Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko kukaan yksinäinen (kaveriton) saanut aikuisiällä laajaa ystäväpiiriä?
13.02.2018 |
Olen sosiaalinen ihminen, tykkään olla ihmisten seurassa ja nuorena mulla oli paljon kavereita. Sitten menin naimisiin ja perustin perheen miehen kanssa, joka on ihan päinvastainen. Pikkuhiljaa omatkin kaverit hävisi, kun mies rajoitti niin paljon tapaamisia.
Nyt kun mietin tulevaisuuttani, aikaa kun lapset ovat jo omillaan, näen vain yksinäisyyttä. Sellainen musta yksinäisyys silmien edessä.
Onko mitään mahdollisuutta saada vielä keski-ikäisenä kaveripiiriä, jonka kanssa voisi extempore kyläillä? Tai vaikka lenkkeillä, shoppailla, tehdä pieniä matkoja, istua kesäisin terassilla ja käydä tapahtumissa jne.
Viettää edes syntymäpäiviä.
Tasan yksi ystävä on nyt, mutta hänkin asuu pitkän matkan päässä eikä nähdä kuin noin kerran vuodessa. Työkaverit on aivan eri elämäntilanteissa ja muutenkaan ei mitään yhteistä, että vapaa-ajalla voitaisiin edes kahvitella.
Mulla on ihan toivoton olo tämän asian suhteen. Kaipaan hirveästi elämää ympärilleni, mutta miten sitä enää saa?
Kommentit (15)
On kyllä mahdollista, harrastusten kautta.
Minulla on yksi vanha hyvä ystävä, mutta juurikin perheen perustamisen myötä muu vanha ystäväpiiri katosi. Pitkään aikaan ei riittänytkään tilaa muulle kun perheelle ja työlle ja arkirumballe. Työpaikoilta en ole oikein ystäviä löytänyt. Jutellaan paljon, mutta kanssakäyminen jää sinne töihin, kun ei ole muuten niin yhteistä.
Mieti mihin harrastukseen sinulla olisi intohimoa. Sitten liity nettiryhmiin, käy kursseilla ja osallistu yhdistystoimintaan ja tapahtumiin. Usein harrastuksen ympäriltä löytyy samanhenkistä porukkaa. Näin minulle on muodostunut uusia kaveripiirejä. Sellaisia nuoruuden sydänystäviä ei itselle ole tullut, mutta joillekin kyllä. näemme viikottain harrastusten ympärillä ja jaamme elämää muutenkin kuin sitä harrastusta. Jo se tuo paljon valoa elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä kysyn samaa. Mulla ei ole oikeasti yhtään ystävää tai edes kaveria. Olen tällä hetkellä myös työtön. Ettei ole edes niitä työkavereita. Ei ole ketään jolle soittaa ja purkaa sydäntään. Ei ketään jonka kanssa mennä leffaan tms. Yksinäisyys on syönyt mut sisältä kuoliaaksi.
Mutta onko se puoliso kuitenkin kuten kaikilla palstan "yksinäisillä"?
Olen, mitä hämmästelen edelleen usein. Tiedän että olen ollut valtavan onnekas. Tämä on vain oma tarinani jos joku haluaa lukea, ei siis neuvo - pelastumiseni oli myös ulkopuolisista tekijöistä kiinni. Mutta se on mahdollista kuitenkin.
Olin koko peruskouluajan täysin yksin ja kiusattu, seuraa ei kirjaimellisesti ollut kuin omista vanhemmistani. Suunnittelin jo vuoronperään itseni ja muiden vahingoittamista, olo oli niin paha ja yksinäinen.
