Muita, joilla etäiset välit perheeseensä?

Tunnistan näistä tarinoista hirveän paljon itseäni ja omia kokemuksiani.

Mulla on se perinteinen eroperhe-tausta. Kodissa oli sitä ennen vuosia väkivaltaa, ei lapsia kohtaan kuitenkaan.

Kun vanhemmat erosivat, meistä lapsista tuli ylimääräisiä oikeastaan molemmille. Aina oltiin tiellä. Molemmat kulki baareissa ja oli uutta miestä harva se viikko pyörimässä kotona.

Koin paljon henkistä väkivaltaa, laiminlyöntejä ja arvottomuuden tunteita. Kun sain oman lapsen niin nämä kaikki tunteet lävähti suoraan kasvoille. Se ajatus siitä että kuinka joku voi olla omalle lapselle niin älyttömän tunteeton ja julma, mitä minäkin koin varsinkin äitini puolelta.

Sairastuin masennukseen ja vuosia olen kärsinyt mielen ailahteluista ja edelleen itsetunto on ihan palasina. Pelkään jatkuvasti olevani huono äiti omilleni vaikka teen kaiken ihan eri tavalla.

Sanomattakin lienee selvää että näitä ei lapsenlapset kiinnosta. Muutaman kerran vuodessa nähdään, ja silloinkin ahdistaa kun en osaa täyttää odotuksia. Koskaan en ole riittävän hyvä.

Vierailija kirjoitti:

En ollut vanhemmilleni läheinen nuorena. Kotini oli totaalisen tunnekylmä. Nyt nelikymppisenä olen jo tottunut asiaan, kun olen asunut 20 vuotta poissa ja saanut oikeasti läheisiä ja tärkeitä ihmissuhteita. En juurikaan soittele vanhemmilleni. Joululahjan lähetän ja tapaan heitä ehkä pari kertaa vuodessa. Äiti joskus valittaa, että voisin soittaa useammin, mutta miksi niin tekisin? Minua ei kiinnosta heidän elämänsä tai vointinsa yhtään enempää kuin heitä kiinnosti minun elämäni tai vointini koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Käytännössä he ovat minulle vieraita ihmisiä, jotain etäisiä hyvän päivän tuttuja.

Tämä voi muuttua siinä vaiheessa, kun vanhemmilla alkaa ikä painaa.

Itse sain äitiini ensimmäistä kertaa lämpimät välit, kun hänellä rappeutui aivot. Nyt hän osoittaa minua kohtaan normaaleja tunteita koko skaalaa käyttäen. Äiti on lopultakin ollut liian arka ja lukossa aiemmin. Vaikka olikin melkoisen kettumainen räähkä. Se kaikki oli kuitenkin lopulta vain pintaa. Hän oli kuin pelkäävä koira, joka murisee ja puree varmuuden vuoksi.

Nyt hänellä sitten on myös ensimmäistä kertaa eläissään (suhteellisen) vakaa ja turvallinen äiti itsellään. Vaikka äidin hoitaminen sitoo, olen saanut melkoisen lahjan. Nyt minulla ei ole enää sitä sielunpohjalla korventavaa epäilystä, että minussa on jotain kammottavaa vikaa, jonka takia en kelpaa.

Miehellä on etäiset välit lapsuuden perheeseensä. Eivät juuri ole tekemisissä, ehkä pari kertaa vuodessa. Se ei tunnu kuitenkaan miestäni haittaavan. Uskoakseni monet tunnekylmät vanhemmat ovat eläneet rankan lapsuuden. Hänenkin äitinsä jäi lapsena orvoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ollut vanhemmilleni läheinen nuorena. Kotini oli totaalisen tunnekylmä. Nyt nelikymppisenä olen jo tottunut asiaan, kun olen asunut 20 vuotta poissa ja saanut oikeasti läheisiä ja tärkeitä ihmissuhteita. En juurikaan soittele vanhemmilleni. Joululahjan lähetän ja tapaan heitä ehkä pari kertaa vuodessa. Äiti joskus valittaa, että voisin soittaa useammin, mutta miksi niin tekisin? Minua ei kiinnosta heidän elämänsä tai vointinsa yhtään enempää kuin heitä kiinnosti minun elämäni tai vointini koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Käytännössä he ovat minulle vieraita ihmisiä, jotain etäisiä hyvän päivän tuttuja.

Tämä voi muuttua siinä vaiheessa, kun vanhemmilla alkaa ikä painaa.

Vanhempani ovat 70-vuotiaita. Varmaan heillä ikä painaa, ei kiinnosta edelleenkään.

