Lue keskustelun säännöt.
Meillä jää lapset hankkimatta; työelämä liian rankkaa.
17.02.2018 |
Olen tehnyt sekä ns. hanttihommia ja asiantuntijatöitä ja kumpikaan vaihtoehto ei sovi perheen kanssa yhteen. Duunarityöt vie fyysisen terveyden ja asiantuntijatyöt kaiken ajan ja mielenterveyden. Vaatimukset vasn kasvavat ja vakityöt vähenevät. Ei paljon houkuttele ajatus hommata lapsia tähän komboon.
Työpäivän jälkeen tekee vaan mieli kaatua sohvalle, ehkä käydä palauttavalla lenkillä tai uimassa. En jaksaisi mitenkään lapsiarkea ja työtä, kun nytkin jo jaksaminen koetuksella. Ja lapsen kanssa olisi pakko jaksaa. Olen 32-vuotias.
Muita samoin kokevia?
Kommentit (56)
Tee niin kuin sinusta parhaalta tuntuu.
Lapset muuttaa arvomaailmaa...tai ainakin aja jakamista. Toivon niin. Tai niin pitäisi ainakin....ei kannata lapsia hankkia, jos haluaa tehdä koko ajan täysillä töitä.
Onhan nuo valintoja,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämäni paras asia on se, ettei ole lapsia. Ei ole muuten kissaa, eikä koiraakaan... eikä seurutelukumppaniakaan! Työpäivän jälkeen on parasta päästä omaan kotiin yksin. Aikuisen ihmisen elämä ei nykyään tunnu olevan muuta kuin työtä, työtä ja työtä :(
eger kirjoitti:
Elämäni paras asia on se, ettei ole lapsia. Ei ole muuten kissaa, eikä koiraakaan... eikä seurutelukumppaniakaan! Työpäivän jälkeen on parasta päästä omaan kotiin yksin. Aikuisen ihmisen elämä ei nykyään tunnu olevan muuta kuin työtä, työtä ja työtä :(
Huonosti ovat asiasi jos näet aikuisen elämän pelkkänä työnä. On se paljon muutakin. Perhe, harrastuksia, ystävät kaikenlaista mielenkiintoista.
t. 3 lasta, vaativat työt molemmilla ja elämä ihanaa
En mäkään tähän hetkeen lapsia tekisi. Onneksi tai "onneksi" hankin lapset opiskeluaikana, silloin elämä oli vielä jotenkin löysää ja kiireetöntä. Nyt menee kaikki aika töissä tai töistä stressatessa, en jaksais sekunttiakaan mitään aktiviteettiä töiden jälkeen. Ehkä viimeiset 5 vuotta ollut tämmöistä. Sori nuorin lapseni, että sun äiti lakkas olemasta, kun susta tuli koululainen. Onneksi isä on vähän vähemmän paska kuin äiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aina halunnut perheen ja nyt olen 25v opiskelija ja odotan ensimmäistä lastamme. Mieheni on 35v ja asiantuntijatöissä ja matkustaa vähintään kerran kuukaudessa. Hänellä on hyvät tulot, joilla elämme ja minulla itselläni on nyt äitiysrahaa (ei minimi) ja lisäksi teen sunnuntaitöitä vähän, ennen äitiyslomaa olin opintojen ohella töissä. Eli meillä on hyvä rahatilanne, asunto on ostettu jo aiemmin ja on puoliksi molempien. Naimisissa olemme myös. Itse en kyllä mikään uraohjus ole ikinä haaveillut olevanikaan, vaan tähtään johonkin mukavaan perushommaan jota voin tehdä puolikkaana, esim aineenope puolikkaassa virassa (tämmöiseen koulutukseni sitten minut pätevöittääkin, toki muuhunkin).
Kaikki kaverini ovat ajatelleet ensin opintoja ja uraa, ei niinkään perheestä haaveilua. Ja sitten on tehty valintoja, jotka johtavatkin Oikeaan Uraan, joka on nykyään nuorelle aikuiselle stressaavaa, heittelee paikasta toiseen, epävarmaa ja vie todella paljon aikaa, kun nuorena siihen haluaa niin hulluna pistää panoksia ja "kuvittelee" että muuten jää auttamatta jälkeen (en siis sano ettei pidä paikkaansa, en tiedä asiasta). Parisuhdetta ei ole tarvittu mihinkään missään vaiheessa, kuin säännölliseen seuraan ja turvalliseen seksiin lähinnä. Ei "yhteisen tulevaisuuden" rakentamiseen, joten kaikki parisuhteet ovat myös jääneet sitten jossain vaiheessa. Joten sinkkuja 25-30v uraan panostavia naisia on kyllä paljon, ja heille ei perhe-elämä näyttäydy millään lailla edes mahdollisena skenaariona.
