Synnytys suorastaan kammottaa. Ensimmainen tulossa. Synnytyskertomukset on tulvillaan kauheita repeamistarinoita ja usein epiduraaliakaan ei muka ehdi saada...

Olin kuulema niinkuin en olisi edes synnyttänyt :)

Niin, kun tässä neljännessä raskaudessani pelkäsin synnytystä, niin se kyllä otettiin äitipolilla ja synnyttäessä tosissaan. Tuntui ihanalta, kun kukaan ei vähätellyt, ja synnytyksessä kovasti olivat kätilöt tukena ja ymmärtäväisiä. Kannattaa siis kertoa niistä peloista.



Sanoivat muuten, että ensisynnyttäjät pelkäävät yleensä jonkin verran, toissynnyttäjät eivät juurikaan, ja monisynnyttäjät pelkäävät eniten! Aika hassua... ehkä monisynnyttäjillä on takana jokin ajatus, että kun tähän asti on kaikki mennyt hyvin, niin nyt tapahtuu jotain karmeaa... Ensisynnyttäjäthän eivät oikein tiedä, mitä on edessä ja kuinka sen kestää, heillä se pelko on ihan ymmärrettävää. Mutta hauskaa sekin, että toissynnyttäjät pelkäävät vähiten - he ovat jo todenneet, ettei se niin kamalaa ollutkaan kuin ensin pelkäsi :)

Vierailija:

En halua kokea mitään kiduttavaa kipua tuntitolkulla ja viimeisillä voimilla sata kertaa ponnistamista.

synnytyssalissa suht kivaa ja järki pysyi päässä vaikka se saatanan kipeää käykin ! kipua ei kannata pelätä, siihen saa apua kyllä ja vaikka mullakin kesti ponnistaminen aika pitkään niin heti ilmoitin, että vuoden päästä tulen uudelleen :-) kaikki menee hyvin ! minusta ainakin oli vapauttavaa olla synnyttämässä ja luotin täysin ammatti-ihmisiin, en osannut pelätä mitään koska ajattelin, että jollen itse kykene lasta maailmaan saattamaan niin kyllä ne sen ulos ottavat. tsemppiä vaan !! halaukset !

kolmannen jälkeen " maltoin" olla menemättä spinningiin 12pvää jolloin sitten menin :)

Eli ei siitä niiiiiin kipeäksi välttämättä tule. Hyvin harvan tunnen joka on tullut.

eli ei kannata pelätä että kätilö alkaisi kursimaan sinua miten sattuu:)

Jos siis niin ikävästi sattuisi että saisit pahat repeämät. Mutta en usko niin käyvän! Tsemppiä vain ja iloista mieltä!!!

Ja heti synnytyksen jälkeen sanoin, että no ei se niin paha ollutkaan. Eli vaikka kaikki kauhukuvasi toteutuisikin niin silti synnytys voi olla ihan positiivinen kokemus.

Jos epiduraalia ei ehditä antaa niin silloinhan ei tarvitsekaan kituuttaa kymmeniä tunteja kamalissa tuskissa.

En saanut mitään kivunlievitystä ja silti olen hengissä, ihan järjissäni ja odotan toista lasta.

Ei se satu... Niin ei voi sanoa... Mutta mulla ainakin jäi hyvät muistot. Kiitos epiduraalin ja ihanan henkilökunnan :)



Olisin voinut synnyttää vaikka heti uudestaan.

Kivunlievitykseen on niin montaa apukeinoa, ettei paljon joudu kärvistelemään. Mun mielestä jo pelkkä ilokaasu vei tajun niin pihalle, ettei siinä tienny kivuista mitään. Epiduraalin kanssahan sitä sitten voikin vaan lekotella tai ottaa unet :).



Repeämisen kokoon kursiminen tapahtui mulla ainakin lääkärin toimesta. Kannattaa kertoa etukäteen tästä repeämispelosta, niin saat varmasti erityistarkan kohtelun sen osalta.



Ei sulla ole mitään hätää! Jos vielä pelot kovenee, niin hankkiudut sinne pelkopolille ja piste.

Vierailija:

Niin, kun tässä neljännessä raskaudessani pelkäsin synnytystä, niin se kyllä otettiin äitipolilla ja synnyttäessä tosissaan. Tuntui ihanalta, kun kukaan ei vähätellyt, ja synnytyksessä kovasti olivat kätilöt tukena ja ymmärtäväisiä. Kannattaa siis kertoa niistä peloista.