Vierailija kirjoitti:

Miehellä on etäiset välit lapsuuden perheeseensä. Eivät juuri ole tekemisissä, ehkä pari kertaa vuodessa. Se ei tunnu kuitenkaan miestäni haittaavan. Uskoakseni monet tunnekylmät vanhemmat ovat eläneet rankan lapsuuden. Hänenkin äitinsä jäi lapsena orvoksi.

Jep. Se ei tosin lohduta eikä auta yhtään...

Joo ei kyllä minuakaan lohduta se tieto, että vanhempani ovat siksi tunnekylmiä koska itse ovat eläneet rankan lapsuuden. Miksi pitää siirtää sama tuska omille lapsille. Olisivat jättäneet kokonaan lapset tekemättä. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni olen saanut kuulla kuinka muiden lapset ovat parempia ja itse on aina se huonompi joka ei vaan kelpaa vaikka mitä tekisi. Tästä seurannut tottakai huono itsetunto, ahdistuneisuus ja masennuskin aikuisiällä puhkesi (joka onneksi on nyt takanapäin).

Onneksi oman elämäni olen saanut raiteilleen vaikka haasteita aina sillon tällön on. Aina se vaan nostaa tunteet pintaan kun asiaa ajattelee ja sanomattakin selvää, että asia edelleen on kipeä. Positiivista on, ettei siinä myrkyllisessä ilmapiirissä tarvitse enää elää.

Tuo vittumaisten jatunnekylmienvanhempien ”ymmärtäminen” on niin väörin. Joo, isäni isä pieksi ja hakkasi isää, joka puolestaan pieksi ja hakkasi minua ja sisaruksia. Äitini oli tunnekylmä ja ilkeän tyly kun häntnkin äitinsä oli ilkeä ja tyly. Tavallaan logiikka on selkeä.

Mutta, miten sitten minulta onnistui se että en ikinä ole lyönyt lapsiani ja olen aina rakastava, lämmin ja kannustava?

Avainsana on PONNISTELU. Minä taistelin ha ponnistelin ja tein kovan työn että ketju katkeaa ja paska kohtelu loppuu. Ja onnistuin.

Nyt mietin että mikä on OIKEUTUS sille että omat vanhemmst ei viitsineet ponnistella? Olisivat hekin voineet mutta eivät viitsineet tai halunneet.

Vierailija kirjoitti:

Tuo vittumaisten jatunnekylmienvanhempien ”ymmärtäminen” on niin väörin. Joo, isäni isä pieksi ja hakkasi isää, joka puolestaan pieksi ja hakkasi minua ja sisaruksia. Äitini oli tunnekylmä ja ilkeän tyly kun häntnkin äitinsä oli ilkeä ja tyly. Tavallaan logiikka on selkeä.

Mutta, miten sitten minulta onnistui se että en ikinä ole lyönyt lapsiani ja olen aina rakastava, lämmin ja kannustava?

Avainsana on PONNISTELU. Minä taistelin ha ponnistelin ja tein kovan työn että ketju katkeaa ja paska kohtelu loppuu. Ja onnistuin.

Nyt mietin että mikä on OIKEUTUS sille että omat vanhemmst ei viitsineet ponnistella? Olisivat hekin voineet mutta eivät viitsineet tai halunneet.

Olen niin samaa mieltä kanssasi. Minun äitini, alkoholisti ja tunnekylmä kuten isänsäkin, vielä PERUSTELI omaa käytöstään sillä, että no kun isäkin silloin. Anteeksi mitä h*elvettiä, jos ihminen itsekin jo tiedostaa ongelman niin aikuinen ihminen voi hakea apua jos ei itse pysty katkaista kierrettä. Ai että meinaa aina katketa suoni päästä kun joku perhetuttu selittää, että koita ymmärtää, äidilläsi on ollut vaikeata. OK eli on ihan ok purkaa paha olo lapsiin ilman että edes yrittää muuttua, selvä. Käsittämätöntä.

Terapeuttinen ketju, kiitos tästä. Sen jälkeen kun muutin lapsuudenkodista, niin äitini ei ole soittanut minulle kertaakaan eli noin kahteenkymmeneen vuoteen. Muuttoon ei liittynyt riitaa tai mitään selittävää. Minun elämä tai kuulumiset eivät ole kiinnostaneet koskaan. Joulukortin saan yleensä vuosittain ja tekstiviestillä syntymäpäiväonnittelut. Silloin kun tapaamme, puhuttavaa ei löydy. Isäni ei pitänyt minuun koskaan yhteyttä. 