Minä aion nyt opiskella ja olla kotona äitiyslomilla niin kauan/usein, kunnes toivottavasti olemme saaneet useamman lapsen ja olen saanut kasvattaa heitä kotona ainakin siihen 3v ikään asti. Sitten voin mennä töihin, ehtiihän sitä sittenkin tehdä monta kymmentä vuotta. Ja myös innostua niistä töistä ja kerätä kokemusta ja tulla asiantuntijaksi, kouluttautua lisää jne. Ei ole mahdotonta. Mutta lapsi voisi olla mahdotonta alkaa "hankkimaan" joskus lähemmäs 40-vuotiaana, jos ei sitä oikeantuntuista kumppaniakaan ole vielä löytynyt.
Mutta tulevaisuutta ei voi kukaan ennustaa ja suosittelen kaikille tekemään sellaisia päätöksiä, mitkä nyt tuntuu hyviltä ja oikeilta.
Kuinka monelle 25-vuotiaalle on jo ollut mahdollista hankkia oma asunto? Varsinkin kun et vielä edes ole asiantuntijatasolla. Mä olen neljääkymmentä kolkutteleva työtön tutkijakoulutettu (ei, en ole ns. pellehumanisti) ja voin kertoa, että pitkä poissaolo työelämästä samoin kuin ikä eivät naiselle tosiaan ole mitään meriittejä. Joten toivotan onnea työn etsintään sitten kun sua alkaa hotsittamaan.
Tainnut osua asiat niin nappiin, ettei realiteetit ole aivan kohdillaan. Toki asiantuntijatöissä olevalta mieheltä saa sitten hyvät elatusavut (ihan siis vaikka pysyisivätkin naimisissa). :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, saat toki tehdä omat ratkaisusi, mutta kysyn silti: Onko työ sinulle tärkeintä elämässä? Jos huomenna kuolet, oletko ollut tyytyväinen elämääsi?
Joillekin ihmisille työ on elämäntehtävä. Mut se on heille myös kutsumus ja he tuskin valittavat asiasta silloin av-palstalla. Tiedätkö, nämä jotkut professorit sun muut, jotka ovat saaneet nimensä kirjoihin. Minä ymmärtäisin sinua ap paremmin, jos olisit sellainen ihminen. Mutta viestistäsi on vaikea ajatella, että olisit ns. kutsumusammatissasi tai että saisit työstäsi jotain muutakin kuin palkkaa.
Minäkin joskus ajattelin, että työ on se "juttu". Minä olin ja olen tosin unelma-ammatissani ja tuntuu, että työ antaa enemmän kuin ottaa. Mutta mietinpä tuolloin kuitenkin, miten sitä lapsia siinä samassa jaksaisi. No, sitten tuli lapsia ja jaksan hyvin. Olin molempien kanssa kotona vuoden ja sen jälkeen mies. Sen jälkeen sekä mies että minä ollaan tehty osa-aikatöitä. Meillä homma toimii hyvin, odotan sekä kotipäiviä että työpäiviä. Kotipäivinä on kiva laittaa kotia ja siivoilla, työpäivinä niihin ei käytetä aikaa, kun koti jotenkuten pysyy sen aikaa siistinä. Tämän toimivan käytännön systeemin lisäksi elämästä on tullut paljon rikkaampaa lasten myötä. Sitä on tietysti hankala selittää niille, jotka näkee vain lasten huonot puolet ja jotka haluavat vaipua sohvalle työpäivän jälkeen. Mut elämä on kaikin puolin tasapainossa, on kiva työ, kivat lapset ja kivat harrastukset. Tietysti välillä lapset herättää öisin ja väsyttää aivan hirveästi, mutta olihan noita liskojen öitä ennen lapsiakin :)
Oikeastiko tuo on sellaista elämää mitä haluat? Jos näin on, niin jatka! Jos haluat lapsia, niin sitten järjestelet asioita niin että lapsiperhearki on mahdollista. On se oikeasti mahdollista, jos vain halua löytyy. Arvovalintojakin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen tahattomasti lapseton, mutta mietin kyllä välillä, miten ihmiset jaksavat yhdistää perhe-elämän ja töissäkäynnin eikä työni edes ole mitenkään erityisen vaativaa tai raskasta. Pitkät päivät ja työmatkat kuitenkin aiheuttavat sen, että iltaisin ei jaksaisi mitään 'ylimääräistä'. Varmaankin elämä pitäisi järjestää ja ajatella kokonaan eri tavalla jos niitä lapsia olisi.
