Oikeastiko iso osa parisuhteista on valta-taistelus

Vierailija kirjoitti:

Ainakin AV:n perusteella vaikuttaa että avio-/avoliitosta, oli niissä lapsia tai ei, on jatkuvaa taistelua siitä kuka tuo rahaa ja kuinka paljon, kuka tekee kotitöitä, kuka hoitaa ja kuinka paljon lapsia. Olenko jotenkin vanhanaikainen kun koen että kun ollaan perhe, pidetään huolta toinen toisistaan yhteystyöllä ja yhteisillä rahoilla.

Toki raha-asioissa myönnän että jos on ihan erilaiset kulutustottumukset niin tällöin yhteiset rahat voivat olla haastava yhtälö. Muuten en ymmärrä tätä vallitsevan tuntuista asennetta että se elämänkumppani on enemmin vihollinen, jolta vaan vaaditaan ja odotetaan asioita.

No tulipas kirjoitusvirheitä, pahoittelut tästä.

-ap

Ei ole. Valtaosa pareista tajuaa asian ja osaa toimia niin, että perheessä kaikilla on hyvä olla. Suurimmat valittajat ovat sinkkumiehiä, jotka eivät ole koskaan edes seurustelleet. Heidän tunnistaa siitä, että jokaisessa parisuhteeseen tai perheeseen liittyvässä ketjussa he tulevat kyselemään paljonko sinä tuot parisuhteeseen rahaa ja pitävät kaikkia naisia täysin tulottomina kotirouvina.

Tuskinpa tämän palstan kirjoitusten perusteella mitään voi päätellä. Ei kukaan kirjoita tänne vain ilmoittaakseen elävänsä hyvässä liitossa. Itsekin olen onnellisesti naimisissa ilman mitään valtataisteluita, mutta ei sitä sen kummemmin tarvitse puida palstalla.

Siihen tämä elämä on mennyt kaikki kilpailee keskenään. Kuka on suosituin ja kuka on rikkain. Kenellä on eniten sitä ja tätä. Todella naurettavaa. Viisaat tekevät oman mielen ja jaksamisen mukaan. Perhe on kuitenkin minun mielestäni rahallisesti yhtä.

Kyllä minä olen ollut huomaavinani, että ihmiset koko ajan vaativat toiselta jotain. Enkä puhu vain rahasta.

Ehkä se ei aina nyt valtataistelua ole, mutta vaatimista ”mä ansaitsen parempaa”, ”sun pitää”, ”sun on pakko”.

Avioerotilastoista päätellen valtataistelu on erittäin yleistä, kaikki eivät kylläkään eroa. Luulenpa että vähemmistössä ovat liitot joissa ei olisi lainkaan ikinä valtataistelua.

Onpahan tästä aiheesta tehty paljon elokuviakin.

Vierailija kirjoitti:

Tuskinpa tämän palstan kirjoitusten perusteella mitään voi päätellä. Ei kukaan kirjoita tänne vain ilmoittaakseen elävänsä hyvässä liitossa. Itsekin olen onnellisesti naimisissa ilman mitään valtataisteluita, mutta ei sitä sen kummemmin tarvitse puida palstalla.

No näin minäkin olen ajatellut ja toivonut. Noihin kyseisiin keskusteluihin tulee vaan aina niin paljon juuri noita vastauksia, missä suorastaan haukutaan kumppania loiseksi ja laiskaksi jne. että oli pakko tiedustella asiaa tältä kannalta.

Vaikka eihän se tietenkään minun elämääni sen kummemmin vaikuta. Minulla on vaan tapana alkaa ajatella asioita muiden kannalta ja alkoi mietityttämään.

-ap

Tämä palsta ei anna todellista kuvaa suomalaisten perhe-elämästä. Jokin osuuš aloituksista on ihan puhtaasti provokatiivisia, jotta asiasta saadaan tunteet kuohahtamaan ja aloittaja saa toisten tuohtuneišta kommenteista kicksejä. Osa provoista on teinien tai vielä kehittymätömien nuorten aikuisten uhoa kun asioita ei aikuisten oikeasti ymmärretä. Mikäli aloitus tai viesti on mielestäni vilpitön, vastaan asiallisesti ja rehellisesti, mikäli asia minua koskettaa. Provoihin vastaan samalla tyylillä jos ollenkaan. Kaikkea täällä kirjoitettua ei kannata ottaa todesta.

