Lue keskustelun säännöt.
Minun tarinani, miten olla jälleen normaali?
04.02.2018 |
Lapsuuteni kasvoin normaalissa ympäristössä aina 6 vuotiaaksi asti, kunnes pikkusiskoni syntyi. Isää minulla ei ollut, koska hän lähti ennen kuin synnyin. Isäpuoli minulla oli kuitenkin aina ollut, tai niin kauan kuin muistan.
Pikkusiskoni syntyi, alkoi isäpuoli olemaan väkivaltainen, työnsi minut syrjään. Ennen touhusi ja harrasti kanssani kaikkea. Yht'äkkiä alkoi nippailu, tukistaminen ja avarilla läpsiminen. En tajunnut tai tiennyt miksi, enkä tiedä vielä tänäpäivänäkään. Harradtin paljon liikuntaa, oli useita eri harrastuksia. Kaikki kuitenkin loppui, kun isäpuoli alkoi ryyppäämään. Äitini pakeni todellisuutta nettipelien maailmaan ja velkaantui pahasti, mikä johti myöskin ryyppäämiseen. Olin erittäin kiltti lapsena ja vielä teininäkin. Se varjosti elämääni. Kodin ulkopuolella en uskaltanut puhua maailmasta joka minulla kotona oli. Äiti sekä isäpuoleni ryyppäsivät lähes täyspäiväisesti. Molemmat kävivät siltin töissä. Kun olin 7 luokalla, minun piti alkaa pitämään pikkusiskosta huolta. Soitin lähes viikoittain, että isosisko tulee hakemaan pikkusiskon pois kotoa, kun meno kävi liian villiksi. Itse olin illat pois kota, koulu meni alamäkeä, koska en uskaltanut mennä kotiin. Yleensä kävelin/pyöräilin vailla päämäärää, odottaen että kello tulee 02 jolloin he varmasti olivat jo nukkumassa. Aamulla piti sitten jaksaa herätä kouluun ja toistaa samaa kaavaa. Kaverini alkoivat kiusata ja syrjiä minua. Ymmärrän kyllä, koska he olivat kaikki normaalista perheestä. He uskalsivat mennä iltaisin kotiin ja peseytyä. Meillä suihku oli äitini makuuhuoneen takana, joten en päässyt sinne. Vaatteetkin olivat samat aina koko viikon. Nielin kaiken, en lähtenyt kaveriporukastani, koska olin liian kiltti, pelkäsin jääväni yksin. Vaikka nyt se tuntuisi paremmalta. 3 vuotta jaksoin kestää kaikkea henkistäväkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Minusta levitettiin perättömiä juoruja.
Olin 8 luokalla, kun tapasin 18v pojan, joka asui omillaan. En pitänyt hänestä, mutta aloin suhteeseen hänen kanssaan kuitenkin, ettei minun tarvinnut olla kotona. Jouduin tekemään sängyssä vastenmielisiä asioita. Suhdetta jatkui muutaman kuukauden, mutta päättyi siihen kun hän anaaliraiskasi minut, vaikka en ollut kyseistä aktia koskaan aiemmin tehnyt. Eräs kaverini myös painosti minut tyydyttämään hänet, sillä uhalla että kertoo sitä ja tätä jollen suostu. Kertoo siis valheita minusta, tiesin että jos hän kertoo keksityt asiat muille, ei kukaan usko minua, että ne ovat valheita. Onneksi muutin pois välittömästi kun 9-luokka loppui. Pääsin asuntolaan toiselle paikkakunnalle. Siellä tapasin exäni. Ihastuin ja rakastuin. Hän oli lämmin ja kiltti. Muutimme koulun loputtua erääswen kaupunkiin opiskelemaan ja muutimme yhteen. Kaikki oli hyvin muuten, mutta äitini soitti kännipuheluita, uhkasi tappaa itsensä jos ei saa rahaa. Menin myymään koulunohella lehtiä, jotta saisin rahaa ja voisin sitä antaa äidilleni. Myöhemmin olin äitini luona kylässä, unohdin verkkopankkitunnukseni sinne, äitini oli sitten ottanut vippejä nimiini yli 6000e edestä. Niitä maksan vieläkin pois, mutta pikkuhiljaa summa on pienentynyt ja tiedän saavani ne maksettua. Luottotiedot olen onnistunut kuin ihmeen kaupalla säilyttämään.
Kommentit (4)
Niin ja tosiaan olen nyt 24.v. Elinvuosia olisi jokunen vielä jäljellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole täysin vastaavia kokemuksia, mutta olen paljon "paskaa" nähnyt ja sieltä tieni onnellisuuteen löytänyt ja voin sanoa, että se on ihan kenelle tahansa mahdollista. Sulla ainakin näyttäis olevan luonnetta ja asennetta kuitenkin selviytyä mistä tahansa ja nythän kuulostais, että ulkoiset asiat ovat aika vakaat, se on hyvä!
