koulussa meni muttei sen enempää kun vastauksen sai.

Ehkä tämä on syy siihen etten osaa toimia sosiaalisissa tilanteissa yhtä sujuvasti kuin muut. Viihdyn yksin enkä juttele muille. Myös halaaminen opettelu omilleen muuton jälkeen tuntui pelottavalta. Vieläkään en tykkää jos kaverit tai tuttavat koskevat minuun, miesystävän kosketuksen sentään kestän.

Ystäviä on, mutta niitäkään en jaksaisi nähdä kuin maksimissaan kolme kertaa vuodessa. Miesystävää sentään näen monta kertaa viikossa

Minulla on samanlainen tilanne sillä erotuksella, että vanhempani ovat kiinnostuneita minusta. Minä taas en jaksaisi pitää yhteyttä heihin. Kiinnostukseen vastaaminen ei anna minulle mitään vaan tuntuu yksinomaan raskaalta. Olen tulkinnut, että olemme vain niin erilaisia persoonallisuudeltamme, ettei yhteistä säveltä taida olla mahdollista löytää - tämä siitä huolimatta että olen varmuudella vanhempieni biologinen lapsi. Näinkin voi käydä elämässä.

Joskus suren sitä, etteivät välimme ole lämpimämmät, mutta kun kuvittelen tarkemmin, minkälaisesta perheestä haaveilen, tajuan samalla ettei vanhemmistani (ja/tai sisaruksistani) vain ole sellaiseksi perheeksi. He eivät ole sellaisia ihmisiä, eikä heitä voi siitä syyttää. Olen keskittynyt hoitamaan muita ihmissuhteitani (parisuhde ja läheiset ystävät) niin, että ihmissuhteisiin liittyvät tarpeeni enimmäkseen täyttyvät niiden kautta.

Minä olen myös miettinyt - ja toisinaan ollut aika vihainenkin siitä, kuinka huonot sosiaaliset eväät olen saanut perheeltäni. Tuntunut vähän siltä, että on aikuisiällä joutunut yrityksen ja erehdyksen kautta opettelemaan perusasioita sosiaalisesta kanssakäymisestä. Ja välillä edelleen tuntee itsensä aika kömpelöksi. Meillä ei myöskään ole kotona kosketeltu ja halailtu ja senkin olen joutunut opettelemaan. Tämä on myös aiheuttanut skismaa parisuhteissa.

Siskoni ovat vanhempiini tiiviimmin yhteydessä kuin minä. Etenkin isän kanssa on paljonkin yhteistä mutta jotenkin myös sellaista kipua että tavallaan ei uskalla mennä liian lähelle. Olemme myös tietyssä mielessä liian samanlaisia ja tietyt isän piirteet ärsyttävät suunnattomasti, koska ne ovat myös minun huonoja puoliani. Minulla ei siis varsinaisesti ole vanhempiani mitään vastaan mutta kuitenkin ahdistaa sellainen tunnekylmyys ja puhumattomuus (en oikein ymmärrä miksi vanhempani edes ovat yhdessä...lähinnä kai siksi, että yksinäisyys pelottaa) ettei kotona ole sellaista lämmintä tunnelmaa, johon kaipaisi. Olen myös todella herkkä ja koen monet perheemme asiat paljon raskaammin kuin esimerkiksi siskoni. Kipuilen siis sen kanssa, että yritänkö lämmittää välejä vai olisiko vain parempi hyväksyä, etten voi heidän seurassaan erityisen hyvin ja siksi ei kannattaisi käyttää aikaa ja energiaa yrittämiseen. Kolmekymppisenä on alkanut pelottaa se, että iskeekö tämä suru tosi kovaa siinä vaiheessa, kun vanhemmat kuolevat. Nyt tavallaan olen asian kanssa ok että välit on mitä on, yksittäisiä hetkiä jolloin surettaa tilanne. 

Minun ja puolisoni vanhemmat eivät myöskään ole koskaan tavanneet ja ajatus esim häistä, joku päivä mahdollisen tulevan lapsin juhlista jne tuntuu ahdistavalta. Halaan esimerkiksi aina nähdessämme mieheni vanhempia mutta en omiani. -ap

Onko täällä sellaisia, jolla ollut tämä tilanne ja vanhemmat kuolleet. Miten koit kuoleman?

Nosto!

