Lue keskustelun säännöt.
Mitä voi parisuhteessa toiselta odottaa?
Vaaditko mitään?
04.02.2018 |
Haluaisin kommentteja siitä mitä odotatte parisuhteessa toiselta osapuolelta, mitä on kohtuullista odottaa ja mikä on kohtuutonta? Haluaisin vastauksista vähän perspektiiviä omille ajatuksilleni, koska olen miettinyt odotanko ja vaadinko liikaa vai olenko kenties jo tyytynyt liian vähään. Mikä siis on mielestänne itsestäänselvyys, jonka voi vaatia toiselta ja mikä on vielä kohtuullista odottaa?
Olen itse aina ajatellut, että on itsestäänselvyys, että asiat hoidetaan asiallisesti ajallaan (esim. laskut tai muut päivämäärälliset jutut, kuten veroilmoitus, lasten koulun viesteihin vastaamiset yms) ja että toimitaan lain ja säädösten mukaan.
Tämän lisäksi mielestäni on kohtuullista odottaa, että parisuhteessa huomioidaan toinen osapuoli, kannetaan yhteisesti vastuu asioista jne.
Kirjoitin aiemmin avauksen "Mies ei ota vastuuta..." ja sain paljon kommentteja siitä, ettei toiselta saisi vaatia mitään, pitää hyväksyä toinen sellaisena kuin on ja että olen itsekäs mm. vaatiessani, että laskut tulisi maksettua, talo tehtyä valmiiksi jne.
Voiko siis mitään vaatia? Olen itse uupumukseni ja ahdistukseni keskellä hukassa tämän asian kanssa ja siksi mietin osaanko edes järkevästi enää ajatella.
Kommentit (59)
Vierailija kirjoitti:
Onko sulla rahaa kiinni siinä 13 vuotta valmisteilla olleessa talossa? Tuo on kyllä jo aika hullua että pitää hipsutella varpaillaan ukon ympärillä ettei hän ahdistu siitä, ettei hän ilmeisesti saa ikinä aikaan mitään. Voisi jo tuossa vaiheessa ottaa ulkopuoliset urakoimaan. Jos ette voi keskustella tämän projektin junnaamisesta edes siinä tapauksessa, että otat sen esille asiallisesti ilman syyttelyä tai nalkutusta, eikä miehellä tunnu olevan minkäänlaista suunnitelmaa tai aikataulua, jättäisin hänet toteuttamaan unelmaansa ihan itsekseen.
Onhan puolet lainasta nimissäni, joten on. Tähänkin joskus vetosin, kun yritin keskustella siitä, että minullakin olisi projektissa sananvaltaa ja näkemykseni. Tuolloin sain vastauksen tyyliin "MINÄ rakennan talon sitten, kun MINÄ haluan. MINUN talo tämä on!" Yritin esittää, että minä puolet siitä rahoittamassa, mutta ei... Olen saanut kokea, ettei minun näkemystä tai odotusta arvosteta. Ei koeta, että kyse on minunkin talosta.
Ulkopuolista ei ole tällä haavaa varaa ottaa urakoimaan. Minulla on täysi työ, että saan jotenkuten laskut maksettua, etten itsekin ole luottotiedottomana ulosotossa. Ja sekin ahdistaa. Huomaan, että lähes kaikki ahdistaa, mikä tekee tilanteesta sen, etten vain siedä enää... vaan olen jo sairastunut. Enkä näe muuta "parannuskeinoa" kuin saada asiat järjestykseen.
Mutta jos alan puhua miehelle, että meidän pitää nämä asiat saada järjestykseen ja joku suunta toiminnallemme, saan aikaiseksi perhehelvetin, jota sitäkään en todellakaan jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No miten sä olet nyt ajatellut asian hoitaa..
Pakko tuon on jo jotenkin ulospäinkin näkyä. Sanoit, että saat perhehelvetin aikaiseksi? Missä lapset ovat, kun otatte yhteen?