Jaa jaa. Mä ja mies ollaan töissä ja lapsiakin löytyy, samoin kissa ja koira ja omakotitalo ja pari vanhaa autoa.
Se on elämää. Lapset tässä on parasta.
Lomia odotellaan aina kovasti..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta kyllä hieman liioitellaan joskus työn ja perheen yhdistämisen hankaluutta. Suomi on aikalailla maailman paras maa tässä suhteessa: pitkät äitiyslomat ansiosidonnaisella, hoitovapaanahdollisuus, lähes ilmainen päivähoito.. Itse olen yhdistänyt vaativan johtotason työn ja kaksi lasta, enkä koe itseäni mitenkään sankariksi vaan aivan normaaliksi naiseksi, näinhän Suomessa tehdään! Ei tietenkään kaikkien tarvitse lapsia haluta, mutta siihen on toivottavasti syynä oma halu eikä työelämä.
Tämä. Suurimmalla osalla todella johtavassa asemassa olevista naisista on lapsia, olivat hallinnossa, tieteessä tai liike-elämässä. Ei varmaan ollut ihan helppoa Tarja Halosella aikanaan, mutta en koskaan ole kuullut hänen valittaneen äitiyden raskaudesta kun naisten uran ongelmia on läpikäyty. Itsekin varmaan olisin voinut edetä urallani nopeammin ilman kahta äitiyslomaa (vanhempaislomat jaoin mieheni kanssa), mutta sujuvasti se kävi lasten kanssakin. Samoin monella muulla tuntemallani naisella, itse asiassa lähes kaikilla alani huipuilla on lapsia, olivat miehiä tai naisia. Kotiin ei tarvitse jäädä kolmeksi vuodeksi, jos uraa tekee on mahdollisuuksia palkata hoitajaa kotiin jne. Myös uran ja perheen yhdistäminen käy helpommin kun on jo hieman noussut rivityöntekijästä korkeammalle, voi tehdä etäpäiviä ja pitää skypepalavereja ym. kotoa käsinkin tarvittaessa. Tietenkin työelämä vaatii nykyään, mutta tuskin elämä kovin paljon helpompaa ennenkään oli. Niitä omia valintoja kuinka oman elämänsä haluaa elää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaipaan sitä aikaa jolloin perheillä oli tapana elää yhden vanhemman (isän) tuloilla. Voisin olla joko se työssäkäyvä tai kodista sekä lapsista huolehtija, mutta en molempia. Kotivanhemmuus on lakannut olemasta normi ja siksi kukaan nuori ei voi olettaa löytävänsä joskus puolisoa joka myös haluaisi tällaisen perhemallin. Pakko hypätä oravanpyörään ja toivoa ettei lasten hankkimisen aika ole mennyt ohi sitten kun elämä on vihdoin vakiintunut.
Niin. Normi on se, että vanhemmat yrittävät tehdä sekä 100% töitä että olla vanhempia. Yleensä tämä kaatuu edelleen enimmäkseen äitien niskaan. Suomi on täynä hyvin hyvin väsyneitä äitejä.
Jep. Ja hyvän äidin pitää tehdä omat rahansa ja päälle, ettei ole lompakkoloinen. Lapsen kulut on automaattisesti äidin kuluja. Töihin pitää palata mahdollisimman äkkiä ja kotona pitää olla mahdollisimman pitkään. Pitää tunnekasvattaa (?), leikkiä, laulaa, siivota ja leipoa ja olla rento samalla, kun pyörittää parin miljoonan projektia ja töissä pitää matkustaa joka viikko. Muistaa ostaa välikausivaatteet, varata hammaslääkäri, viedä sinne ja kaverin synttäreille jossa pitää olla tietty lahja. Aamulla tietää että on kurakeli ja kiukkuinen asiakas odottamassa kun lapsi ei suostunut pukemaan..