Mä en tiedä onko se ditten miehen puolelta jotain valtataistelua. Mä koen sen taisteluna jaksamisesta ja ajasta. Kun on myös oma kokopäivätyö ja hoitaa kaikki päivittäiset kotiin ja lapsiin liittyvät asiat, niin kyllä se tuntuu joskus taistelulta, että saisi edes hetken hengähtää ja saa sen toisen vaikka tekemään vaikka päivällisen. En kyllä koe, että pystyn häntä siihen määräämään. Hän tekee jos sattuu huvittamaan. Että en vallankäytöllä pysty tätä taistelua tekemään. Loppupeleissä hän olisi kuitenkin fyysisesti vahvemoi, jos yrittäisin väkison häntä kammeta keittiöön. Ja henkistä väkivaltaa (nalkuttamunen, moittiminen) en viitsi käyttää lasten takia. Minähän sen sitten loppujen lopuksi kuitenkin teen, jos hän ei viitsi. Koska välitän noista lapsista.

Että jos vallankäytöstä puhutaan niin tunnen olevani altavastaaja. Tosin valitettavasti tunteita ei kukaan voi käskeä tai pakottaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole. Valtaosa pareista tajuaa asian ja osaa toimia niin, että perheessä kaikilla on hyvä olla. Suurimmat valittajat ovat sinkkumiehiä, jotka eivät ole koskaan edes seurustelleet. Heidän tunnistaa siitä, että jokaisessa parisuhteeseen tai perheeseen liittyvässä ketjussa he tulevat kyselemään paljonko sinä tuot parisuhteeseen rahaa ja pitävät kaikkia naisia täysin tulottomina kotirouvina.

Höpsis löpsis! Kyllä naiset valittaa jatkuvasti miehistään. Täytyy olla kyllä harvinaisen kuuro ja sokea, jos on tällaiselta onnistunut välttymään.

Vierailija kirjoitti:

Mä en tiedä onko se ditten miehen puolelta jotain valtataistelua. Mä koen sen taisteluna jaksamisesta ja ajasta. Kun on myös oma kokopäivätyö ja hoitaa kaikki päivittäiset kotiin ja lapsiin liittyvät asiat, niin kyllä se tuntuu joskus taistelulta, että saisi edes hetken hengähtää ja saa sen toisen vaikka tekemään vaikka päivällisen. En kyllä koe, että pystyn häntä siihen määräämään. Hän tekee jos sattuu huvittamaan. Että en vallankäytöllä pysty tätä taistelua tekemään. Loppupeleissä hän olisi kuitenkin fyysisesti vahvemoi, jos yrittäisin väkison häntä kammeta keittiöön. Ja henkistä väkivaltaa (nalkuttamunen, moittiminen) en viitsi käyttää lasten takia. Minähän sen sitten loppujen lopuksi kuitenkin teen, jos hän ei viitsi. Koska välitän noista lapsista.

Että jos vallankäytöstä puhutaan niin tunnen olevani altavastaaja. Tosin valitettavasti tunteita ei kukaan voi käskeä tai pakottaa.

Mitäs jos alat tekemään samalla tavalla? Ei suakaan tarvi huvittaa. Mene joskus tyttöjen kans after work-päivälliselle pitkän kaavan kautta. Pakkohan sen on lapsille kokata.

Jokaikisessä ihmissuhteessa tulee ennemmin tai myöhemmin ongelmia. Avioliitto/avoliitto nyt on se läheisin siinä mielessä, et siinä ollaan paljon yhdessä ja pitäis pystyä jakamaan todella paljon asioita, fyysisiä, henkisiä, materiaa, ei-materiaa, älyttömästi kaikkea ja kummallakin on ne omat uskomukset, mielipiteet, odotukset ja toiveet... Kompromissin paikkoja tulee koko ajan. Onko mikään ihme että taisteluja käydään? Taisteluja käydään aina kun ollaan tarpeeksi kauan toisen kanssa tekemisissä. (Jo sisarukset alkaa pienenä nahisemaan yleensä jossain vaiheessa).

Vierailija kirjoitti:

Jokaikisessä ihmissuhteessa tulee ennemmin tai myöhemmin ongelmia. Avioliitto/avoliitto nyt on se läheisin siinä mielessä, et siinä ollaan paljon yhdessä ja pitäis pystyä jakamaan todella paljon asioita, fyysisiä, henkisiä, materiaa, ei-materiaa, älyttömästi kaikkea ja kummallakin on ne omat uskomukset, mielipiteet, odotukset ja toiveet... Kompromissin paikkoja tulee koko ajan. Onko mikään ihme että taisteluja käydään? Taisteluja käydään aina kun ollaan tarpeeksi kauan toisen kanssa tekemisissä. (Jo sisarukset alkaa pienenä nahisemaan yleensä jossain vaiheessa).