Olen nyt nelikymppinen ja asia tuntuu ehkä kipeämmältä kuin koskaan. Olen käynyt vuosia nuoruudessa ja aikuisiällä terapiassa ja pärjännyt ihan ok elämässä. Silti ymmärrän paremmin kuin aiemmin, että olen kärsinyt huonommuuden tunteista kaikissa elämänvaiheissa, masennustaipumus tulee olemaan minussa elämäni loppuun saakka, lapsuuden painolasti vaikuttaa halusin tai en. Ystävyyssuhteet ovat vähentyneet ja etääntyneet, niin kaipaisi oman perheen turvallisuutta ja lämpöä. Tein myös sen virheen joitakin vuosia sitten, että kerroin kotona kuinka minulla on vaikeaa mm. avioero, työhuolet, sairastuminen masennukseen ja sairausloma, niin eihän se tosiaan ketään kiinnostanut ja eikä minun kuulumisia ole senkään jälkeen kyselty. Toivottavasti se oli minun kohdalta viimeinen kerta kun hetkellisesti sorruin toivomaan asioiden muuttumista, eihän ne muutu. 

Myös minä olen tehnyt paljon töitä oppiakseni ilmaisemaan tunteita toisille ihmisille. Vieläkin halaaminen tuntuu välillä vieraalta vaikka sitä teenkin. Lapsille yritän olla niin kuunteleva ja kannustava kuin vain osaan. Samoin muille ihmisille. En voisi enkä haluaisi olla ikinä niin kylmä kuin he ovat olleet. 

Vierailija kirjoitti:

Nämä kirjoitukset ovat kuin minun näppiksestäni. Olen esimerkiksi aina toitottanut tutuilleni, että minua ei kiinnosta joulunvietto Suomessa, häät tai muut umnehtuneet perinteet, mutta oikea syy on se, että ne ovat perhejuhlia. Olemme riitaisa, puhumaton perhe, joka ei pysty osoittamaan tunteita tai lämpöä.

Onko teissä joukossa niitä, joilla on nyt isompia lapsia, joihin on lämpimät välit, eli kierre on saatu katkaistua?

Mä vihasin myös kaikkia perhejuhlia kunnes tajusin, että ne ovat minun(!) perhejuhlia ei vanhempieni tai muun suvun. Kutsun niihin ne ihmiset, jotka haluan silloin, kun haluan ja nautin koko setistä. Tai menen sinne minne haluan mennä, jos kutsutaan. Tykkään siis juhlista muutenkin, niin miksi hassaisin joulun mököttämiseen tai missasin omat häät sukuriitojen vuoksi?

Vierailija kirjoitti:

Hirveän puhdistavaa lukea näitä tekstejä. Moni juttu olisi voinut olla minun kirjoittamani.

Meidänkin perheessä materiaaliset asiat oli periaatteessa hyvin, ei ollut köyhyyttä, kurjuutta tai päihdeongelmaa. Mutta sen käsittämättömän mykkyyden ja jäykkyyden muistan jo lapsuudesta ja edelleen tätä ihmettelen. Meillä ei puhuttu, eikä puhuta, ei kysellä kuulumisia, ei olla kiinnostuneita, ei tehdä mitään yhdessä. Muistan jo aika varhaisessa teini-iässä ihmetelleeni sitä, etteivät vanhempani tuntuneet olevan yhtään kiinnostuneita minun elämästäni, eivät kysyneet tai keskustelleet, ja jossain vaiheessa tajusin, etteivät he minua tunne yhtään. Jos olisivat jossakin joutuneet kertomaan 15-v tyttärensä lempivärin, lempiruoan, haaveammatin, suosikkiaineet, musiikkimaun tms, niin eivät olisi tienneet yhtäkään vastausta. Edelleen aikuisena ja äitinä nyt itse ihmettelen tätä lähes totaalista välinpitämättömyyttä omia lapsia kohtaan.

Sisarusteni kanssa tilanne on hyvin samansuuntainen, hiljaisuutta ja vaivautuneisuutta, ei mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Saattaa meilläkin mennä pari kuukautta, ettei olla perheen kanssa missään yhteyksissä. Ja kuten moni muukin täällä, minäkin olen kerännyt sen 'perheen' ympärilleni hyvistä ystävistä.

Minua kiinnostaisi kuulla, onko joku saanut tällaisen tilanteen paranemaan ja lämmittänyt välit aikuisena paremmiksi? Miten se onnistuisi?

