Mitä ajattelet aikuisista ihmisistä, jotka kehuvat itseään?

Jos sitä tapahtuu harvoin, niin ihan ok, mutta jos jatkuvasti, niin välttelen sellaisia ihmisiä.

Ainakin on mukavaa vaihtelua siihen nöyrään "minä nyt vaa oon tämmönen. Ei tästä mitään kuitenkaan tule."

Facebookin yli viisikymppiset yrittäjämiehet. En tiedä mikä on mennyt kasvatuksessa pieleen, mutta ihan hirveä myötähäpeä tämän ylimitoitetun ja jopa narsistisia piirteitä saavan omankehun ansiosta. Säälin syvästi puolisoita ja lapsia - itse haluaisin heidän osassaan vain kuolla pois.

Miksi suomessa ei saisi ikinä olla iloinen jostakin itseen tai elämäänsä liittyvästä?

Työkaverini kehui kun oli edistynyt urheiluharrastuksessaan; olin iloinen hänen puolestaan ja kannustin jatkamaan.

Ystäväni onnistui yhdistämään akateemisen tutkinnon yhdistettynä päätoimiseen työssäkäyntiin ja lapsiperhearkeen; kehui itseään kun valmistui; olin samaa mieltä, hän tosiaan oli onnistunut poikkeuksellisen hyvin näissä, oli superahkera ja tehokas ihminen.

Mitä vikaa tässä on?

Eri asia jos ihminen korottaa jatkuvalla syötöllä itseään, sellaista ihmistä pidän huonoitsetuntoisena. Joka hakee muiden arvostusta koska ei itse koe sitä.

Ei tällainenkaan käytös ärsytä, ihminen siinä vain hakee vahvistusta puutteilleen.

Huono itsetunto tai narsismi. Yleensä ensin mainittu.

Niiden, joiden ominaisuudet ovat oikeasti ihailemisen arvoisia, kuten erityisen viisaiden tai hyväsydämisten ihmisten, ei tarvitse mainostaa näitä ominaisuuksia ääneen.

Minä en ymmärrä alkuunkaan miksi jokainen onnistuminen tulisi jakaa? Ne ovat subjektiivisia kokemuksia, ja silloin oman ilon pitää riittää.

Gaah...kummitytön synttäreillä törmätään vuosittain Porschemieheen. "Mähän oon siis Yrittäjä, toistan, Yrittäjä, ja ajanut elämäni aikana seitsemällä Porschella, toistan, Porschella." Vierellä vaimo, Spanieli, tuijottaa Porschemiestä kostein silmin, hännän voi melkein nähdä heiluvan. Olen kerran elämässäni jumittunut näiden henkilöiden kanssa kolmeksi tunniksi samaan tilaan. Olen pitänyt huolta siitä, ettei se ole toistunut.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin on mukavaa vaihtelua siihen nöyrään "minä nyt vaa oon tämmönen. Ei tästä mitään kuitenkaan tule."

Ihmisen ei tarvitse kuulua kumpaankaan ääripäähän. Ihminen joka tiedostaa vahvuutensa ja heikkouksensa pitämättä niistä meteliä on kaikkein miellyttävin ja myös vahvaitsetuntoisempi kuin nämä ääripäiden edustajat.

Tuon tyypin ihmisiä löytyy ja jätän heidät yleensä omaan arvoonsa samalla kun alitajunnassa tuntuu siltä kuinka idiootti ihminen voi olla. Se joka itsensä ylentää, se arvonsa alentaa.

Jos jonkun pitkään ponnistellun lopulta saavuttaa, tai onnistuu vaikeassa asiassa, totta kai ilon haluaa jakaa muiden kanssa. Ajattelen, että onpa fiksu ja tunnetaitoinen ihminen joka ei anna suomalaisen patologisen kateuden, pessimismin ja vaatimattomuuden haitata oman elämänsä elämistä onnellisena.

Vierailija kirjoitti:

Jos jonkun pitkään ponnistellun lopulta saavuttaa, tai onnistuu vaikeassa asiassa, totta kai ilon haluaa jakaa muiden kanssa. Ajattelen, että onpa fiksu ja tunnetaitoinen ihminen joka ei anna suomalaisen patologisen kateuden, pessimismin ja vaatimattomuuden haitata oman elämänsä elämistä onnellisena.