Meinasin tulla tehtailemaan tänne eilen tämäntyyppistä aloitusta!  Olen itse elänyt rikkinäisessä alkoholistiperheessä ja ainoana lapsista innostunut etsimään parempaa elämää ja kouluttautumaan. Sisaruksiin on näin ollen lähinnä sellaiset molemminpuolisen ihmettelevät välit. Meidän elämät on vaan niin erilaisia. Ei kukaan heistä mikään rappiopultsari ole, mutta heidän elämiään ovat sävyttäneet teinivanhemmuus, työttömyys, matala koulutus, tupakointi, huonosti kasvatetut lapset, jämähtäminen lapsuuspaikkakkunnalle ynnä muut vauvapalstakielellä wt-piirteet. Joskus näiden piirteiden tullessa esiin en voi välttyä tuntemasta paheksuntaa, ja tämän sisarukset varmaan aistivat.  Silti meidän väleissä mielestäni heijastuu ajatus siitä, ettei kukaan muu voi ymmärtää minua sillä tavoin kuin sisarus. Mitään riitoja meillä ei aikuisiällä ole ollut, eikä välillämme tietääkseni ole katkeruutta. Meillä on välimatkaa runsaasti ja näemme muutaman kerran vuodessa. Emme juuri soittele. 

 Alkoholistivanhempiani inhoan syvästi. Ilman heitä en tietäisi, miten syvää ja pahaatekevää itsekkyyttä maailmasta voi löytyä. Välimme ovat etäiset, en ole moneen vuoteen tehnyt mitään aktiivista liikettä suhteemme hyväksi. Olen siis tavannutkin vanhempiani vain sisarusteni luona. Vanhemmat ovat niin tunnevammaisia, etteivät ole osanneet ottaa ilmeistä vihaani mitenkään puheeksi. Minulle ei olisi mahdollista ylläpitää tämän läheisempiä välejä vanhempiini. Heidän läsnäolonsa herättää minussa fyysistä pahaa oloa. 

  Minäkin olen miettinyt mahdollisia tulevia häitäni. Olen todennut, että vanhempieni läsnäolo pilaisi ne minulta sataprosenttisesti. Toisaalta vanhempieni poissaolo kirvoittaisi paheksuvia kommentteja ihan lähipiiriltäkin, ja sekin saattaisi pilata häät. Nyt olen päätynyt siihen, ettei mitään isoja häitä sitten tule. 

Keskityn muihin ihmissuhteisiin. Mutta kuten jo sanoin, hyvin vaikeaa on saada ketään ymmärtämään perhesuhteitani. Jos puhun suhteestani vanhempiin avoimesti, minua yleensä paheksutaan. Ennen paheksuin itsekin itseäni tunteideni vuoksi, mutta onneksi terapeutti sanoi minulle, etten tässä tilanteessa ole vanhemmilleni mitään velkaa enkä menetä mitään, vaikka en ylläpidä välejämme. 

Vaikka asunkin vanhempieni kanssa samalla paikkakunnalla ja käyn kylässä viikoittain, tuo tunneköyhyys ja epäsosiaalisuus tulee esille kun usein huomaan etten koko kyläilyn aikana sanonut sanaakaan tai ehkä jonkun "joo". Kävin vaan siellä, äiti teki ruokaa ja syötiin, katsoin vähän aikaa televisiota ja lähdin pois. Ei juurikaan pidetä muuten yhteyksiä ja vanhempani eivät käy minun luona kylässä, koska ilmeisesti olen antanut jotenkin sellaisen vaikutelman, ettei tänne saa tulla. Menneisyydessä on luonnollisesti kaikenlaista alkoholinhuuruista riitelyä, kun vielä asuin kotinurkissa, että niillä eväillä on sitten menty tähän saakka ja yllättäen olen toivoton ikisinkku.

Suomalaista se vaan on. Olemme introverttejä, uuden jenkkitutkimuksen mukaan olemme maailmassa vähiten empaattinen kansakunta. 

Minäkin olen joutunut itsekseni opettelemaan sosiaalisia taitoja ja mm. läheisyyttä ihmissuhteissa, koska kotoa en saanut niihin mallia. Materiaalisesti kaikki oli hyvin, eivätkä vanhempani ole edes alkoholisteja, jollakin tavalla läheisriippuvaisia kyllä. Sellaisia malleja siirsin omiinkin parisuhteisiini, kunnes kävimme ex-miehen kanssa pariterapiassa ja terapeutti sai silmäni avautumaan.