Ei taisteluita aina käydä.

Minä olen toista kertaa aviossa. Ensimmäisellä kerralla 20 vuotta se oli aikamoista valtataistelua. Mies kontrolloi ja minä yritin pitää omista oikeuksistani kiinni.

Tässä avioliitossa meillä ei ole taistelua. Koska me emme vaadi toisiltamme mitään. Kumpikin saa elää juuri niin kuin haluaa. Tietysti saa pyytää, mutta ei vaatia. Vaatimukset tappavat rakkauden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en tiedä onko se ditten miehen puolelta jotain valtataistelua. Mä koen sen taisteluna jaksamisesta ja ajasta. Kun on myös oma kokopäivätyö ja hoitaa kaikki päivittäiset kotiin ja lapsiin liittyvät asiat, niin kyllä se tuntuu joskus taistelulta, että saisi edes hetken hengähtää ja saa sen toisen vaikka tekemään vaikka päivällisen. En kyllä koe, että pystyn häntä siihen määräämään. Hän tekee jos sattuu huvittamaan. Että en vallankäytöllä pysty tätä taistelua tekemään. Loppupeleissä hän olisi kuitenkin fyysisesti vahvemoi, jos yrittäisin väkison häntä kammeta keittiöön. Ja henkistä väkivaltaa (nalkuttamunen, moittiminen) en viitsi käyttää lasten takia. Minähän sen sitten loppujen lopuksi kuitenkin teen, jos hän ei viitsi. Koska välitän noista lapsista.

Että jos vallankäytöstä puhutaan niin tunnen olevani altavastaaja. Tosin valitettavasti tunteita ei kukaan voi käskeä tai pakottaa.

Mitäs jos alat tekemään samalla tavalla? Ei suakaan tarvi huvittaa. Mene joskus tyttöjen kans after work-päivälliselle pitkän kaavan kautta. Pakkohan sen on lapsille kokata.

Tottakai joskus voinkin tehdä niin, mutta eihän se poista sitä, että minä teen kuitenkin melkein aina kaikki kotityöt ja hoidan lasten asiat. Se arki on ihan 24/7. Ja molemmat tekevät kuitenkin saman verran työtä kodin ulkopuolella.

Voin tietysti heittäytyä laiskaksi. Jättää ruoat tekemättä, pyykit pesemättä, huolehtimatta kaikesta. Kai hän sitten lopulta jotain raapisi pöytään, yleensä ranskalaiset ja makkaraa. Muuta ei tekisi. Se on ihan asennekysymys. Ei halua tehdä, ei kuulu hänelle.

Muistan takavuosina av-ketjun, jossa ap poti miehen sotkuisuutta. Hän teki valinnan, että siivosi vain muiden jämät, mutta ei miehen sotkuja. Voitko soveltaa tätä keinoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokaikisessä ihmissuhteessa tulee ennemmin tai myöhemmin ongelmia. Avioliitto/avoliitto nyt on se läheisin siinä mielessä, et siinä ollaan paljon yhdessä ja pitäis pystyä jakamaan todella paljon asioita, fyysisiä, henkisiä, materiaa, ei-materiaa, älyttömästi kaikkea ja kummallakin on ne omat uskomukset, mielipiteet, odotukset ja toiveet... Kompromissin paikkoja tulee koko ajan. Onko mikään ihme että taisteluja käydään? Taisteluja käydään aina kun ollaan tarpeeksi kauan toisen kanssa tekemisissä. (Jo sisarukset alkaa pienenä nahisemaan yleensä jossain vaiheessa).

Ei taisteluita aina käydä.

Minä olen toista kertaa aviossa. Ensimmäisellä kerralla 20 vuotta se oli aikamoista valtataistelua. Mies kontrolloi ja minä yritin pitää omista oikeuksistani kiinni.

Tässä avioliitossa meillä ei ole taistelua. Koska me emme vaadi toisiltamme mitään. Kumpikin saa elää juuri niin kuin haluaa. Tietysti saa pyytää, mutta ei vaatia. Vaatimukset tappavat rakkauden.