Jos taloprojekti on kestänyt 13 vuotta, niin missähän kunnossa kyseinen tönö mahtaa olla? Vai onko teillä muka lämmöt siellä päällä koko ajan? Kallis projekti kieltämättä. Itse olisin viheltänyt pelin poikki jo ennen, kun itse sairastuisin. Teiltä voi pian mennä kaikki, ihan kaikki. Tätähän sä et halunnut kuulla. Olen pahanilmanlintu, joka kertoo totuuden. Mutta, SÄ itse kysyit.
Vierailija kirjoitti:
Luin sen aiemman ketjusi miehen vastuusta ja jo silloin ajattelin että joko miehesi on sairas ( tiedä sitten mikä oireilee niin että omaisuus on ulosotossa) tai sitten yrittää tahallaan ajaa sut luotaan. Kyllä kuule on ihan normaalia odottaa että talo valmistuu 13 vuodessa ja yhteisiä rahoja ei tuhlata ulosottoon. Etkö voi keskustella näistä jonkun kanssa joka tuntee teidät molemmat? Me nettipalstoilla huutelevat ei voida sua oikeasti auttaa. Omasta puolestani: tuo ei oo missään kohtuun rajoissa! Olet jo tyytynyt ihan sairaaseen tilanteeseen - Pelasta itsesi!
Kiitos näistä sanoista. Hyvin paljon samoja ajatuksia kuin itselläni. Aika ajoin mietin onko mieheni todella sairas, mutta sitten iskee jo ajatus, että olen itse ilkeä niin ajatellessani. Mieheni ei vaikuta mitenkään sairaalta noin yleisesti... Hän on tuttavapiirissään pidetty, sosiaalisesti aktiivinen jne. Edustaa varmaan ns. hyvän miehen, isän ja puolison kuvaa yleisesti niiden silmissä, jotka eivät asioista tätä toista puolta tiedä. Ihan kuin hänellä tosiaan olisi kaksi puolta... Jos ero tulisi, ja mies kaikille tekisi selväksi, että se olin minä, joka eroa halusin, olisi yleinen ajatus varmaankin, että olen ihan idiootti, kun hyvän miehen pellolle pistin.
Olen keskustellut asiasta vuosia sitten yhden ystävämme kanssa, joka siis tuntee meidät molemmat, ja hän piti tilannetta myös katastrofaalisena. Oli sitä mieltä, että minun pitää ja että minulla on oikeus vaatia asiaan muutosta. Olen keskustellut asiasta myös miehen isän kanssa, pyysin häneltä apua, kun en itse enää kyennyt tilanteelle mitään. Hän on reilu tyyppi ja mieheni kunnioittaa häntä. Hän puhuikin mieheni kanssa, jonka jälkeen jo tuntui, että joku toiveen pilkahdus saattoi olla. Vaikka tietysti mieheni oli myös loukkaantunut, että menin meidän asioista muille puhumaan. Sen koomin en ole puhunut. Nyt mietin, että menisin jollekin terapeutille puhumaan ennen kuin sekoan lopullisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kohta teidän ei tarvitse enää mietti, kun yhteiskunta hoitaa pakkohuutokaupan ja vähän muutakin. Odota vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko sulla rahaa kiinni siinä 13 vuotta valmisteilla olleessa talossa? Tuo on kyllä jo aika hullua että pitää hipsutella varpaillaan ukon ympärillä ettei hän ahdistu siitä, ettei hän ilmeisesti saa ikinä aikaan mitään. Voisi jo tuossa vaiheessa ottaa ulkopuoliset urakoimaan. Jos ette voi keskustella tämän projektin junnaamisesta edes siinä tapauksessa, että otat sen esille asiallisesti ilman syyttelyä tai nalkutusta, eikä miehellä tunnu olevan minkäänlaista suunnitelmaa tai aikataulua, jättäisin hänet toteuttamaan unelmaansa ihan itsekseen.
