Yli 40-v ja uusi suhde. Miten ootte edenneet?

Tuo olisi ihan täydellinen parisuhde, että asutaan erillään. En enää haaveile yhteenmuutosta ja naimisiin menosta tässä iässä. Minulle riittää mukavaa yhdessäoloa viikonloppuisin ja reissuissa.

Vierailija kirjoitti:

Olen tismalleen samassa tilanteessa. Yhteisiä matkoja meillä tosin kyllä on ja vietetään paljon aikaa yhdessä, mutta koska asumme erillään, emme ole kuitenkaan perhe. Me hengen puute vaivaa ajoittain. Toiveissa on muuttaa joskus yhteen, mutta ei ole mitään tietoa milloin se joskus on. Seurustelua takana kaksi vuotta.

Minullekin ne yhteiset haaveet ovat aika iso juttu. Toivoisin, että niitä olisi enemmän. Olen silti kyllä ihan aikuinen ja minulla on omakin elämä. Eivät ne ole toisensa pois sulkevia juttuja.

Ihanaa huomata, että joku ajattelee/tuntee samoin. Sää olet jo seurustellut vuoden kauemmin, mitä tunteita sulla on tällä hetkellä miestä kohtaa? Ja yleensä mitä ajattelet teidän suhteesta? Ap

Vierailija kirjoitti:

Mää erosin kolme vuotta sitten ja nyt olen ollut uudessa seurustelusuhteessa vuoden. Alku oli tottakai ihanaa niin, kun aina. Mutta nyt muutama asia on ruvennut vaivaamaan..

Suurin niistä on yhteisten unelmien puute.. Musta tuntuu, että tää saa mun tunteet laantumaan. Haluaisin, että voitaisiin edes haaveilla yhteisestä matkasta, kesästä.. saatika, että voitaisiin haaveilla kihlautumisesta, yhteen muutosta, häistä..

Mies elää päivän kerrallaan ja mää..noh, ehkä arvaatte jo aikaisemmasta:D

Mies on sanonut, että haluaa tulevaisuudessa asua kanssani, mutta miten ihmeessä jaksan odottaa ainakin 1,5 vuotta, jos siitä ei edes voi edes haaveilla:/.

Toinen asia mikä vaivaa on se, että mulla on tunne, että me ei olla me, vaan kumpikin elää omaa elämää. Okei, kummallakin on omat lapset ja joutuukin elämään sitä kautta lapsien ehdoilla, mutta kaipaisin enemmän sitä me meininkiä.

Toivottavasti tekstistä saa jotain selkoa. Tuntuu nimittäin, että ajatuksia on vaikea pukea sanoiksi. Meillä on tosi ihanaa, kun ollaan vkl yhdessä, mutta mulla on paska fiilis monesti viikolla. Yhteksissä ollaan päivittäin puhelimella soittamalla tai viesteillä.

Mulla on sama fiilis, kun ex:n kanssa avioliitossa.. ollaan yhdessä, mutta kumpikin elää omaa elämää, ilman yhteisiä unelmia.

Mitä ajatuksia teksti sussa herättää? Ootko itse tuntenut samoin? Miten eteenpäin?

Tapasin mieheni yli 40 v. Meillä on juurikin kaksi erillistä ihmistä ja kaksi omaa elämää. Ei symbioosia eikä ns yhteisen pesän rakennusta. Omat harrastukset ja omat kaverit ja menot. Erilliset rahat ja jopa eri ruuat. Eri lapset kummallakin. Tämä toimii loistavasti. Ehkä siksi on mennytkin niin hyvin.

T. Sitoutumis-ja läheisyyskammoinen ja hyvin itsenäinen nainen

Vierailija kirjoitti:

Se on parasta näin aikuisessa parisuhteessa, että enää ei rakennella niitä pilvilinnoja yhteisistä unelmista ja voi säilyttää irrallisuuden toisesta ja toinen luo sitä tasapainoa omaa elämää eikä ole se, jonka kautta elää.