Isän pitää käydä töissä ja jäädä kotiin tekemään omia juttujaan omiksi vanhempainvapaiksi (joku projekti, maalaus tai remppa, autonromun kanssa puuhailu) ja sitten on "osallistuva isä".
hohhoi
No höpö höö. Jos jo 25 vuotta sitten isät osallistui arjen pyörittämiseen äitien kanssa niin eiköhän osallistu nykyäänkin ja enemmänkin kuin ennen - erityisesti niiden akateemisten uraäitien akateemiset miehet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta kyllä hieman liioitellaan joskus työn ja perheen yhdistämisen hankaluutta. Suomi on aikalailla maailman paras maa tässä suhteessa: pitkät äitiyslomat ansiosidonnaisella, hoitovapaanahdollisuus, lähes ilmainen päivähoito.. Itse olen yhdistänyt vaativan johtotason työn ja kaksi lasta, enkä koe itseäni mitenkään sankariksi vaan aivan normaaliksi naiseksi, näinhän Suomessa tehdään! Ei tietenkään kaikkien tarvitse lapsia haluta, mutta siihen on toivottavasti syynä oma halu eikä työelämä.
Tämä. Suurimmalla osalla todella johtavassa asemassa olevista naisista on lapsia, olivat hallinnossa, tieteessä tai liike-elämässä. Ei varmaan ollut ihan helppoa Tarja Halosella aikanaan, mutta en koskaan ole kuullut hänen valittaneen äitiyden raskaudesta kun naisten uran ongelmia on läpikäyty. Itsekin varmaan olisin voinut edetä urallani nopeammin ilman kahta äitiyslomaa (vanhempaislomat jaoin mieheni kanssa), mutta sujuvasti se kävi lasten kanssakin. Samoin monella muulla tuntemallani naisella, itse asiassa lähes kaikilla alani huipuilla on lapsia, olivat miehiä tai naisia. Kotiin ei tarvitse jäädä kolmeksi vuodeksi, jos uraa tekee on mahdollisuuksia palkata hoitajaa kotiin jne. Myös uran ja perheen yhdistäminen käy helpommin kun on jo hieman noussut rivityöntekijästä korkeammalle, voi tehdä etäpäiviä ja pitää skypepalavereja ym. kotoa käsinkin tarvittaessa. Tietenkin työelämä vaatii nykyään, mutta tuskin elämä kovin paljon helpompaa ennenkään oli. Niitä omia valintoja kuinka oman elämänsä haluaa elää.
Niin, eli pitää olla hyväpalkkainen johtaja, että voi tehdä lapsia...tai vähintään naimisissa hyväpalkkaisen johtajan kansa.
Vierailija kirjoitti:
Olen aina halunnut perheen ja nyt olen 25v opiskelija ja odotan ensimmäistä lastamme. Mieheni on 35v ja asiantuntijatöissä ja matkustaa vähintään kerran kuukaudessa. Hänellä on hyvät tulot, joilla elämme ja minulla itselläni on nyt äitiysrahaa (ei minimi) ja lisäksi teen sunnuntaitöitä vähän, ennen äitiyslomaa olin opintojen ohella töissä. Eli meillä on hyvä rahatilanne, asunto on ostettu jo aiemmin ja on puoliksi molempien. Naimisissa olemme myös. Itse en kyllä mikään uraohjus ole ikinä haaveillut olevanikaan, vaan tähtään johonkin mukavaan perushommaan jota voin tehdä puolikkaana, esim aineenope puolikkaassa virassa (tämmöiseen koulutukseni sitten minut pätevöittääkin, toki muuhunkin).
Kaikki kaverini ovat ajatelleet ensin opintoja ja uraa, ei niinkään perheestä haaveilua. Ja sitten on tehty valintoja, jotka johtavatkin Oikeaan Uraan, joka on nykyään nuorelle aikuiselle stressaavaa, heittelee paikasta toiseen, epävarmaa ja vie todella paljon aikaa, kun nuorena siihen haluaa niin hulluna pistää panoksia ja "kuvittelee" että muuten jää auttamatta jälkeen (en siis sano ettei pidä paikkaansa, en tiedä asiasta). Parisuhdetta ei ole tarvittu mihinkään missään vaiheessa, kuin säännölliseen seuraan ja turvalliseen seksiin lähinnä. Ei "yhteisen tulevaisuuden" rakentamiseen, joten kaikki parisuhteet ovat myös jääneet sitten jossain vaiheessa. Joten sinkkuja 25-30v uraan panostavia naisia on kyllä paljon, ja heille ei perhe-elämä näyttäydy millään lailla edes mahdollisena skenaariona.