Lapsettomassa suhteessa minäkin eläisin ihan varmasti tuolla asenteella. Mutta kun on lapsia, niin se asettaa kuitenkin jonkinlaiset raamit sille, millaista arjen vähintään olisi oltava ja mitä on tehtävä, jotta homma toimii. Kahden aikuisen taloudessa ei ole nyt niin väliä syödäänkö mitä ja milloin ja mennäänkö ulos vai katsotaanko netfliksiä koko sunnuntai, nukutaanko vähän ja valvotaan paljon jne jne. Arki sujuu kuitenkin suht hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokaikisessä ihmissuhteessa tulee ennemmin tai myöhemmin ongelmia. Avioliitto/avoliitto nyt on se läheisin siinä mielessä, et siinä ollaan paljon yhdessä ja pitäis pystyä jakamaan todella paljon asioita, fyysisiä, henkisiä, materiaa, ei-materiaa, älyttömästi kaikkea ja kummallakin on ne omat uskomukset, mielipiteet, odotukset ja toiveet... Kompromissin paikkoja tulee koko ajan. Onko mikään ihme että taisteluja käydään? Taisteluja käydään aina kun ollaan tarpeeksi kauan toisen kanssa tekemisissä. (Jo sisarukset alkaa pienenä nahisemaan yleensä jossain vaiheessa).

Ei taisteluita aina käydä.

Minä olen toista kertaa aviossa. Ensimmäisellä kerralla 20 vuotta se oli aikamoista valtataistelua. Mies kontrolloi ja minä yritin pitää omista oikeuksistani kiinni.

Tässä avioliitossa meillä ei ole taistelua. Koska me emme vaadi toisiltamme mitään. Kumpikin saa elää juuri niin kuin haluaa. Tietysti saa pyytää, mutta ei vaatia. Vaatimukset tappavat rakkauden.

Lapsettomassa suhteessa minäkin eläisin ihan varmasti tuolla asenteella. Mutta kun on lapsia, niin se asettaa kuitenkin jonkinlaiset raamit sille, millaista arjen vähintään olisi oltava ja mitä on tehtävä, jotta homma toimii. Kahden aikuisen taloudessa ei ole nyt niin väliä syödäänkö mitä ja milloin ja mennäänkö ulos vai katsotaanko netfliksiä koko sunnuntai, nukutaanko vähän ja valvotaan paljon jne jne. Arki sujuu kuitenkin suht hyvin.

Meillä molemmilla on omia lapsia, mutta ei yhteisiä. Molemmat hoitavat omat lapsensa, mutta ei vaadi toiselta sen suhteen mitään.

Kyllähän tästäkin valtataistelun saisi, jos haluaisi. Av on mnesti osoittanut, että äiti- tai isäpuolelta odotetaan vastuunkantoa, ts. Vaaditaan osallistumista.

Niin, kyllä minustakin iso osa parisuhteessa elämisestä on toisen huomioimista.

Mutta toisaalta kyllä minusta on hyvä pitää alusta alkaen MYÖS vähän huolta siitä, ettei ajaudu suhteessa kynnysmatoksi. Miehillä on taipumus alkaa pitää asioita itsestäänselvinä palveluina. Toki varmaan meillä naisillakin tämä taipumus on, mutta harvemmin kodinhoidon suhteen, suomalaisnaiset tekevät yhä noin 60 prosenttia kotitöistä.

Ja kun naiset yhä käyttävät perhevapaista valtaosan, sinä aikana moni erehtyy tekemään kaikki kodin työt, "kun kerran olen kotona, ettei siipan tartte enää työpäivän jälkeen...".

Kumminkin se vanhempainvapaa ja hoitovapaa on lastenhoitotyötä, ja vieläpä aika huonosti "palkattua", joten illalla ja vapaapäivinä miehen kuuluu aivan yhtä lailla osallistua kodinhoitoon ja lastenhoitoon.

Joten vaikka se vastarakastuneesta tai koskaan pitkää liittoa kokemattomasta tuntuu ehkä kylmäkiskoiselta valtataistelulta nalkuttaa miehelle väliin jääneestä siivousvuorosta, niin se EI OLE SITÄ, vaan ongelmien ennaltaehkäisyä.

Vastuiden ja töiden mahdollisimman tasapuolinen jakaminen on paitsi oikeudenmukaista, myös viisasta, koska siten mies lunastaa itselleen tasa-arvoisen roolin myös päätöksentekijänä perheessä, eikä jää statistiksi.

Sitä paitsi, valtaosassa avioeroista on ainakin yhtenä osatekijänä ollut taustalla työnjakoa koskevat riidat. Eli ei se tiskivuoro oikeasti ole pikkujuttu, jos vuositolkulla vain toinen osapuoli on saanut loikoilla töiden jälkeen lepäilemässä olkkarin sohvalla!