Mitä ajatuksia herättää...kasva aikuiseksi :D

Ei pilvilinnoja, ei paineita. Ei paineita siitä, että suhteen pitää väistämättä edetä siihen yhteen muuttamiseen, yhteiseen asuntolainaan, yhteisiin lapsiin, yhteisiin jne... Jos ne oman elämän tavoitteet ja haaveet vielä 40 v on näitä prinsessaunelmia vanhempien vinttikomerossa aikuistuminen olisi ihan itsensäkin kannalta hyvä vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Mää erosin kolme vuotta sitten ja nyt olen ollut uudessa seurustelusuhteessa vuoden. Alku oli tottakai ihanaa niin, kun aina. Mutta nyt muutama asia on ruvennut vaivaamaan..

Suurin niistä on yhteisten unelmien puute.. Musta tuntuu, että tää saa mun tunteet laantumaan. Haluaisin, että voitaisiin edes haaveilla yhteisestä matkasta, kesästä.. saatika, että voitaisiin haaveilla kihlautumisesta, yhteen muutosta, häistä..

Mies elää päivän kerrallaan ja mää..noh, ehkä arvaatte jo aikaisemmasta:D

Mies on sanonut, että haluaa tulevaisuudessa asua kanssani, mutta miten ihmeessä jaksan odottaa ainakin 1,5 vuotta, jos siitä ei edes voi edes haaveilla:/.

Toinen asia mikä vaivaa on se, että mulla on tunne, että me ei olla me, vaan kumpikin elää omaa elämää. Okei, kummallakin on omat lapset ja joutuukin elämään sitä kautta lapsien ehdoilla, mutta kaipaisin enemmän sitä me meininkiä.

Toivottavasti tekstistä saa jotain selkoa. Tuntuu nimittäin, että ajatuksia on vaikea pukea sanoiksi. Meillä on tosi ihanaa, kun ollaan vkl yhdessä, mutta mulla on paska fiilis monesti viikolla. Yhteksissä ollaan päivittäin puhelimella soittamalla tai viesteillä.

Mulla on sama fiilis, kun ex:n kanssa avioliitossa.. ollaan yhdessä, mutta kumpikin elää omaa elämää, ilman yhteisiä unelmia.

Mitä ajatuksia teksti sussa herättää? Ootko itse tuntenut samoin? Miten eteenpäin?

"Mulla on sama fiilis, kun ex:n kanssa avioliitossa.. ollaan yhdessä, mutta kumpikin elää omaa elämää, ilman yhteisiä unelmia."

No, mites sen exän kanssa kävi avioliiton suhteen?

'nuff said.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on parasta näin aikuisessa parisuhteessa, että enää ei rakennella niitä pilvilinnoja yhteisistä unelmista ja voi säilyttää irrallisuuden toisesta ja toinen luo sitä tasapainoa omaa elämää eikä ole se, jonka kautta elää.

Mitä ajatuksia herättää...kasva aikuiseksi :D

Ei pilvilinnoja, ei paineita. Ei paineita siitä, että suhteen pitää väistämättä edetä siihen yhteen muuttamiseen, yhteiseen asuntolainaan, yhteisiin lapsiin, yhteisiin jne... Jos ne oman elämän tavoitteet ja haaveet vielä 40 v on näitä prinsessaunelmia vanhempien vinttikomerossa aikuistuminen olisi ihan itsensäkin kannalta hyvä vaihtoehto.

Mitä pahaa unelmoinnissa on? Miksi en saisi unelmoida siitä, että jakaisin kotini miehen kanssa, jota rakastan? Miksi en saisi edelleen unelmoida siitä, että vaikka edellinen 16vuoden avioliitto päätyikin eroon, niin haluaisin uudestaan naimisiin.

Pitäisikö 40-vuotiaana tyytyä vaan siihen mitä jo on ja olla katkera siitä, että haaveet ei ikinä toteudu.. miksi haaveeni on prinsessa unelmia? Musta nuo on ihan normi asioita elämässä. Mulle parisuhde on todella tärkeä osa elämääni. Elämästäni löytyy toki paljon muitakin tärkeitä asioita, mutta ne ei poista sitä, että minulla on myös haaveita parisuhteessa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua, mulla on se kokemus, että kun on kerran nähty, mies on suunnitellut jo seuraavan puoli vuotta, kun itse vielä miettii, sietääkö toisen ulkonäköä ja kaikkia puolia. 80% näistä tapailuista on päättynyt ja itsestä tuntuu hassulta, että mies on jo ostanut lippuja konsertteihin ja ulkomaan matkoille. No, menee sitten jonkun muun kanssa.

