Sairastuin ja pelkään joutuvani sairaalaan

No tuota... et kerro sitä minkä ikäinen olet joten ei voi tietää kauanko edellisestä sairaalassa olostasi on. Paljon on varmasti muuttunut niistä ajoista kuitenkin. Et kerro sitäkään mitä sairastit. Osa kamaluudesta on ehkä liittynyt silloiseen sairauteesi?

Mitä sairastat nyt ja miksi joutuisit sairaalaan?

Jos joudut sairaalaan, voit kertoa että sinulla on lapsuudesta huonoja sairaalakokemuksia (kannattanee avata sitä mikä pelottaa: kipu? yksinäisyys? epätietoisuus ja se ettei asioista kerrota?) niin osaavat sitten suhtautua sinuun oikein ja huomioida pelkoasi.

Minä olin sairaalassa osastolla ensimmäistä kertaa 44-vuotiaana, kaksi viikkoa yhteen menoon. Minusta siellä ei ollut mitenkään kauheaa. Joka-aamuiset verikokeet olivat vähän ilkeitä, varjoainekuvaus oli pelottava ja yöt nukuin huonosti, kun huonekaveri kuorsasi, mutta mitään sen pahempaa ei tapahtunut. Minulla oli jotenkin turvallinen olo, kun ajattelin että jos olen hengenvaarallisesti sairas, niin tämä on paras mahdollinen paikka olla.

Olen aikuinen nykyään. Joudun aikuisten puolelle. En ole kuolemensairas. En halua kertoa mitä sairastan koska koulukaverini lukevat palstaa ja tietäisitvät kuka olen.

t. aloittaja

Onko pakko mennä sairaalaan?Edellyttääkö sairautesi sairaalahoitoa? Voitko saada esim. kotisairaanhoidon? Ei kai sairaalan  pakko ole mennä.

sairaalaan

Ei sairaalassa mitenkään kamalaa ole, Samanlainen peti sielläkin on kuin missä nytkin todennäköisesti makoilet. Tylsää voi tulla.

Vierailija kirjoitti:

Olen aikuinen nykyään. Joudun aikuisten puolelle. En ole kuolemensairas. En halua kertoa mitä sairastan koska koulukaverini lukevat palstaa ja tietäisitvät kuka olen.

t. aloittaja

Kyllä voit aikuistenkin osastolla kertoa että sinulla on huonoja sairaalakokemuksia.

Mitä erityisesti pelkäät sairaalaan joutumisessa? Tai mikä sairaalassa olossa oli mielestäsi kamalaa?

Mun mies joutui 2-vuotiaana 70-luvulla sairaalaan tapaturman takia (nenä murtui ja vaati leikkaushoitoa). Siihen aikaan ei vanhemmat saaneet olla osastolla kuin vieraluaikana. Miehelle on jäänyt kokemuksesta kauhea sairaalakammo, käsidesin haju ahdistaa ja helposti huimaa ja tulee tykytystä ym.

Mies on kuitenkin aikuisiällä joutunut sairaalaan suolistotulehduksen vuoksi, oli viikon antibioottihoidossa ja totesi sitten että kamalinta oli se kun ei saanut syödä mitään. Sujuvasti on ollut meidän neljän lapsen synnytyksissä mukana ja käynyt mua katsomassa kun olen pari kertaa joutunut sairaalaan sinä aikana kun ollaan oltu yhdessä (siis synnytysten lisäksi).

Hyvin on ollut tilannesidonnaista tuo hänen pärjäämisensä (kun oli tarpeeksi kipeä, oli ihan sama missä makasi. Ja synnytys taisi olla sen verran jännää että ei muistanut kammota mitään. Ja minun sairastaessani oli kai niin huolissaan ettei muistanut kammota) Sairaalakammo onkin ilmennyt lähinnä mummojensa ym. luona sairaalassa vierailtaessa ja kyllä se ihan todellista kammoa kuitenkin on ollut, sen mitä sitä vierestä olen todistanut.

Ei nykyisin edes "pääse" sairaalaan kovin helposti. Monet ennen sairaalassa hoidetut taudit hoidetaan vaikka käymällä poliklinikalla aamuisin, jos vain sitten pystyy kotona olemaan. Eikä missään tapauksessa ketään pakoteta sairaalaan jäämään.  