Sisaruksiin kannattaa tutustua ihan ystävinä ja yksilöinä ja kun se on tehty, luoda mahdollisimman hyvät suhteet kaikkiin. Jos ei olla kovin läheisiä, niin ainakin sovussa. Ei me vastaan se- klikkejä.

Jos aikuiset sisarukset eivät kommunikoi, siitä seuraa harmia viimeistään perinnönjaossa ja luultavasti jo ennen.

"Liittoutukaa" keskenänne ja puhukaa vanhenpia koskevat asiat halki.

Ei sisarusten välit korjaannu jos tunnekylmässä perheessä on kasvanut. Sisaruksetkin on opetettu taistelemaan toisiaan vastaan ja olemaan tunteettomia. Mikäön ”liittoutukaa sisarukset yhteen” -ohje ei toimi, koska sisarussuhteet ovat vääristyneet ja sairaat, siis vanhempien takia ja heidän ”kasvatuksestaan” johtuen.

Vierailija kirjoitti:

Ei sisarusten välit korjaannu jos tunnekylmässä perheessä on kasvanut. Sisaruksetkin on opetettu taistelemaan toisiaan vastaan ja olemaan tunteettomia. Mikäön ”liittoutukaa sisarukset yhteen” -ohje ei toimi, koska sisarussuhteet ovat vääristyneet ja sairaat, siis vanhempien takia ja heidän ”kasvatuksestaan” johtuen.

Toimii, jos ollaan asiallisia eikä kieroutuneita.

Mulla oli pitkään huono omatunto etäisistä väleistä, ajattelin että mun kuuluisi pitää enemmän yhteyttä. Ajattelin että minussa on vikaa, kun vanhemmat eivät vaikuta kiinnostuneilta ylläpitämään välejä. Koin huonoa omatuntoa siitä, että minua ei kiinnostanut vanhempien kuulumiset tai en halunnut kertoa asioitani heille. 

Helpotti tajuta, että kotona ollessani meillä oli jonkinlaiset välit olosuhteiden pakosta. Kun olosuhteet muuttuivat, ei ollut enää syytä esittää mitään. Ja jos mun asiat tai kuulumiset eivät ole kiinnostaneet edes silloin kun olin lapsi, niin miksi ne kiinnostaisivat nyt aikuisenakaan? Isä oli aina poissa koska teki uraa, äidillä mt-ongelmia ja huono lapsuus, jonka purki minuun. Jokainen on kuitenkin vastuussa omasta käytöksestään, ja jokaisella on mahdollisuus valita kostaako omille lapsille vai katkaiseeko "perinteen". Yhteydenpidon väheneminen teki hyvää, olemme jonkin verran lähentyneet viime vuosina. Vaikka suhdetta omiin vanhempiin ei voi aloittaa täysin puhtaalta pöydältä, olen yrittänyt ajatella, että alamme tutustua uudelleen. Äiti on hoitanut mt-ongelmiaan ja olen itsekseni käsitellyt lapsuusjuttuja ja tehnyt surutyötä sen vuoksi, ettei mulla koskaan ollut sellaisia vanhempia joita olisin tarvinnut. 

Meilläkin oli puitteet ihan kunnossa, eli päihteetön koti, isällä hyvä ura, omakotitalo jne. Ei avointa riitelyä tai väkivaltaa. Lapsena sitä ei oikein ymmärtänyt, miksi kotona on paha olla, kun meillä on "kaikki hyvin". Esimerkkinä perheongelmista tarjottiin aina eroperheitä, alkoholistivanhempia, väkivaltaa jne.

Joo, äskeinen kiteytti hyvin että on vaikea käsitellä lapsuuttaan kun ilmiölle ei ole nimeä. Tämä nimeämättömyyden puuttuminen on huono asia. Sille ilmiölle pitäisi saada nimi ja se pitäisi tunnistaa.

Esim perheväkivallalle ja alkoholisteille on nimi ja ilmiön tunniste olemassa. Kaikki ymmärtää jos eronnut vaimo sanoo että ex oli väkivaltainen. Tai kaikki ymmärtää jos sanoo että isäni on rapajuoppo.

Mutta tylyt, vittuilevat, tunnekylmät ja henkisesti kaltoinkohtelevat ja piittaamattomatvanhemmat - niille ei ole nimeä eikä ilmiölle termiä. Siksi kukaan ei ymmärräkään tätä eikä tajua mitä puhun.