Olen tuon jälkeen oppinut elämään enemmän omannäköistäni, itseäni tyydyttävää ja onnellisempaa elämää. Valitettavasti siihen vain sisältyy yhteydenpidon vähentäminen vanhempien suuntaan. Heissä ei ole mitään suurta vikaa, mutta heidän lapsenaan eläminen on siitä huolimatta ollut minulle ahdistavaa ja rajoittavaa, koska he eivät ole koskaan nähneet minua sellaisena ihmisenä, joka oikeasti olen. Erityisesti äitini näkee minussa edelleen lähinnä itsensä, vaikka todellisuudessa olemme kuin yö ja päivä. Asiasta huomauttaminen ei auta. Tunnen niin suurta vieraantuneisuutta vanhempien luona kyläillessäni, että on todella suuren työn takana selviytyä vierailuista ilman valtavan kielteistä tunnekuormaa.

Lapsena en tietenkään ymmärtänyt olevani aivan toisenlainen ihminen kuin se, jona vanhempani minua pitivät. Kesti todella pitkään tajuta, että sisäinen paha oloni johtuu tästä ristiriidasta. Tuntui kuin olisin jotenkin vääränlainen jatkuvasti, vaikka minua ei juurikaan edes arvosteltu tai mollattu kotona. Enemmänkin nostettiin jalustalle, joskus aiheettomasti ja joskus aihetta oli, mutta ei se silti tuntunut kivalta, että vanhemmat yrittävät päteä lapsensa saavutuksilla.

Koen olevani ainoa lähisuvussani, joka on päässyt tästä suvun omituisesta 'kirouksesta' irti (muut sukulaiset ovat alkoholisteja ja/tai ääriuskovaisia). Viime vuosina äitini on jostain syystä huolestunut sisareni tilanteesta. Sisareni on ollut lapsuudessamme sosiaalinen ja tullut aina minua paremmin toimeen vanhempiemme kanssa, mutta nyt äiti tuntuu odottavan että minä jotenkin korjaisin hänen nykyisen elämänsä vaikeudet: ihmissuhteiden puutteen, epäonnistuvat parisuhteet ja/tai haluttomuuden sitoutua, tunteen siitä että ei kuulu mihinkään. Minun kai ajatellaan pärjäävän elämässäni jotenkin selvästi muita paremmin (ulospäin siltä voi näyttääkin), mutta en tosiaan voi alkaa siskolleni terapeutiksi kun omakin olemiseni on mitä on.

Yhteydenpitohaluja vanhempiin vain heikentää se, että vuorovaikutus tuntuu aina olevan erilaisten minuun kohdistuvien vaatimusten ja odotusten sävyttämää. En voi vain olla oma itseni, omine huolineni ja ongelmineni. Jos avaudun niistä, reaktio on aivan suhteettoman ahdistunut ja ahdistun itsekin enemmän kuin olisi syytä. Jos taas esitän että kaikki on hyvin, minulta odotetaan että ottaisin kannettavakseni sukulaisten ongelmia. Tuntuu että tässä pelissä ei vain voi voittaa.

T. 3

Minullakin on ollut aina olo, ettei huolista saa puhua tai jos puhuu, ne ohitetaan. Kävin esimerkiksi opiskeluaikana kolme vuotta psykoterapiassa ja salasin tämän pitkään vanhemmiltani. Jossain vaiheessa kuitenkin päätin, että haluan kertoa. Jouduin psyykkaamaan itseäni siihen paljon ja kun lopulta uskalsin sanoa asian ääneen, vanhempani eivät sanoneet _mitään_. Olin pitkään loukkaantunut tuosta, ehkä omalla tavallaan vieläkin.

 

Äitini on myös rasittavan pessimistinen. Luulen, että hän ei tarkoita pahaa vaan on yrittänyt omalla kömpelöllä tavallaan suojella meitä lapsia pettymyksiltä, kun ei opita luulemaan liikoja. Minun kohdallani tuo on kuitenkin tuntunut siltä, ettei mitkään valintani ole täysin kelvanneet äidilleni. Tuttujen lapset ovat aina olleet vähän etevämpiä. Siitäkin huolimatta, että olen korkeakoulutettu, ollut työelämässä opiskeluajoista lähtien jne. Monella mittarilla siis pärjännyt aina hyvin. Suurimpia kipujani taitaakin olla se, etten koe, että kelpaisin vanhemmilleni sellaisena kuin olen. Tai isälleni kyllä mutta äitini on perheessämme hyvin dominoiva persoona ja isä vähän sellainen rasittavakin uhriutuja, ettei ole ollut tarpeeksi ponnekas kompensoimaan äidin vaikutusvaltaa. Ymmärrän myös vanhempieni historian taakan ja vaikutukset mutta vaikka ymmärrän, en ole osannut antaa anteeksi kaikkea sitä, mikä on ahdistuneisuuteeni ja elämäni vaikeuksiin vaikuttanut. -ap

nostan tätä

Vihaan entistä viikonloppu-juoppo-isääni, joka pilasi lapsuuden. Jatkuva turvattomuus oli aina läsnä. Nyt vielä 75-vuotiaana elossa ja narisee kaikesta tai heittäytyy marttyyriksi. Jättäisi jo meidät rauhaan. En halua että yhtäkään vuotta menee enää pilalle hänen takiaan. Olen jo 41-vuotias