:D muakin tapailujen alussa ahdisti, jos mies oli liian innokas, mutta nyt kun on jo vuos oltu yhdessä niin tuntuu, että tää suhde ei etene mihinkään vaan junnaa siinä mihin jäi vuos sitten..ap

Mihin niin kiire? Yhteiseen asunotolainaan, häihin, lapsiin?

Yhteistä asuntolainaa en enää halua, mutta yhteisen asunnon kyllä. Yhteisen lapsen olisin halunnut, mutta ei enää tässä iässä. Naimisiin haluan joskus, mutta vielä en siihen olisi itsekään valmis. Tässä vaiheessa auttaisi, jos pystyisi edes puhua yhteisistä asioista. Ap

Mihin niin kiire?

Musta vaan tuntuu, että elämän pitää mennä eteenpäin, eikä junnata samassa. Tuskastun, jos aina mennään samalla kaavalla, eikä tulevaisuudessakaan ole mitään uutta odotettavissa. Ap

Ja se kaikki pitää hakea parisuhteen kautta? Entä työ? Harrastukset? 

Vaikka olenkin opiskellut uuden ammatin ja harrastusten kautta päässyt siiheb mihin pyrin ja ylikin, ei se poista sit, että haluan parisuhteessakin mennä eteenpäin. Ap

Ymmärrän tuon halun haaveilla tulevaisuudesta ja siitä, että aina haluaa mennä jtn kohti. Olen itse myös haaveilija-tyyppi. Mutta kaikki ei ole, jotkut tosiaan elää tässä ja nyt ja sit kun tekee mieli matkustaa, varaa sen matkan eikä ensin puolta vuotta haaveile ja suunnittele, minne mentäisiin. Eronneilla saattaa lisäksi olla niin, että on sen ensimmäisen puolison kanssa haaveiltu vaikka mistä, osa toteutettukin, ja sitten kaikki onkin mennyt pieleen ja tullut ero. Tämä kokemus voi aiheuttaa sen, ettei enää uskalla haaveilla liiaksi, jottei tule taas suurta pettymystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on parasta näin aikuisessa parisuhteessa, että enää ei rakennella niitä pilvilinnoja yhteisistä unelmista ja voi säilyttää irrallisuuden toisesta ja toinen luo sitä tasapainoa omaa elämää eikä ole se, jonka kautta elää.

Mitä ajatuksia herättää...kasva aikuiseksi :D

Ei pilvilinnoja, ei paineita. Ei paineita siitä, että suhteen pitää väistämättä edetä siihen yhteen muuttamiseen, yhteiseen asuntolainaan, yhteisiin lapsiin, yhteisiin jne... Jos ne oman elämän tavoitteet ja haaveet vielä 40 v on näitä prinsessaunelmia vanhempien vinttikomerossa aikuistuminen olisi ihan itsensäkin kannalta hyvä vaihtoehto.

Mitä pahaa unelmoinnissa on? Miksi en saisi unelmoida siitä, että jakaisin kotini miehen kanssa, jota rakastan? Miksi en saisi edelleen unelmoida siitä, että vaikka edellinen 16vuoden avioliitto päätyikin eroon, niin haluaisin uudestaan naimisiin.

Pitäisikö 40-vuotiaana tyytyä vaan siihen mitä jo on ja olla katkera siitä, että haaveet ei ikinä toteudu.. miksi haaveeni on prinsessa unelmia? Musta nuo on ihan normi asioita elämässä. Mulle parisuhde on todella tärkeä osa elämääni. Elämästäni löytyy toki paljon muitakin tärkeitä asioita, mutta ne ei poista sitä, että minulla on myös haaveita parisuhteessa. Ap

Unelmoinissa ei ole mitään pahaa, mutta toisten kautta omien unelmien toteuttaminen on niitä prinsessa unelmia. Normit ovat muuttuneet ja itsenäinen nykynainen ei enää tarvitse sitä prinssiä toteuttaamaan niitä unelmia ja naimisiin meneminen on niitä teinityttöjen haaveita. 40-vuotiaana ei pidä tyytyä mihinkään vaan keskittyä niihin itseään kehittäviin asioihin esim. ammatin, harrastusten kautta.  Sinäkin olet elänyt 19-vuotta mieshen ja lasten kautta milloin ajatatelit elää itsellesi? Et ole oppinut taitoa olla yksin?