Muutin 16-vuotiaana yksin 300 kilometrin päähän opiskelemaan koska inhosin niin suunnattomasti kotikaupunkini ikätovereita ja tuolla kaupungissa oli ainoa kaverini, ikäiseni tuoreehko nettituttavuus. Elämä vähän helpotti jo siellä tämän kaverin ansiosta. En saanut oikein uusia ystäviä mutta toisaalta minua ei myöskään enää kiusattu kun ei ollut mitään ensimmäiseltä luokalta säilynyttä "tota tyyppiä syrjitään"-sääntöä. Koulukaverit olivat koulukavereita, siellä juteltiin ja vapaa-ajalla ei nähty. Paha olo kuitenkin enimmikseen kaikkosi enkä vihannut enää ihmisiä ja itseäni niin paljon (tämäkin ihan varmasti vaikutti ystävättömänä pysymiseen vaikka siitä oli syntyisinkin). Elämä oli edelleen vähän yksinäistä mutta siedettävää.
Valmistumiseni jälkeen muutin kuitenkin takaisin synnyinkaupunkiini vanhempieni vuoksi, kun mitään tukiverkkoa ei edelleenkään ollut. Täällä aloin käymään lähes päivittäin mukavannäköisessä kahvilabaarissa kahvilla, piirtämässä, lukemassa ja yleisesti luuhaamassa. Istuin aikani yksin syrjässä mutta kanta-asiakkaat alkoivat nopeasti pyytämään istumaan samaan pöytään. Yksityinen omistaja oli vähän huolissaan minusta (sosiaaliset taitoni olivat jääneet vähän oppimatta) ja otti minut töihin omasta ehdotuksestaan puoleksi vuodeksi! Tänä aikana tutustuin kantiksiin entistä paremmin ja opin keskustelemaan luontevammin. Nyt 7-8 vuotta myöhemmin käyn tuolla edelleen vähintään viikottain tapaamassa ihmisiä. Lämpimästä porukasta on löytynyt ystäviä, mies ja lukemattomia kavereita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kysyn samaa. Mulla ei ole oikeasti yhtään ystävää tai edes kaveria. Olen tällä hetkellä myös työtön. Ettei ole edes niitä työkavereita. Ei ole ketään jolle soittaa ja purkaa sydäntään. Ei ketään jonka kanssa mennä leffaan tms. Yksinäisyys on syönyt mut sisältä kuoliaaksi.
Mutta onko se puoliso kuitenkin kuten kaikilla palstan "yksinäisillä"?
Palstalla alkaa näissä ketjuissa aina hirveä kilpaileminen, että kuka on oikeasti yksinäisin ja kuka ei. Ihminen, joka on suhteessa, voi ihan samalla tavalla tuntea syvää yksinäisyyttä kuin sellainenkin, joka ei suhteessa ole. Se, että sulla on puoliso ja lapset, ei vie pois sitä ystävien tarvetta ja kaipuuta. Kaikkia asioita ei vain voi eikä edes halua tehdä sen puolisonsa/perheensä kanssa.
Ja sitten on heitä, joiden suhde ei ole kovinkaan hyvä, että sen puolison kanssa edes olisi mitään kummoista ns. yhteyttä ja kanssakäymistä. Pyöritetään vain arkea, mutta mistään ei oikeasti keskustella tai mitään ei oikeasti yhdessä tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kysyn samaa. Mulla ei ole oikeasti yhtään ystävää tai edes kaveria. Olen tällä hetkellä myös työtön. Ettei ole edes niitä työkavereita. Ei ole ketään jolle soittaa ja purkaa sydäntään. Ei ketään jonka kanssa mennä leffaan tms. Yksinäisyys on syönyt mut sisältä kuoliaaksi.
Mutta onko se puoliso kuitenkin kuten kaikilla palstan "yksinäisillä"?
Palstalla alkaa näissä ketjuissa aina hirveä kilpaileminen, että kuka on oikeasti yksinäisin ja kuka ei. Ihminen, joka on suhteessa, voi ihan samalla tavalla tuntea syvää yksinäisyyttä kuin sellainenkin, joka ei suhteessa ole. Se, että sulla on puoliso ja lapset, ei vie pois sitä ystävien tarvetta ja kaipuuta. Kaikkia asioita ei vain voi eikä edes halua tehdä sen puolisonsa/perheensä kanssa.
Ja sitten on heitä, joiden suhde ei ole kovinkaan hyvä, että sen puolison kanssa edes olisi mitään kummoista ns. yhteyttä ja kanssakäymistä. Pyöritetään vain arkea, mutta mistään ei oikeasti keskustella tai mitään ei oikeasti yhdessä tehdä.