Jos kerron vanhemmistani niin kommentit on luokkaa: ”ääh, olet vaan ymmärtänyt väärin”, ”sun parastahan ne vaan tahtoo”, ”ainahan vanhempi rakstaa lastaan”. Lisäksi huonot välit on aina, siis ihan AINA, laitettu minun syyksi: ”miten olet sotkenut välisi noin?”, ”mitä olet tehnyt että suututit ne?”, ” varmaan olit vaikea teininä” ai usein kuultu ”ei mulla tuollaista ollut eikä muillakaan, varmaan keksit koko asian”.

Kun nyt näette mitä vastaanotto asialle on, varmaan tjuattekin että en voi puhua tästä kenenkään kanssa. Kukaan ei tajua mistä puhun, sitä ihmetellään, minut syyllistetään.

Kaltoinkohtelevia ja piittaamattomia vanhempia ON, js ne ri takasta lastaan, ri halua lapselle hyvää, ei tahdo parasta lapselle ja eivät välitä lapsensa rlämästä ja onnesta.

Haluan tälle kaltoinkohtelulle nimen. Termin. Käsitteen. Meidän kaltoinkohdeltujen takia.

Nimitys? Perhesyrjintä, henkinen perheväkivalta.

Vierailija kirjoitti:

Nimitys? Perhesyrjintä, henkinen perheväkivalta.

Tässä oli ihan hyvä ehdotus. Mutta se nimi ei pelkästään riitä vaan ilmiö pitää tunnistaa. Nyt sitä ei tunnisteta. Kerran yritin kuvailla kaverille isääni ja ei tajunnut. Kuvailin esimerkein: kun kaaduin ja mursin jalkani, isä nauroi ivallisesti. Kaveri: se varmaan vaan säikähti sun puolesta?. Kun sairauden ja lääkityksen takia nesteturposin niin isä haukkui läskihuoraksi. Kaveri: jos se oli vaaan huumoria? Kun isä suuttui (itsekseen) niin se pakotti meidät lapset anomaan lattialla polvillaan anteeksi. Kaveri: no varmasn teit sitten tuhmaa?

Tätä tarkoitan, esimerkein tällainen ei avaudu kellekään ja kaikki esimerkit mitätöidään. Ymmärtän sen että rakastavan kodin lapsi näke nuo esimerkkini väärinkäsityksinä tai ajattelee että liioittelen. Nämä vain saman kokenut näkee oikein, eli vittuiluna.

En kerro lapsuudestani mitään puolitutuille sillä aina kaikki käännetään minun syykseni. Miksi? Miksi ei tajuta että on sadistisia vanhempia oikeasti?

Up!

Muistelen jutelleeni jo 90-luvulla ystävättäreni kanssa näistä henkisistä alistamisista ja mitätöinneistä lapsuusperheissä. Mietin juuri, että miksikä ystävättäreni kutsuikaan itseään ja tulihan se mieleeni: kotivammainen.

Tätä sanaa en kyllä ole enää sen koommin kuullut käytettävän.

Täällä kanssa sosiaalisissa tilanteissa surkea ihminen. :( 

Meillä ei käyty paljon missään. En ole edes ravintolassa käynyt. Muistaakseni kerran viitsi viedä heseen joskus ku olin 6 vuotias. Pizeria pitsa oli "hienostelua" eikä sitä ollut meillä IKINÄ. Sitten kun oltiin sosiaalisia, ni oltiin niin yli kilttejä ja myöntäiltiin kaikkea mitä toistetkin sanoo. Koulutus taso SURKEA. Äiti meni ja haki koulutuksen vasta kun olimme alakoulussa! Kyseessä oli jonkin sortin oppisopimus. Isällä ei mitään.

Mitä tästä seuraa?

Lapset jotka romahtaa koulupaineessa. Peruskoulu käyty molemmat, molemmilla ammattikoulu kesken. Itse en pysty käymään ravintoloissa koska se tilaaminen ahdistaa. Syöminen ahdistaa.  Sairastuin masennukseen. Sosiaalisten tilanteiden ahdistus on todennäköisin laukaisija. Myötäilen ihmisten puheita usein liikaa. Yritän korjata sitä tosin, koska minullakin on ihan omia mielipiteitä. En osaa olla "rakastava" puolisoani kohtaan. Onneksi on netti sillä eihän minulla olisi edes vittu puolisoa jos pitäisi olla sosiaalinen.

Oman lapseni kanssa yritän parhaani saada hänestä toimivan jopa aikuisiällä. Ei ole oikein olla sosiaalistamasta lastaan. 

Että joo...kiitti vaan äippä ja iskä.