Nämä kirjoitukset ovat kuin minun näppiksestäni. Olen esimerkiksi aina toitottanut tutuilleni, että minua ei kiinnosta joulunvietto Suomessa, häät tai muut umnehtuneet perinteet, mutta oikea syy on se, että ne ovat perhejuhlia. Olemme riitaisa, puhumaton perhe, joka ei pysty osoittamaan tunteita tai lämpöä.

Onko teissä joukossa niitä, joilla on nyt isompia lapsia, joihin on lämpimät välit, eli kierre on saatu katkaistua?

Täällä myös samanlaisia kokemuksia. Kotona ei saanut tunteita näyttää, jos kiukuttelin tai olin muuten pahalla tuulella, surullinen tms. niin äitini haukkui kiittämättömäksi kakaraksi. Meillä lisäksi myös perheessä äidin alkoholismi vaikutti paljon. Äitini yritti korvata juomistaan materian antamisella meille lapsille, mutta sanomattakin selvää ettei se onnelliseksi tehnyt. Ehkä sen takia äitini sitten hermostui aina jos en käyttäytynyt ns. odotetulla tavalla, kun odotti että jos ostaa tavaraa niin kakarat on tyytyväisiä ja hän saa jatkaa juomista ilman, että se heijastuu lapsiin.

Nykyään kun asun omillani niin välit perheeseeni ovat edelleen etäiset, kuvailisin että ollaan tuttavallisia. Jos elämässä tulee vaikeuksia niin en voi esim. äidilleni vuodattaa pahaa oloa tai edes neutraalisti kertoa jos on vaikeaa. Samalla tavalla tunteeni ohitetaan, äitini saattaa kysyä mitä kuuluu, mutta jos alan kertoa mitä oikeasti kuuluu, ei hän jaksakaan yhtäkkiä kuunnella vaan alkaa esimerkiksi keskustella sisarukseni kanssa tms. Mikä tuntuu aina yhtä nöyryyttävältä, joten olenkin oppinut vastaamaan aina että joo hyvää kuuluu, ei erikoisempaa. Olen kyllä suoraan sanottuna todella kateellinen ihmisille, joilla on rakastava ja välittävä perhe. Olisin vaihtanut kaiken materian samantien pois jos vaan olisin saanut turvallisen ja hyväksyvän kasvuympäristön.

N28

ylpeästi suomalainen kirjoitti:

Suomalaista se vaan on. Olemme introverttejä, uuden jenkkitutkimuksen mukaan olemme maailmassa vähiten empaattinen kansakunta. 

Tekeekö se amerikkalaisista itsestään enemmän empaattisia, että siellä hoetaan tarkoituksetonta how are you'ta tai please'a tai muuta vastaavaa, mitä ei oikeasti sydämestä tarkoiteta?

En ollut vanhemmilleni läheinen nuorena. Kotini oli totaalisen tunnekylmä. Nyt nelikymppisenä olen jo tottunut asiaan, kun olen asunut 20 vuotta poissa ja saanut oikeasti läheisiä ja tärkeitä ihmissuhteita. En juurikaan soittele vanhemmilleni. Joululahjan lähetän ja tapaan heitä ehkä pari kertaa vuodessa. Äiti joskus valittaa, että voisin soittaa useammin, mutta miksi niin tekisin? Minua ei kiinnosta heidän elämänsä tai vointinsa yhtään enempää kuin heitä kiinnosti minun elämäni tai vointini koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Käytännössä he ovat minulle vieraita ihmisiä, jotain etäisiä hyvän päivän tuttuja.

ylpeästi suomalainen kirjoitti:

Suomalaista se vaan on. Olemme introverttejä, uuden jenkkitutkimuksen mukaan olemme maailmassa vähiten empaattinen kansakunta. 

Asiallista, että empatiatutkimuksen tekee valtio, jonka lakien mukaan kaikki saavat kantaa asetta mukanaan. Usassa kuolee maailmassa eniten pikkulapsia perheen omien aseiden käsittelyssä.

Hirveän puhdistavaa lukea näitä tekstejä. Moni juttu olisi voinut olla minun kirjoittamani.