Onnea vaan, jos meinaat vielä tuossa iässä löytää miehen, joka haaveilee samoista asioista.

Vierailija kirjoitti:

Se on parasta näin aikuisessa parisuhteessa, että enää ei rakennella niitä pilvilinnoja yhteisistä unelmista ja voi säilyttää irrallisuuden toisesta ja toinen luo sitä tasapainoa omaa elämää eikä ole se, jonka kautta elää.

Mitä ajatuksia herättää...kasva aikuiseksi :D

Sama.

Et sä voi enää parsia niitä vahoissa suhteissa väliinjääneitä juttuja.

Ts. oisko aika päivittää elämää niistä nuoruushaaveista...?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tismalleen samassa tilanteessa. Yhteisiä matkoja meillä tosin kyllä on ja vietetään paljon aikaa yhdessä, mutta koska asumme erillään, emme ole kuitenkaan perhe. Me hengen puute vaivaa ajoittain. Toiveissa on muuttaa joskus yhteen, mutta ei ole mitään tietoa milloin se joskus on. Seurustelua takana kaksi vuotta.

Minullekin ne yhteiset haaveet ovat aika iso juttu. Toivoisin, että niitä olisi enemmän. Olen silti kyllä ihan aikuinen ja minulla on omakin elämä. Eivät ne ole toisensa pois sulkevia juttuja.

Ihanaa huomata, että joku ajattelee/tuntee samoin. Sää olet jo seurustellut vuoden kauemmin, mitä tunteita sulla on tällä hetkellä miestä kohtaa? Ja yleensä mitä ajattelet teidän suhteesta? Ap

Minäkin olin naimisissa 16 vuotta :)

Joskus on tuntunut, että haluan erota miehestä, koska hän ei samalla lailla haaveile ja suunnittele yhteistä tulevaisuutta. Mutta sitten taas tajuan millainen kultakimpale hän on. Meidän suhteen vahvuus on siinä, että intohimon lisäksi olemme parhaita kavereita ja pystymme puhumaan mistä vaan. Olemme siis puhuneet näistä asioista paljon ja yritämme tulla kumpikin vastaan. Puhumme tästä yksiköstä uusperheenä, vaikka yhdessä emme asukaan. Vietämme aikaa myös koko porukalla kaikki lapset yhtäaikaa paikalla. Kun aloimme seurustelemaan, mies sanoi, ettei mene enää ikinä naimisiin. Oli ottanut eron aika raskaasti. Nykyään sanoo, että voi mennä joskus naimisiin, jos se on minulle tärkeää. Tosin mitä on joskus, sitä en tiedä. Sen tiedän, että loputtomiin en aio olla suhteessa jossa ei asuta yhdessä perheenä, ja olen tämän miehelle myös suoraan sanonut. Naimisiin ei ole ihan pakko päästä. Mies on sanonut, että voimme muuttaa joskus yhteen, mutta ei halua sanoa mitään aikaa.

Minulla on haastava työ, omakotitalo, lemmikkejä, paljon ystäviä, ihanat lapset ja paljon harrastuksia. Elämäni ei todellakaan pyöri miehen ja parisuhteen ympärillä. Olisin varmasti onnellinen ilman parisuhdettakin. Se ei silti sulje pois toivetta asua saman katon alla ja haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta. Ne asiat eivät ole toisiltaan pois.

Sinulla jäi pitkässsä suhteessa toteuttamatta niitä unelmia ja nyt ajattelit ottaa tuon takaisin tässä suhteessa? Eli jatkaa siitä mihin jäit "edellisessä" elämässä?

Vierailija kirjoitti:

Sinulla jäi pitkässsä suhteessa toteuttamatta niitä unelmia ja nyt ajattelit ottaa tuon takaisin tässä suhteessa? Eli jatkaa siitä mihin jäit "edellisessä" elämässä?

Tämä. Oletko miettinyt millaista elämään oikeasti haluat elää? Samaa, kun viimeiset parikymmentä vuotta?

Vierailija kirjoitti:

Sinulla jäi pitkässsä suhteessa toteuttamatta niitä unelmia ja nyt ajattelit ottaa tuon takaisin tässä suhteessa? Eli jatkaa siitä mihin jäit "edellisessä" elämässä?