On siinä kuitenkin helvetinmoinen ero jos jakaa arkensa puolison kanssa; on aina joku jonka kanssa puhua, jakaa päivän tapahtumat, joku jolta saa läheisyyttä vrt. ne ihmiset joiden ainoa sosiaalinen kontakti on kaupan kassa kerran viikossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kysyn samaa. Mulla ei ole oikeasti yhtään ystävää tai edes kaveria. Olen tällä hetkellä myös työtön. Ettei ole edes niitä työkavereita. Ei ole ketään jolle soittaa ja purkaa sydäntään. Ei ketään jonka kanssa mennä leffaan tms. Yksinäisyys on syönyt mut sisältä kuoliaaksi.
Mutta onko se puoliso kuitenkin kuten kaikilla palstan "yksinäisillä"?
Palstalla alkaa näissä ketjuissa aina hirveä kilpaileminen, että kuka on oikeasti yksinäisin ja kuka ei. Ihminen, joka on suhteessa, voi ihan samalla tavalla tuntea syvää yksinäisyyttä kuin sellainenkin, joka ei suhteessa ole. Se, että sulla on puoliso ja lapset, ei vie pois sitä ystävien tarvetta ja kaipuuta. Kaikkia asioita ei vain voi eikä edes halua tehdä sen puolisonsa/perheensä kanssa.
Ja sitten on heitä, joiden suhde ei ole kovinkaan hyvä, että sen puolison kanssa edes olisi mitään kummoista ns. yhteyttä ja kanssakäymistä. Pyöritetään vain arkea, mutta mistään ei oikeasti keskustella tai mitään ei oikeasti yhdessä tehdä.
On siinä kuitenkin helvetinmoinen ero jos jakaa arkensa puolison kanssa; on aina joku jonka kanssa puhua, jakaa päivän tapahtumat, joku jolta saa läheisyyttä vrt. ne ihmiset joiden ainoa sosiaalinen kontakti on kaupan kassa kerran viikossa.
Niin, JOS se suhde on kunnossa ja tuollainen. Kuten sanoin, kaikilla ei ole ja yleensä juuri heillä se ei sellainen ole, jotka yksinäisyyttään valittavat.
Se ei todellakaan ole mistään tuulesta temmattua, että yksinäinen voi olla vaikka olisi kymmenen ihmistä ympärillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kysyn samaa. Mulla ei ole oikeasti yhtään ystävää tai edes kaveria. Olen tällä hetkellä myös työtön. Ettei ole edes niitä työkavereita. Ei ole ketään jolle soittaa ja purkaa sydäntään. Ei ketään jonka kanssa mennä leffaan tms. Yksinäisyys on syönyt mut sisältä kuoliaaksi.
Mutta onko se puoliso kuitenkin kuten kaikilla palstan "yksinäisillä"?
Palstalla alkaa näissä ketjuissa aina hirveä kilpaileminen, että kuka on oikeasti yksinäisin ja kuka ei. Ihminen, joka on suhteessa, voi ihan samalla tavalla tuntea syvää yksinäisyyttä kuin sellainenkin, joka ei suhteessa ole. Se, että sulla on puoliso ja lapset, ei vie pois sitä ystävien tarvetta ja kaipuuta. Kaikkia asioita ei vain voi eikä edes halua tehdä sen puolisonsa/perheensä kanssa.
Ja sitten on heitä, joiden suhde ei ole kovinkaan hyvä, että sen puolison kanssa edes olisi mitään kummoista ns. yhteyttä ja kanssakäymistä. Pyöritetään vain arkea, mutta mistään ei oikeasti keskustella tai mitään ei oikeasti yhdessä tehdä.
On siinä kuitenkin helvetinmoinen ero jos jakaa arkensa puolison kanssa; on aina joku jonka kanssa puhua, jakaa päivän tapahtumat, joku jolta saa läheisyyttä vrt. ne ihmiset joiden ainoa sosiaalinen kontakti on kaupan kassa kerran viikossa.