Ai, ja ajattelen myös, että onpa hieno saavutus (jos se on hieno saavutus). Jos ei musta ole, niin silti olen iloinen hänen puolestaan.

Mä olen aina ollut sitä mieltä, että teot puhuvat puolestaan. Voihan sitä faktoja kertoa joskus omista onnistumisistaan, mutta kyllä jatkuva itsensä kehuminen on epäilyttävää. Tulee mieleen, että mitähän tuo yrittää paikkailla.

Vierailija kirjoitti:

Jos jonkun pitkään ponnistellun lopulta saavuttaa, tai onnistuu vaikeassa asiassa, totta kai ilon haluaa jakaa muiden kanssa. Ajattelen, että onpa fiksu ja tunnetaitoinen ihminen joka ei anna suomalaisen patologisen kateuden, pessimismin ja vaatimattomuuden haitata oman elämänsä elämistä onnellisena.

Ei mitenkään tottakai. Lukeeko tämä jossakin ihmisyyden oppikirjassa? Ja muut eivät todellakaan ole ”kateellisia” tai ”pessimistisiä” jos eivät riemuitse jostakin aivan randomista onnistumisesta. Heitä ei _kiinnosta_, se on _totta_ ja he ovat _rehellisisiä_ eivätkä teeskenteleviä myötäesiintyjiä.

Vierailija kirjoitti:

Ja toivovat muiden hämmästelevän kuinka ihmeellisiä he ovat, kun kertovat suureen ääneen itsestään.

Saara Aalto -syndrooma siis. Hyvin vaivaannuttavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos jonkun pitkään ponnistellun lopulta saavuttaa, tai onnistuu vaikeassa asiassa, totta kai ilon haluaa jakaa muiden kanssa. Ajattelen, että onpa fiksu ja tunnetaitoinen ihminen joka ei anna suomalaisen patologisen kateuden, pessimismin ja vaatimattomuuden haitata oman elämänsä elämistä onnellisena.

Ei mitenkään tottakai. Lukeeko tämä jossakin ihmisyyden oppikirjassa? Ja muut eivät todellakaan ole ”kateellisia” tai ”pessimistisiä” jos eivät riemuitse jostakin aivan randomista onnistumisesta. Heitä ei _kiinnosta_, se on _totta_ ja he ovat _rehellisisiä_ eivätkä teeskenteleviä myötäesiintyjiä.

Joo, suunnilleen. Pieni lapsi haluaa ihan vaistomaisesti aina näyttää vanhemmilleen kaikki onnistumisensa. Vanhemman reaktioista ja myöhemmästä elämästä riippuu, onko kyky ja taipumus jakaa onnistumisen iloa tallella vielä aikuisena.

En sanonut, että muut olisivat kateellisia tai pessimistisiä jos eivät koe myötäiloa. Voi johtua noista, mutta voi johtua myös väsymyksestä, sosiaalisesta ahdistuksesta, siitä, ettei pidä toisesta, tai heikosta kyvystä kokea yhteyttä toiseen ihmiseen. Syitä on lukemattomia enkä missään ryhtynyt arvuuttelemaan tai leimaamaan ketään.

Suomessa on kateellinen ja pessimistinen kulttuuri joka tukahduttaa avoimen iloitsemisen. Ei personoidu kehenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos jonkun pitkään ponnistellun lopulta saavuttaa, tai onnistuu vaikeassa asiassa, totta kai ilon haluaa jakaa muiden kanssa. Ajattelen, että onpa fiksu ja tunnetaitoinen ihminen joka ei anna suomalaisen patologisen kateuden, pessimismin ja vaatimattomuuden haitata oman elämänsä elämistä onnellisena.

Ei mitenkään tottakai. Lukeeko tämä jossakin ihmisyyden oppikirjassa? Ja muut eivät todellakaan ole ”kateellisia” tai ”pessimistisiä” jos eivät riemuitse jostakin aivan randomista onnistumisesta. Heitä ei _kiinnosta_, se on _totta_ ja he ovat _rehellisisiä_ eivätkä teeskenteleviä myötäesiintyjiä.