Todellakin aion nyt tässä elämänvaiheessa ja tässä suhteessa toteuttaa asioita ja unelmia, joita jäi aiemmin tekemättä. Tietenkin. Miksi unelma perheestä olisi enemmän väärin kuin joku muu unelma? Mies kertoi, että olisi liitossaan halunnut harrastaa liikuntaa exänsä kanssa yhdessä. Se oli siis hänen "unelmansa". Minä harrastan sattumalta kahta samaa lajia kuin mies joten välillä harrastamme niitä yhdessä. Nyt mies saa toteuttaa tuota unelmaa kanssani. Sehän on vaan hienoa eikö?

-Se toinen ap:n lailla tunteva

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tismalleen samassa tilanteessa. Yhteisiä matkoja meillä tosin kyllä on ja vietetään paljon aikaa yhdessä, mutta koska asumme erillään, emme ole kuitenkaan perhe. Me hengen puute vaivaa ajoittain. Toiveissa on muuttaa joskus yhteen, mutta ei ole mitään tietoa milloin se joskus on. Seurustelua takana kaksi vuotta.

Minullekin ne yhteiset haaveet ovat aika iso juttu. Toivoisin, että niitä olisi enemmän. Olen silti kyllä ihan aikuinen ja minulla on omakin elämä. Eivät ne ole toisensa pois sulkevia juttuja.

Ihanaa huomata, että joku ajattelee/tuntee samoin. Sää olet jo seurustellut vuoden kauemmin, mitä tunteita sulla on tällä hetkellä miestä kohtaa? Ja yleensä mitä ajattelet teidän suhteesta? Ap

Minäkin olin naimisissa 16 vuotta :)

Joskus on tuntunut, että haluan erota miehestä, koska hän ei samalla lailla haaveile ja suunnittele yhteistä tulevaisuutta. Mutta sitten taas tajuan millainen kultakimpale hän on. Meidän suhteen vahvuus on siinä, että intohimon lisäksi olemme parhaita kavereita ja pystymme puhumaan mistä vaan. Olemme siis puhuneet näistä asioista paljon ja yritämme tulla kumpikin vastaan. Puhumme tästä yksiköstä uusperheenä, vaikka yhdessä emme asukaan. Vietämme aikaa myös koko porukalla kaikki lapset yhtäaikaa paikalla. Kun aloimme seurustelemaan, mies sanoi, ettei mene enää ikinä naimisiin. Oli ottanut eron aika raskaasti. Nykyään sanoo, että voi mennä joskus naimisiin, jos se on minulle tärkeää. Tosin mitä on joskus, sitä en tiedä. Sen tiedän, että loputtomiin en aio olla suhteessa jossa ei asuta yhdessä perheenä, ja olen tämän miehelle myös suoraan sanonut. Naimisiin ei ole ihan pakko päästä. Mies on sanonut, että voimme muuttaa joskus yhteen, mutta ei halua sanoa mitään aikaa.

Minulla on haastava työ, omakotitalo, lemmikkejä, paljon ystäviä, ihanat lapset ja paljon harrastuksia. Elämäni ei todellakaan pyöri miehen ja parisuhteen ympärillä. Olisin varmasti onnellinen ilman parisuhdettakin. Se ei silti sulje pois toivetta asua saman katon alla ja haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta. Ne asiat eivät ole toisiltaan pois.

Meillähän on paljon yhteistä:)

Kiitos tuntemuksien kertomisesta. Olen samaa mieltä monesta asiasta ja listakin mitä omassa elämässä on on omakotitaloa vaille sama, kun sulla.

Mun mies on jätetty kaksi kertaa pitkistä suhteista ja ymmärrän hänen kantansa päivä kerrallaan elämiseen. Mutta se ei pois sulje sitä, että minä kaipaan enemmän yhteenkuuluvuutta ja sitä että oltaisiin me sekä elettäisiin enemmän yhteistä elämää.

Mun mies on kans oikea kultakimpale ja toivon, että asia ratkeaa jossain vaiheessa. Toivon, että saisin varmuuden tulevaisuudesta, kyllähän mää jaksan odottaa, mutta pahinta mun mielestä on just tuo epämääräinen sit joskus. Väärin tietty yhtään painostaa miestä, mutta tiedän itsestäni myös sen, että jossain vaiheessa en enää jaksa odottaa..ap