Se puoliso voi olla myös painolasti. Ei ole harvinaista että puolison kanssa ei kommunikoida ja oikein odottaa että saisi olla yksin kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On kyllä mahdollista, harrastusten kautta.
Minulla on yksi vanha hyvä ystävä, mutta juurikin perheen perustamisen myötä muu vanha ystäväpiiri katosi. Pitkään aikaan ei riittänytkään tilaa muulle kun perheelle ja työlle ja arkirumballe. Työpaikoilta en ole oikein ystäviä löytänyt. Jutellaan paljon, mutta kanssakäyminen jää sinne töihin, kun ei ole muuten niin yhteistä.
Mieti mihin harrastukseen sinulla olisi intohimoa. Sitten liity nettiryhmiin, käy kursseilla ja osallistu yhdistystoimintaan ja tapahtumiin. Usein harrastuksen ympäriltä löytyy samanhenkistä porukkaa. Näin minulle on muodostunut uusia kaveripiirejä. Sellaisia nuoruuden sydänystäviä ei itselle ole tullut, mutta joillekin kyllä. näemme viikottain harrastusten ympärillä ja jaamme elämää muutenkin kuin sitä harrastusta. Jo se tuo paljon valoa elämään.
Juoksu on halapa ja edullinen harrastus, jota suositellan jos ei ole hirveästi ylimääräistä rahaa laittaa kuersseille ja kuntosaliin. Ei tarvitse muuta kuin vaan jotkut kengät, ihan sama mitkä kunhan niilla on mukava juosta, ja sitten vain menoksi. Juoksua suositellaan harrastukseksi myös monille yksinäiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä mahdollista, harrastusten kautta.
Minulla on yksi vanha hyvä ystävä, mutta juurikin perheen perustamisen myötä muu vanha ystäväpiiri katosi. Pitkään aikaan ei riittänytkään tilaa muulle kun perheelle ja työlle ja arkirumballe. Työpaikoilta en ole oikein ystäviä löytänyt. Jutellaan paljon, mutta kanssakäyminen jää sinne töihin, kun ei ole muuten niin yhteistä.
Mieti mihin harrastukseen sinulla olisi intohimoa. Sitten liity nettiryhmiin, käy kursseilla ja osallistu yhdistystoimintaan ja tapahtumiin. Usein harrastuksen ympäriltä löytyy samanhenkistä porukkaa. Näin minulle on muodostunut uusia kaveripiirejä. Sellaisia nuoruuden sydänystäviä ei itselle ole tullut, mutta joillekin kyllä. näemme viikottain harrastusten ympärillä ja jaamme elämää muutenkin kuin sitä harrastusta. Jo se tuo paljon valoa elämään.
Juoksu on halapa ja edullinen harrastus, jota suositellan jos ei ole hirveästi ylimääräistä rahaa laittaa kuersseille ja kuntosaliin. Ei tarvitse muuta kuin vaan jotkut kengät, ihan sama mitkä kunhan niilla on mukava juosta, ja sitten vain menoksi. Juoksua suositellaan harrastukseksi myös monille yksinäiselle.
Mutta miten juoksun avulla saa ystäviä? Kun ajattelen nyt, että lähtisin lenkille, niin yksinhän mä siellä juoksisin pysähtymättä kenenkään kans juttelemaan..?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ainakaan. Kavereita ollut viimeksi yläasteella. N29
Itsellä kävi myös niin, että pikkuhiljaa ystävät jäi elämästä. Kaupunginvaihto ja takaisin kotiseudulle tulo jätti ystäviä taakse. Nyt vuosikausia olen kotiseudulla asunut, mutta jotenkin ystävystyminen on ollut hankalaa. Ex-miehellä oli paljon kavereita harrastuksensa kautta, mutta jotenkin hän oli sosiaalisesti rajoittunut ettei kyläillyt missään eikä kutsunut kylään ja piti minut tästä piiristä ulkopuolella. Yhtään yhteisiä tuttuja meillä ei siis ollut, että olisi voinut sitäkin kautta tutustua uusiin ihmisiin
Olen vasta eronnut ja alkanut hankkimaan ystäviä. Rakkaussuhde on syntynyt uuteen mieheen ja rohkaistuin pyytään erästä naapuria facekaveriksi. Messengerissä ja pihalla ollaan juteltu ja kerran kutsuin kahvillekin. Aivan mahtava tunne elää siosiaalista elämää eikä olla jöröttävän puolison vankina. Siltä tuntui avioliitossa. Kolme muuta ystävää minulla on, mutta asuvat muualla ja nähdään vaihtelevasti 1-3 kertaa vuodessa. Ihania hetkiä nuo.