Onhan puolet lainasta nimissäni, joten on. Tähänkin joskus vetosin, kun yritin keskustella siitä, että minullakin olisi projektissa sananvaltaa ja näkemykseni. Tuolloin sain vastauksen tyyliin "MINÄ rakennan talon sitten, kun MINÄ haluan. MINUN talo tämä on!" Yritin esittää, että minä puolet siitä rahoittamassa, mutta ei... Olen saanut kokea, ettei minun näkemystä tai odotusta arvosteta. Ei koeta, että kyse on minunkin talosta.
Ulkopuolista ei ole tällä haavaa varaa ottaa urakoimaan. Minulla on täysi työ, että saan jotenkuten laskut maksettua, etten itsekin ole luottotiedottomana ulosotossa. Ja sekin ahdistaa. Huomaan, että lähes kaikki ahdistaa, mikä tekee tilanteesta sen, etten vain siedä enää... vaan olen jo sairastunut. Enkä näe muuta "parannuskeinoa" kuin saada asiat järjestykseen.
Mutta jos alan puhua miehelle, että meidän pitää nämä asiat saada järjestykseen ja joku suunta toiminnallemme, saan aikaiseksi perhehelvetin, jota sitäkään en todellakaan jaksa.
Onko talo sellaisella alueella, että sen saa myytyä (ja mahdollisesti keskeneräisenä)? Onko se kuinka pahasti vielä kesken? Kyllä sinuna oikeasti pistäisin eron vireille jos ratkaisua ei tule. Mies ei omalta ahdistukseltaan suostu/pysty helpottamaan sinun ahdistustasi ja molemmilla paha olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätä juuri tarkoitin tuossa aiemmin:
"Hän on tuttavapiirissään pidetty, sosiaalisesti aktiivinen jne. Edustaa varmaan ns. hyvän miehen, isän ja puolison kuvaa yleisesti niiden silmissä, jotka eivät asioista tätä toista puolta tiedä."
Muuten.. Mitä väliä sillä on, mitä teidän erostanne ajateltaisiin? Olet tavattoman pieni ihminen tiedätkös.. Sun pitäis jotenkin ryhdistäytyä nainen.
Kohta ne ajattelee, että "ohhoh, olipas kulissi tuokin suhde. Talo huutokaupattiin, lapset joutu sossuun ja nainen sekosi." Miksi odotat tuota?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
a) Mies ei siis ole tekemässä itsaria erottuanne?
b) Talo lienee jo pilalla, eli eikö olisi helpotus päästä koko roskasta?
c) Miehelläsi täytyy olla jotain vikaa päässä. Elämänhallinta ongelmia on ilmeisesti ja tuo, ettei suostu näkemään totuutta.
d) Kohta se kivijalka mikälie onneksi pakkohuutokaupataan, kun kummallakaan teistä ei ole m*naa mihinkään. Helpottavaa eikö totta?
Itsarin tekemisestä en tiedä, mutta en usko, että sitä tekisi. Miksi tekisi?
Miten talo on "jo" pilalla? En usko, mutta vähän kesken se on.
Jotain vikaa ja ongelmaa, juu varmasti, ja tähän haluaisin löytää jotakin apua...
Pakkohuutokauppa... joo, ei ole helpottavaa. Helpottavampaa olisi itse myydä tämä.
Vaikkei silläkään pitäis olla sulle mitään väliä, mitä ne tuollaisestakaan ajattelis. Eikö niin, että koko elämäsi on pelkkä kulissi? Jos ei ollut aluksi, niin nyt ainakin on ja pidät siitä epätoivoisesti kiinni, kynsin ja hampain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etkö sä ala jo pikkuhiljaa tajuta, ettei se myynti kohta ole enää sun valitsemis kysymys!? Tajuatko!? Mitä kauemmin odotat.. Olishan se hirveen kiva joo, mutta onko mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet siis niin riihenseinästä reväisty variksenpelätin (kuin myös miehesi) että pelkäät, ettet löydä ketään muuta?
Tee niin kun miehet: Osta postimynnistä!
Joskaan kovin läheltä et saa, toisin kun miehet..Annoinko jossain kohtaa ymmärtää, että pelkään, etten löytäisi uutta? Annoinko ymmärtää, että haluaisin edes uutta?