Minä aion nyt opiskella ja olla kotona äitiyslomilla niin kauan/usein, kunnes toivottavasti olemme saaneet useamman lapsen ja olen saanut kasvattaa heitä kotona ainakin siihen 3v ikään asti. Sitten voin mennä töihin, ehtiihän sitä sittenkin tehdä monta kymmentä vuotta. Ja myös innostua niistä töistä ja kerätä kokemusta ja tulla asiantuntijaksi, kouluttautua lisää jne. Ei ole mahdotonta. Mutta lapsi voisi olla mahdotonta alkaa "hankkimaan" joskus lähemmäs 40-vuotiaana, jos ei sitä oikeantuntuista kumppaniakaan ole vielä löytynyt.
Mutta tulevaisuutta ei voi kukaan ennustaa ja suosittelen kaikille tekemään sellaisia päätöksiä, mitkä nyt tuntuu hyviltä ja oikeilta.
Vähän ehkä naiivisti ajateltu, mutta periaatteessa voi mennä ihan hyvinkin tällainen skenaario. Mulla ihan omakohtaista kokemusta, tuo teksti olisi siis voinut olla melkein kuin omani, tosin erojain löytyy. Olin myös 25 kun esikoinen syntyi, tosin mies vain parisen vuotta vanhempi eikä ollut tuolloin hyvätuloinen. Vuokralla asuttiin, joskin tilavasti. Minä olin ehtinyt jo valmistua maisteriksi niin kuin mieskin ja oltiin tehty oman alamme hommia pätkätöinä. Perheen olimme halunneet aina ja kun siltä tuntui, niin aika tuntui oikealta.
Nyt jokunen vuosi myöhemmin meillä on useampi lapsi ja asiat aika kivasti kuitenkin. Opiskelimme lisää samalla, kun hoidimme lapsia vuoronperään kotona. Mies täydennyskouluttautui alallaan ja minä luin toisen maisterintutkinnon vielä paremmin työllistävältä alalta. Nyt on se oma asuntokin (tai pankinhan se toki on) ja tienestit ihan mukavat, vaikkei miljonääreiksi päästäkään. Kummallakin vakiduuni. Jos on hyvin työllistävä ala, niin silloin tuollainen skenaario onnistuu myös monen kotona vietetyn vuoden jälkeen (niin kuin itselläni ja miehelläni on). Mutta aineenopettajana en välttämättä luottaisi ihan sataprosenttisesti työllistymiseen, kannattanee ainakin hankkia samalla koko ajan jtn lisämeriittiä opiskeluissa kun on lasten kanssa kotona. Mutta siis periaatteessa homma voi hyvinkin toimia oikein suunniteltuna, ja on ihan totta, että kannattaa silti seurata niitä todellisia toiveitaan, vaikka siinä riskejä olisikin. Ja ota ihmeessä pariturva/henkivakuutus, ellei teillä sellaista jo ole, jos miehellesi sattuisi jotain tapahtumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Upitan, kun oli mielenkiintoisia pointteja tässä ketjussa.
Opiskelijana ihmettelin miten ihmiset jaksavat kahdeksan tunnin työpäiviä joka päivä, viikosta toiseen.
Sitten töissäkäyvänä siihen tottui, ja tajusi että opiskelijaelämään verrattuna on kiva, että illat, viikonloput ja lomat ovat oikesti vapaata. Ihmettelin kyllä, miten sitä muka lapsiperhe-elämää jaksaa..
No, perheellisen elämäänkin tottui. Aika paljon on rutiineja, mutta ihan tavalliselta elämä tuntuu. Meillä molemmat vanhemmat hoitavat lapsia ja lastenvahtejakin löytyy, että omia juttujakin saa tehtyä. Mutta ei se kotiaika perheen kesken noin lähtökohtaisesti ole kauheaa suorittamista ja stressiä, vaan ihan mukavaa olemista. Perhe on hyvä vastapaino työlle.
Ihminen myös muuttuu. Olen introvertti, ja nuorempana tarvitsin aika paljon ihan omaa aikaa. Nykyään koen ihan vain perheen kesken vietetyn rennon ajan palauttavana. Tarvitsen silloin tällöin omaa aikaa, mutta paljon vähemmän kuin nuorempana.
Kaikkiin elämänmuutoksiin on kuulunut myös vaikeita vaiheita.
Mulla sama! Onko tämä joku sukupolvikokemus? Luulen että esim tallentajana toimiminen ois vähän kuormittavaa ja semmoista mitä jaksaisi, mutta niissä harvemmin on pitkiä työsuhteita. Nykyään yksinkertaisia sihteerintöitä tms ei enää ole..kaikki työ on vaativaa henkisesti tai fyysisesti.