Joo, suunnilleen. Pieni lapsi haluaa ihan vaistomaisesti aina näyttää vanhemmilleen kaikki onnistumisensa. Vanhemman reaktioista ja myöhemmästä elämästä riippuu, onko kyky ja taipumus jakaa onnistumisen iloa tallella vielä aikuisena.

En sanonut, että muut olisivat kateellisia tai pessimistisiä jos eivät koe myötäiloa. Voi johtua noista, mutta voi johtua myös väsymyksestä, sosiaalisesta ahdistuksesta, siitä, ettei pidä toisesta, tai heikosta kyvystä kokea yhteyttä toiseen ihmiseen. Syitä on lukemattomia enkä missään ryhtynyt arvuuttelemaan tai leimaamaan ketään.

Suomessa on kateellinen ja pessimistinen kulttuuri joka tukahduttaa avoimen iloitsemisen. Ei personoidu kehenkään.

Ei. Suomesta puuttuu teeskentelemisen ja turhannauramisen kulttuuri. Mikään ei ole turhauttavampaa, kuin jokaisesta pikkujutusta pakkokehuminen, säälittävistä räpiköinneistä ylimaallisesti iloitseminen ja lammasmainen yhteisöllusyys, jossa joka jumalan likustetystä kakkakikkareesta on saatava aplodit - muuten ei tunnu miltään.

Jotkut taas ovat taitavia siinä, että saavat muut kehumaan itseään. Tämä tehdään sopivasti vihjailemalla tai itseään alentamalla. Tuollaisia sosiaalisia kuvioita on kiinnostava seurata.

Minua ärsyttää muka vaatimattomat ihmiset, jotka ihan valehtelevat. Kun koiranomistaja kertoo, miten heidän koiransa ovat niin tavallisia eivätkä mitään hienoja, ei tee mieli jälkikäteen kehua, kun kuulee kaikkien olevan rotunsa parhaita ja muotovalioita ja ties mitä kasvattajien haluamia siitosuroksia. Miksi pitää valehdella?

Ja yksi kaveri aina väittää, kun jonnekin hakee, ettei voi päästä ja kaikki meni huonosti. Sitten kun kerran ei sitten päässyt siihen työhön, mihin ei pitänyt edes voida päästä, näki, miten valtavasti loukkaantui, ja valintaperuste oli joku poliittinen hänen mielestään. Yleensä siis oikeasti pääsee kaikkeen, mihin haluaa.

Ärsyttävintä hänessä on se, että ’vaatimattomuus’ ulottuu myös tyttäreen. Tytär halusi vaativalle alalle opiskelemaan, ja äiti sanoi, ettei tyttö voi päästä, koska oli niin ’huono’ yhdellä osa-alueella, mitä vaadittiin. Tytär kyllä pääsi, mutta minusta oman lapsen haukkuminen ei ole mitään vaatimattomuutta, vaan yhtä huonoa (huonompaa) käytöstä kuin kenen tahansa haukkuminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos jonkun pitkään ponnistellun lopulta saavuttaa, tai onnistuu vaikeassa asiassa, totta kai ilon haluaa jakaa muiden kanssa. Ajattelen, että onpa fiksu ja tunnetaitoinen ihminen joka ei anna suomalaisen patologisen kateuden, pessimismin ja vaatimattomuuden haitata oman elämänsä elämistä onnellisena.

Ei mitenkään tottakai. Lukeeko tämä jossakin ihmisyyden oppikirjassa? Ja muut eivät todellakaan ole ”kateellisia” tai ”pessimistisiä” jos eivät riemuitse jostakin aivan randomista onnistumisesta. Heitä ei _kiinnosta_, se on _totta_ ja he ovat _rehellisisiä_ eivätkä teeskenteleviä myötäesiintyjiä.

Joo, suunnilleen. Pieni lapsi haluaa ihan vaistomaisesti aina näyttää vanhemmilleen kaikki onnistumisensa. Vanhemman reaktioista ja myöhemmästä elämästä riippuu, onko kyky ja taipumus jakaa onnistumisen iloa tallella vielä aikuisena.