Mielestäni elämän tärkein tavoite ei ole olla parisuhteessa, vaan mahdollisimman onnellinen. Ja itse asiassa tällä hetkellä tuntuu siltä, että jos tässä ero tulee, niin ihan heti en kyllä ketään uuttakaan haluaisi. Tässä on jo ollut paljon enemmän kuin olisin ikinä jaksanut.Mikset sä vois olla ruma?
Eikö olekkin skitsofreeninen kysymys? Varmaan siks, että sä et todistetustikaan sitä ole, eikö? Niinpä..
Nyt en ymmärtänyt ollenkaan? Mielestäni tässä ei olla ulkonäöstä edes keskusteltu. Sen pohjalta toki voin olla rumakin. Ja ehkä olenkin. Mutta miten se mihinkään liittyy? Silti en ole uutta äijää hakemassa, enkä myöskään pelkäämässä, etten ketään enää saisi.
Kieltämättä kysymykseni saattaa olla hieman epäselvä, kenen tahansa ulkopuolisen silmin, mutta en kylläkään ihmettelis, vaikka et ymmärtäis paljoa muutakaan. Kuka päästää elämänsä tuohon tilaan?
Sinulla varmaan on hyvä näkemys missä kohtaa minun olisi pitänyt olla päästämättä elämäni tähän tilaan? Missä se raja oli? Milloin se meni tähän tilaan? Milloin olisi pitänyt luovuttaa uskomasta, että asiat saadaan kuntoon? Jälkiviisaus on hyvin helppoa, siihen kykenee kuka tahansa. Mutta kuka on niin viisas, että tietää ennalta tulevan ja osaa sen mukaan tehdä päätöksiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miehesi elää valheellista ja jumittunutta "sitten joskus"-elämää. Sitten joskus teen talon valmiiksi, sitten joskus olen maksanut velkani, sitten joskus lopetat kyllä nalkuttamisen ja olet taas tyytyväinen. Tilan antamista kannattaa kyllä kokeilla aluksi, mutta silloin kun se ei kohtuullisen ajan sisällä auta (selvästi tässä tapauksessa ei), se vaan pahentaa. Mahdollistat miehesi elämäntapaa samalla tavalla kuin läheiset mahdollistavat alkoholistin juomista. Ainoastaan joku iso ulkopuolelta tuleva sysäys - jos mikään - voi muuttaa tilanteen. Ero voisi olla sellainen. Selvästikään mies ei ota sinun eropohdintojasi tosissaan, koska teillä kerran on kivaakin yhdessä. Miehet on niin yksinkertaisia, että luulevat että jos hymy on naamalla niin kaikki on hyvin. Ei usko sinun todella kärsivän. Anna tilanteen tulehtua ja ota etäisyyttä jo valmiiksi.
Siltä minusta tuntuukin, siis ettei usko minun oikeasti kärsivän, eikä sitä miten paljon asia minuun vaikuttaa (negatiivisesti). En vain itsekään halua olla 100% tympeä. Tällä tarkoitan sitä, että vaikka on isokin asia huolena, silti voi kivoille asioille hymyillä ja yrittää nähdä asioissa hyviä puolia. Tällä olen myös yrittänyt "kannustaa" vastuullisempaan elämään. Ymmärrän, että kuka tahansa tympiintyy ja passivoituu, jos toinen on jatkuvasti naama nurinpäin.
Mutta mitä voin tehdä? Olen kysynytkin suoraan, että ymmärrätkö miten paljon tämä kuormittaa. Vastaus on yleensä, että kyllä ymmärtää. Tai sitten puolihuolimaton, että kyllä nämä vielä järjestyy. Kun kysyn miten, niin vastaus "jotenkin". Saan myös ohjeen olla murehtimatta liikaa, kun se ei auta.
Mutta miten saisin miehen lopettamaan tuon sitten kun -elämän? Miten ajatuksen voisi kääntää tähän päivään ja siihen, että tänään tehdyt asiat ja päätökset heijastuvat tulevaan?
Vierailija kirjoitti:
No miten sä olet nyt ajatellut asian hoitaa..