N51, saman miehen kanssa yhdessä jo 31 vuotta

Vierailija kirjoitti:

Jokaikisessä ihmissuhteessa tulee ennemmin tai myöhemmin ongelmia. Avioliitto/avoliitto nyt on se läheisin siinä mielessä, et siinä ollaan paljon yhdessä ja pitäis pystyä jakamaan todella paljon asioita, fyysisiä, henkisiä, materiaa, ei-materiaa, älyttömästi kaikkea ja kummallakin on ne omat uskomukset, mielipiteet, odotukset ja toiveet... Kompromissin paikkoja tulee koko ajan. Onko mikään ihme että taisteluja käydään? Taisteluja käydään aina kun ollaan tarpeeksi kauan toisen kanssa tekemisissä. (Jo sisarukset alkaa pienenä nahisemaan yleensä jossain vaiheessa).

Mutta kompromissi on mielestäni eriasia kun tämä taistelu. Tottakai jos kaksi ihmistä elää koko elämänsä yhdessä niin tulee tilanteita missä pitää puolin ja toisin tulla puolitiehen vastaan.

Mutta se mitä ajoin takaa on se että vaikka ollaan perhe niin monessa keskustelussa on tullut ilmi (tiedän ettei kaikkea mitä täältä luetaan kannata ottaa todesta, mutta näitä on niin paljon niin kaikki ei voi olla provoja) että kulut pitää jakaa 50/50, oli toinen sitten työtön, vanhempainvapaalla, hoitovapaalla, siitäkin huolimatta että toisella olisi selvästi isommat tulot. Tai toisen pitää sitten vähintään tehdä kotona töitä sen edestä mitä toinen tienaa, koska muuten on vaan loinen, elätti... Toki ymmärrän sen ettei toinen voi kotona maata edes yrittämättä tehdä mitään, mutta tuota suoraa vastikkeellisuutta en ymmärrä perheessä että kun minä tienaan näin ja näin paljon niin minun ei tarvitse tehdä kotona mitään. En siis viittaa tällä lopulla suoraan sinun kommenttiisi vai aiemmin lukemaani.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokaikisessä ihmissuhteessa tulee ennemmin tai myöhemmin ongelmia. Avioliitto/avoliitto nyt on se läheisin siinä mielessä, et siinä ollaan paljon yhdessä ja pitäis pystyä jakamaan todella paljon asioita, fyysisiä, henkisiä, materiaa, ei-materiaa, älyttömästi kaikkea ja kummallakin on ne omat uskomukset, mielipiteet, odotukset ja toiveet... Kompromissin paikkoja tulee koko ajan. Onko mikään ihme että taisteluja käydään? Taisteluja käydään aina kun ollaan tarpeeksi kauan toisen kanssa tekemisissä. (Jo sisarukset alkaa pienenä nahisemaan yleensä jossain vaiheessa).

Mutta kompromissi on mielestäni eriasia kun tämä taistelu. Tottakai jos kaksi ihmistä elää koko elämänsä yhdessä niin tulee tilanteita missä pitää puolin ja toisin tulla puolitiehen vastaan.

Mutta se mitä ajoin takaa on se että vaikka ollaan perhe niin monessa keskustelussa on tullut ilmi (tiedän ettei kaikkea mitä täältä luetaan kannata ottaa todesta, mutta näitä on niin paljon niin kaikki ei voi olla provoja) että kulut pitää jakaa 50/50, oli toinen sitten työtön, vanhempainvapaalla, hoitovapaalla, siitäkin huolimatta että toisella olisi selvästi isommat tulot. Tai toisen pitää sitten vähintään tehdä kotona töitä sen edestä mitä toinen tienaa, koska muuten on vaan loinen, elätti... Toki ymmärrän sen ettei toinen voi kotona maata edes yrittämättä tehdä mitään, mutta tuota suoraa vastikkeellisuutta en ymmärrä perheessä että kun minä tienaan näin ja näin paljon niin minun ei tarvitse tehdä kotona mitään. En siis viittaa tällä lopulla suoraan sinun kommenttiisi vai aiemmin lukemaani.

-ap

Se, että toinen hoitaa pieniä lapsia kotona, mahdollistaa sen, että se toinen pystyy tienaamaan rahaa. Ei voi ajatella niin, että rahalla voisi ostaa itselleen vapautuksen kotityöstä tai perhearjesta. Olen samaa mieltä kanssasi siis.