Mutta tosiaan sano, että pelottaa, niin ottavat sen huomioon, jos sinne joudut.

On hirveetä toivottavasti ei enää ikinä.

Korvatulpat kannattaa ottaa ja pyytää yöksi unilääkettä, jos on herkkä nukkuja. Niin itse tein.

Oikeasti, onko näin todellisuudesta vieraantuneita ihmisiä?

Olen 29v ja minun sairaalassa oloja ei pysty kahden käden sormilla laskemaan.

Luulisi oikeasti, että ihminen tajuaa kun se vointi on niin huono ettei pärjää kotona että parempi olla siellä osastolla. Ellei sitten kyse ole pään ongelmista, silloin todellisuuden tajukin saattaa hämärtyä.

Viimeisin reissu oli itsellä paha keuhkokuume, kyllä silloin hälytyskellot söi että nyt ei ole hyvä kotona.

Entinen avomieheni oli juuri tuollainen, yli kolmikymppinen ihminen joka oli viettänyt sairaalassa yhden yön lapsena ja pelkäsi sairaala elämää kuin ruttoa.

Ei minua perusterveet ihmiset ärsytä, ainoastaan se jos vieraannutaan todellisuudesta. Pelätään sairaalahoidossa jokaista piikkiä ja peräruisketta :D

Onhan siellä vähän tylsää ja ruuat ovat ainakin itselläni varsin poikkeavia omasta ruokavaliosta.

Perus ateria kotona on pihvi, sinihomejuusto (pihvin päällä mallia grillivoi), perunafondanttipalloja ja joku kermaviili valkosipulikastike (2dl). Vaihtoehtona spagetti, uuniperuna (sama pihviperunakastike), perunalaatikko oolannin valkosipuliperunoista ja snellmannin paistinjauhelihaa ja 0,5L kermaa. Pasta-munat, munakkaat ja jotain muuta sattumanvaraista ja lista on aika valmis.

Eli ei keittoja, ei vihanneksia, ei muita kummallisuuksia mitä siellä tarjollaan.

Jo pelkkä juustokokoelman puuttuminen a minimissään 7 eri lajia mitä maistella punkun kera on jo aikamoinen puute iltaisin.

Samoin on vaikeaa elää ilman 1000 kirjan kirjastoa (mm aika iso osa kaikista dnd kaikissa muodoissaan.. noihin pääsee uppoutumaan tuntitolkulla milloin vaan), mutta vaatii sitä kokoelmaa... tai no pienemmillä rajauksilla VOI elää mutta..

Kunnon tietsikka ois myös aika must. Känny on pelkkää kidutusta.

Luettavaa voi ja pitääkin tuoda.

Aika vähän on noita kidutuksen kaltaisia tutkimuksia kuten sydäntähystys metrin pitkällä ja 2-3cm paksulla letkulla jonka nielee kurkusta alas ainakin jonkun puol metriä ja pysyy siinö puoli tuntia. Syvä näyte nenästä vähän kirpasee,mutta nopeasti ohi. Käden fistelin pallolaajennus oli hetkellisesti intensiivisen kivuliasta mutta itseäni vaan nauratti koko leikkaus, tosi kivat kivunlievitysaineet kyl siihen sai. Jotain ohuita pitkiä ruiskuja joista kolmasosa ruiskusta per kerta ja tais mennä 4 ruiskua.

Itse oon kammonnut sairaaloita aina paikkana ja toivoin, että ei tarvitsisi sinne jäädä osastolle mielellään koskaan tai ainakin pyrin olemaan ajattelematta koko asiaa. Sitten n. 25-vuotiaana sain jonku tulehduksen joka veti osastokuntoon. Pahinta lopulta oli pelko alkuun mikä tauti on iskenyt ja alkuun epäilys oli pahemmasta kuin lopulta oli. Olo oli niin kurja alkuun, että sitä mieluummin oli kuitenkin paikassa, jossa oli apua tarjolla. Kun aloin tervehtyä hoidon aloituksen jälkeen niin alkoihan se tylsistyttää olla siellä, vaikka olo oli vielä sairaalasta pääsyn jälkeenkin jonkin aikaa uupunut. Selvisin lopulta alle viikon reissulla.