Sen kun tietäisi...
Vierailija kirjoitti:
Pakko tuon on jo jotenkin ulospäinkin näkyä. Sanoit, että saat perhehelvetin aikaiseksi? Missä lapset ovat, kun otatte yhteen?
Näkyä miten? Näkeehän sen, että talo on kesken...
Missä lapset ovat, kun otamme yhteen? Enpä osaa tuohon sanoa, kun ei vuosiin sellaista tilannetta ole ollut.
Vierailija kirjoitti:
Jos taloprojekti on kestänyt 13 vuotta, niin missähän kunnossa kyseinen tönö mahtaa olla? Vai onko teillä muka lämmöt siellä päällä koko ajan? Kallis projekti kieltämättä. Itse olisin viheltänyt pelin poikki jo ennen, kun itse sairastuisin. Teiltä voi pian mennä kaikki, ihan kaikki. Tätähän sä et halunnut kuulla. Olen pahanilmanlintu, joka kertoo totuuden. Mutta, SÄ itse kysyit.
Mikä pahanilmanlintu? Et kertonut minulle mitään uutta, tiedostan nuo hyvin itsekin. Siinä on juuri syy siihen miksi olen ahdistunut ja mietin mitä tehdä.
Toki lämmöt on päällä, asumme talossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko sulla rahaa kiinni siinä 13 vuotta valmisteilla olleessa talossa? Tuo on kyllä jo aika hullua että pitää hipsutella varpaillaan ukon ympärillä ettei hän ahdistu siitä, ettei hän ilmeisesti saa ikinä aikaan mitään. Voisi jo tuossa vaiheessa ottaa ulkopuoliset urakoimaan. Jos ette voi keskustella tämän projektin junnaamisesta edes siinä tapauksessa, että otat sen esille asiallisesti ilman syyttelyä tai nalkutusta, eikä miehellä tunnu olevan minkäänlaista suunnitelmaa tai aikataulua, jättäisin hänet toteuttamaan unelmaansa ihan itsekseen.
Onhan puolet lainasta nimissäni, joten on. Tähänkin joskus vetosin, kun yritin keskustella siitä, että minullakin olisi projektissa sananvaltaa ja näkemykseni. Tuolloin sain vastauksen tyyliin "MINÄ rakennan talon sitten, kun MINÄ haluan. MINUN talo tämä on!" Yritin esittää, että minä puolet siitä rahoittamassa, mutta ei... Olen saanut kokea, ettei minun näkemystä tai odotusta arvosteta. Ei koeta, että kyse on minunkin talosta.
Ulkopuolista ei ole tällä haavaa varaa ottaa urakoimaan. Minulla on täysi työ, että saan jotenkuten laskut maksettua, etten itsekin ole luottotiedottomana ulosotossa. Ja sekin ahdistaa. Huomaan, että lähes kaikki ahdistaa, mikä tekee tilanteesta sen, etten vain siedä enää... vaan olen jo sairastunut. Enkä näe muuta "parannuskeinoa" kuin saada asiat järjestykseen.
Mutta jos alan puhua miehelle, että meidän pitää nämä asiat saada järjestykseen ja joku suunta toiminnallemme, saan aikaiseksi perhehelvetin, jota sitäkään en todellakaan jaksa.Onko talo sellaisella alueella, että sen saa myytyä (ja mahdollisesti keskeneräisenä)? Onko se kuinka pahasti vielä kesken? Kyllä sinuna oikeasti pistäisin eron vireille jos ratkaisua ei tule. Mies ei omalta ahdistukseltaan suostu/pysty helpottamaan sinun ahdistustasi ja molemmilla paha olla.
Alue ok, kyllä tämän myytyä saa, alihintaan toki. Ei ole pahasti kesken, mutta tarvitaanhan niitä työtunteja vielä ja vähän rahaakin.
Olen ehdottanut myyntiä. Mies ei halua. Ja viisaampaa olisikin tehdä valmiiksi ennen myyntiä, koska vaikuttaa hintaan oleellisesti.