Älä ota ihmisiä niin henkilökohtaisesti, tai sitä, että Isäs sanoi, että sua ei koskaan pitänytkään tulla yms. Ei sitä kannata ottaa henkilökohtaisesti. Ei vanhemmat muutenkaan omista lapsiaan millään tavalla, vaikka niin kuvitellen monet lapsensa kasvattavatkin, "....kun sinä olet MINUN lapsi". Vanhemmat eivät ole muuta, kuin välikappaleita, instrumentteja, saattaakseen uuden elämän ihmeellisyyden maailmaan ja kasvattaakseen heidät mahdollisimman hyvin. Ja jos joku sattuukin olemaan "vahinkolapsi", niin ei silti SINUN syysi ole!! Olet todellakin ihan yhtä arvokas, kun kuka tahansa muukin!
Sulla on huonoja kokemuksia ihmisistä yms. mutta nyt kannattaa oikeasti alkaa keskittymään itseesi. Ala kirjoittamaan vaikka päiväkirjaa tuntemuksistasi ja lue jotain uusia näkökulmia antavia kirjoja. Kyllä se tunne-elämä siitä tasoittuu ajan myötä, ihan luonnostaan, kunhan itse vain pidät huolta itsestäsi, etkä turhaan "kiirehdi muuutosta", koska näin tehdessäsi menet vain enemmän solmuun.
Pyri ennemminkin olemaan uniikki oma itsesi, eikä mikään massan mukana menevä "normaali" lammas!
No jatka sitä terapiaa. Tuossa iässä et ole voinut ehtiä köymään terapiassa kauaa, ja sen tehoaminen kuitkin kestää aikansa. Jatka vaan, kyllä se sieltä ennen pitkää. Kuuluuko terapiaan tai saatko sen ohella jonkinlaista coachingia (arkipäivän selviytymisneuvontaa)? Voidi olla hyväksi myös.
Käytännössä homma menee niin, että kun sitkeästi elät tavallista elämää, sulle kertyy tavallisen ihmisen kokemuksia ja alat muuttua tavallisemmaksi ihmiseksi.
Ja ehkä ajan myötä hyväksyt myös sen, että tavallisten ihmistn elämä ei ole mitään ihanaa onnentunnetta jos ei suurta kärsimystäkään. Suuren osan ajasta pieni tavallinen ihminen tuntee pieniä ja tavallisia tunteita - ja se on hyvä.
Syystä tai toisesta jätin exäni, en ollut tasapainoinen ja tiesin että hänen on parempi ilman minua. Asiat lähti aivan lapasesta. Aloin ryyppäämään, olin miehille patjana, ajattelin että kun minusta on aina huorana puhuttu, niin alan sitten sellaiseksi. Vihasin seksiä, vihasin miehiä, vihasin itseäni. Olin varma etten elä enää kauaa. Koulusta valmistuin onneksi kaikesta huolimatta ajallaan. Tällöin myös näin isäni elämäni ensimmäisen kerran, etsin hänet ja menimme kahville. Olin optimistinen, mutta turhaan. Isäni sanoi minulle että toivoisi ettei minua olisi koskaan syntynyt, että olen hänen suurin virhe. Oli kuulemman yrittänyt saada äitiäni tekemään abortin. Lähdin, eikä olla toiste nähty.
Minulla oli onneksi laaja ystäväpiiri ja olimme päivittäin tekemisissä. Kunnes muutin toiseen kaupunkiin. Ystäväni soittivat vihapuheluita minulle ja sen jälkeen en ole heistäkään pahemmin kuullut, tietysti tämäkin tuli samaan aikaan kun minulle erittäin läheinen ihminen kuoli. Alkoi uusi kostea kausi, uudet huonot ihmissuhteet. Lopetin jälleen välittämästä. Jouduin myös raiskatuksi. Mikä ei sinällään tuntunut miltään, koska olin tottunut vastenmieliseen seksiin jo ennestään. Ainoastaan kipu oli sietämätöntä.
Pian tämän jälkeen löysin nykyisen mieheni, minulla on asunto, työ, on säästöjä, enkä käytä alkoholia kuin erittäin harvoin. Mutta olo on tyhjä, terapiakaan ei ole auttanut. Pelkään että en osaa olla enää normaali ihminen tai tuntea normaalisti. En erota tunteita, että ovatko ne aitoja vai ei. Olen kyllä yhä kiltti ja huolehtivainen. Tai minulla on hoivaamisvietti. En tiedä miksi kirjoitan tämän kaiken, tahdon kai vain purkaa asioita. Ehkä se auttaa hetkeksi. Onko täällä ketään, kenellä samallaisia kokemuksia? Oho kun tästä tuli pitkä, toivottavas edes joku jaksaa tämän lukea. -Ap