Facebookin yksinäiset yhteen -ryhmään kuulun, mutta sitä kautta en ole löytänyt ketään täältä päin.
Tsemppiä ystävän hakuun. Olkaa rohkeita. Mitään ei menetä, kun ottaa yhteyttä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On mahdollista, harrastusten kautta. Ystäväni alkoi harrastaa harrastajateatteria, hän sai sieltä ystäväpiirin. Minä pääsin uuteen perustettavaan bändiin. Toinen ystävä alkoi harrastaa historian elävöittämistä ja historiallisia tansseja.
Kun harrastukseen liittyy tapahtumia, yhdessä tekemistä ja talkoita, niin siitä voi tulla ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kysyn samaa. Mulla ei ole oikeasti yhtään ystävää tai edes kaveria. Olen tällä hetkellä myös työtön. Ettei ole edes niitä työkavereita. Ei ole ketään jolle soittaa ja purkaa sydäntään. Ei ketään jonka kanssa mennä leffaan tms. Yksinäisyys on syönyt mut sisältä kuoliaaksi.
Mutta onko se puoliso kuitenkin kuten kaikilla palstan "yksinäisillä"?
Palstalla alkaa näissä ketjuissa aina hirveä kilpaileminen, että kuka on oikeasti yksinäisin ja kuka ei. Ihminen, joka on suhteessa, voi ihan samalla tavalla tuntea syvää yksinäisyyttä kuin sellainenkin, joka ei suhteessa ole. Se, että sulla on puoliso ja lapset, ei vie pois sitä ystävien tarvetta ja kaipuuta. Kaikkia asioita ei vain voi eikä edes halua tehdä sen puolisonsa/perheensä kanssa.
Ja sitten on heitä, joiden suhde ei ole kovinkaan hyvä, että sen puolison kanssa edes olisi mitään kummoista ns. yhteyttä ja kanssakäymistä. Pyöritetään vain arkea, mutta mistään ei oikeasti keskustella tai mitään ei oikeasti yhdessä tehdä.
On siinä kuitenkin helvetinmoinen ero jos jakaa arkensa puolison kanssa; on aina joku jonka kanssa puhua, jakaa päivän tapahtumat, joku jolta saa läheisyyttä vrt. ne ihmiset joiden ainoa sosiaalinen kontakti on kaupan kassa kerran viikossa.
Oletat, että puolisoa kiinnostaa mitä minulle on tapahtunut, tai että me kosketamme lainkaan, tai olemme ylipäätään samassa huoneessa samaan aikaan. Tai että se vähäkin sananvaihto olisi edes ystävällistä tai neutraalia. Valitettavasti on paljon parisuhteita joista tuota ei voi olettaa. Vaan että arki on jännittynyttä puhumattomuuden, koskettamattomuuden ja kohtaamattomuuden tilaa, jossa oikeastaan toivookin jo ettei mitään kommunikaatiota olisi koska se on kuitenkin kritiikki tai moite. Yksinkin on parempi. Olen nimittäin testannut ja näin oli.
Alue: Aihe vapaa
Minä kysyn samaa. Mulla ei ole oikeasti yhtään ystävää tai edes kaveria. Olen tällä hetkellä myös työtön. Ettei ole edes niitä työkavereita. Ei ole ketään jolle soittaa ja purkaa sydäntään. Ei ketään jonka kanssa mennä leffaan tms. Yksinäisyys on syönyt mut sisältä kuoliaaksi.