Meidänkin perheessä materiaaliset asiat oli periaatteessa hyvin, ei ollut köyhyyttä, kurjuutta tai päihdeongelmaa. Mutta sen käsittämättömän mykkyyden ja jäykkyyden muistan jo lapsuudesta ja edelleen tätä ihmettelen. Meillä ei puhuttu, eikä puhuta, ei kysellä kuulumisia, ei olla kiinnostuneita, ei tehdä mitään yhdessä. Muistan jo aika varhaisessa teini-iässä ihmetelleeni sitä, etteivät vanhempani tuntuneet olevan yhtään kiinnostuneita minun elämästäni, eivät kysyneet tai keskustelleet, ja jossain vaiheessa tajusin, etteivät he minua tunne yhtään. Jos olisivat jossakin joutuneet kertomaan 15-v tyttärensä lempivärin, lempiruoan, haaveammatin, suosikkiaineet, musiikkimaun tms, niin eivät olisi tienneet yhtäkään vastausta. Edelleen aikuisena ja äitinä nyt itse ihmettelen tätä lähes totaalista välinpitämättömyyttä omia lapsia kohtaan.

Sisarusteni kanssa tilanne on hyvin samansuuntainen, hiljaisuutta ja vaivautuneisuutta, ei mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Saattaa meilläkin mennä pari kuukautta, ettei olla perheen kanssa missään yhteyksissä. Ja kuten moni muukin täällä, minäkin olen kerännyt sen 'perheen' ympärilleni hyvistä ystävistä.

Minua kiinnostaisi kuulla, onko joku saanut tällaisen tilanteen paranemaan ja lämmittänyt välit aikuisena paremmiksi? Miten se onnistuisi?

Täysin sama juttu.. en lapsena koskaan varsinaisesti puhunut vanhempieni kanssa mistään. Kukaan ei kysynyt mitään tai ollut kiinnostunut. Muistan vain että huudettiin. En ole aikuisenakaan saanut mitään hyviä ihmissuhteita, ystäviä eikä miestä ole.

Ei tuollainen koti muutu koskaan. Apn teksti kuin omaani, mutta sillä erotuksella että tunnekylmyyden ja lastrn emotionaalisen kaltoinkohtelun lisäksi oli henkistä väkivaltaa (jatkuva iva ja kylmä pilkka) ja suoranainen vittuilu. Eritoten pienen lapsen epäonnistumiset (joita on paljon kun lapsi vasta opettelee) oli aina vittuilun ja ivallisen pilkan aihe. Lisäksi oli vahvimman laki, narsistinen isä pieksi äitiä, äiti kosti pieksämällä lapsia.

Mihinkään eivät muuttuneet eli samaa paskaa vaan. Kun lähdin opiskelemaan niin yrittivät torpedoida yliopistoon lähdön (vihaavat ”herroja”). Kun olen menestynyt, nämä on kaikki sivuutettu. Mistään ei onnitella tai puhuta.

No lapsenlapset ei myöskään kiinnosta. Eivät välitä niistä, ei yhteydenpitoa tai synttärikäyntejä, eivät soittele. Viimeksi nähty 4 v sitten ja kerta vuoteen soitellaan, vanhempia ri kiinnosta.

Kyllä niillä on paha luonnevika ja se ei korjaudu. Täydellinen välinpitämättömyys ja piittaamattomuus oli jo lapsena ja pahentui aikuisena. Naspurin lapsia ihaillaan (kun pirjokin kävi emäntäkoulun) mutta oman lspsen yliopistovalmistujaisia ei noteerattu mitenkään, häitäni ei noteerattu mitenkään(ei tultu paikalle), lastenlasten syntymiä ei noteerattu mitenkään. Täydellinen lakoninen välinpitämättömyys vsllitsee, nyt ja aina.

Ap, sanon että ”paras kosto on hyvä elämä”. Minäkin suren että rakastavia vanhempia ei ollut, tukea ja apua en saanut, ja lapsillani ei ole isovanhempia. Mutta muutosta on turha odottaa, eli ole tarkkana ettet salas kaipas ja toivo - se on meinaan turhaa ja pettymykset musertavat sinut.

Kaikille ei riitä hyviä vanhempia. Meidän kohtalo oli saada paskat vanhemmat. Se ei suremalla ja toivomalla muutu, mutta se on auttanut että olen tismalleen päinvastainen äiti omille lapsille. Turn ja kannustan, suukotan ja rakastan, kehun ja olen kiinnostunut.

Vsnhempani saavat tylyillä ihan keskenään, myös vsnhainkodissa aikanaan kusivaipoissaan.