En sanonut, että muut olisivat kateellisia tai pessimistisiä jos eivät koe myötäiloa. Voi johtua noista, mutta voi johtua myös väsymyksestä, sosiaalisesta ahdistuksesta, siitä, ettei pidä toisesta, tai heikosta kyvystä kokea yhteyttä toiseen ihmiseen. Syitä on lukemattomia enkä missään ryhtynyt arvuuttelemaan tai leimaamaan ketään.

Suomessa on kateellinen ja pessimistinen kulttuuri joka tukahduttaa avoimen iloitsemisen. Ei personoidu kehenkään.

Ei. Suomesta puuttuu teeskentelemisen ja turhannauramisen kulttuuri. Mikään ei ole turhauttavampaa, kuin jokaisesta pikkujutusta pakkokehuminen, säälittävistä räpiköinneistä ylimaallisesti iloitseminen ja lammasmainen yhteisöllusyys, jossa joka jumalan likustetystä kakkakikkareesta on saatava aplodit - muuten ei tunnu miltään.

Kyllä minäkin arvostan sitä ettei tarvitse teeskennellä yhtään mitään. Harmi, että se samalla johtaa siihen, ettei todellisiakaan tunteita opita kokemaan estoitta ja autenttisesti, saati näyttämään ja jakamaan. Tekee elämästä köyhempää ja ihmisistä onnettomampia, yksinäisempiä ja sairaampia.

Jos et ole huomannut kateutta ja pessimismiä suomalaisessa kulttuurissa, niin ehkä voisit koittaa ottaa vähän etäisyyttä asiaan. On nimittäin sen verran selkeä juttu, että jos sitä ei näe niin ei ehkä vaan kestä kritisoida kulttuuria johon niin voimakkaasti samastuu tjsp.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos jonkun pitkään ponnistellun lopulta saavuttaa, tai onnistuu vaikeassa asiassa, totta kai ilon haluaa jakaa muiden kanssa. Ajattelen, että onpa fiksu ja tunnetaitoinen ihminen joka ei anna suomalaisen patologisen kateuden, pessimismin ja vaatimattomuuden haitata oman elämänsä elämistä onnellisena.

Ei mitenkään tottakai. Lukeeko tämä jossakin ihmisyyden oppikirjassa? Ja muut eivät todellakaan ole ”kateellisia” tai ”pessimistisiä” jos eivät riemuitse jostakin aivan randomista onnistumisesta. Heitä ei _kiinnosta_, se on _totta_ ja he ovat _rehellisisiä_ eivätkä teeskenteleviä myötäesiintyjiä.

Joo, suunnilleen. Pieni lapsi haluaa ihan vaistomaisesti aina näyttää vanhemmilleen kaikki onnistumisensa. Vanhemman reaktioista ja myöhemmästä elämästä riippuu, onko kyky ja taipumus jakaa onnistumisen iloa tallella vielä aikuisena.

En sanonut, että muut olisivat kateellisia tai pessimistisiä jos eivät koe myötäiloa. Voi johtua noista, mutta voi johtua myös väsymyksestä, sosiaalisesta ahdistuksesta, siitä, ettei pidä toisesta, tai heikosta kyvystä kokea yhteyttä toiseen ihmiseen. Syitä on lukemattomia enkä missään ryhtynyt arvuuttelemaan tai leimaamaan ketään.

Suomessa on kateellinen ja pessimistinen kulttuuri joka tukahduttaa avoimen iloitsemisen. Ei personoidu kehenkään.

Ei. Suomesta puuttuu teeskentelemisen ja turhannauramisen kulttuuri. Mikään ei ole turhauttavampaa, kuin jokaisesta pikkujutusta pakkokehuminen, säälittävistä räpiköinneistä ylimaallisesti iloitseminen ja lammasmainen yhteisöllusyys, jossa joka jumalan likustetystä kakkakikkareesta on saatava aplodit - muuten ei tunnu miltään.

Hyi tämä on vastenmielinen asenne. Iloitaan jokaisesta ilonaiheesta mitä meillä on, ei kenenkään elämässä ole iloa liikaa. Ja kehutaan toisiamme. Kukaan ei ole saanut liikaa kehuja.