Sanoivat muuten, että ensisynnyttäjät pelkäävät yleensä jonkin verran, toissynnyttäjät eivät juurikaan, ja monisynnyttäjät pelkäävät eniten! Aika hassua... ehkä monisynnyttäjillä on takana jokin ajatus, että kun tähän asti on kaikki mennyt hyvin, niin nyt tapahtuu jotain karmeaa... Ensisynnyttäjäthän eivät oikein tiedä, mitä on edessä ja kuinka sen kestää, heillä se pelko on ihan ymmärrettävää. Mutta hauskaa sekin, että toissynnyttäjät pelkäävät vähiten - he ovat jo todenneet, ettei se niin kamalaa ollutkaan kuin ensin pelkäsi :)

Jos pelkosi ulottuvat pintaa syvemmälle niin keskustelusta kätilön kanssa pelkopolilla tuskin on mitään hyötyä. He sanovat nämä samat asiat jotka olet kuullut jo tässä, eli kivunlievitykset, aina on synnytetty (ennen synnytyksiin tosin myös kuoltiin mutta sitä ei tietenkään mainita) jne. Jos pelkosi on syvällistä (sen voit tietää vain sinä itse) niin suosittelen keskustelua lääkärin tai psykologin kanssa. Jos keskustelu-terapia ei auta niin aina on mahdollisuus sektioon.

se toiminta valitettavasti sattuu. Ja vaikka omat synnytykseni ovat olleet helppoja niin kuitenkin pelkäisin jos vielä kolmannen kerran joutuisin ko. tilanteeseen.

itse pelkäsin todella paljon ensimmäistä synnytystä ja mietin pelkopolille menoa. Valmennuksessa synnytys esitettiin piirretyillä anatomiankuvilla (vai mitä nyt olivatkaan) ja meinasin pyörtyä. Silloin päätin, että en lähde polille katselemaan enempää kuvia ja miettimään tulevaa. Tämä päätös sopi minulle. No, synnytys oli helppo ja nopea, mutta kyllä sekin sattui aikansa.

Seuraavan synnytyksen kohdalla pelkäsin, että jos joudunkin kärvistelemään salissa huomattavasti pitempään ja jos toinen on aivan erilainen kuin ensimmäinen synnytys. Samantyylisesti tuli toinenkin ja edelleen teki kipeää.

Joten, ihan syystä kammoat ja pelkäät, ei millään pahalla. Eikä se kipu välttämättä unohdu kun saat lapsen syliin, eikä sen tarvikkaan unohtua. Mutta tarjolla on erilaisia kivunlievityksiä. Käytä niitä. Turha synnytyksessä on ruveta pelleilemään. Kieltäytyminen kivunlievityksestä on tee susta parempaa äitiä.

Onnea odotukseen ja synnytykseen!!!!

koska itse ainakin ihan kokoajan olin täysin tietoinen siitä mitä tapahtuu, ja pelästyin jo siitä kun kätilö ajatteli ääneen pitäisikö väliliha leikata (mikä usein tehdään varmaan) ja kielsin jyrkästi ellei olisi ollut ihan pakko, koska tiedän että olisin siinä " tajunnut" kuinka minua leikellään.



Epiduraalia en edes aluksi ottanut koska pelkäsin niin paljon sitä piikkiä, ja MINULLE EI SITÄ EHDITTY ANTAA :)





Selvisin kyllä ilman repeämiä tai muita, mutta kyllä niitä tosiaankin pelkäsin ihan koko synnytyksen ajankin!



Mutta silti! Kyllä siitä kaikki selviää!

Vierailija:

koska itse ainakin ihan kokoajan olin täysin tietoinen siitä mitä tapahtuu, ja pelästyin jo siitä kun kätilö ajatteli ääneen pitäisikö väliliha leikata (mikä usein tehdään varmaan) ja kielsin jyrkästi ellei olisi ollut ihan pakko, koska tiedän että olisin siinä " tajunnut" kuinka minua leikellään.

Epiduraalia en edes aluksi ottanut koska pelkäsin niin paljon sitä piikkiä, ja MINULLE EI SITÄ EHDITTY ANTAA :)

Selvisin kyllä ilman repeämiä tai muita, mutta kyllä niitä tosiaankin pelkäsin ihan koko synnytyksen ajankin!

Mutta silti! Kyllä siitä kaikki selviää!

sa muistaakseni, joka on vähän, mutta ei lohduta niitä ketkä joutuvat kuolon uhriksi.

Mutta mitä siis on synnytyksestä selviäminen, muuta kuin henkiin jäämistä? Sitä, ettei jää traumoja? Että repeämät paranevat ajanmyötä? Ettei jää pysyviä vammoja? Tule uusia komplikaatioita? Ei näitä pysty kukaan kenellekään lupaamaan.

Ehkäpä auttaa kun koettaa suhteuttaa näitä pelkoja muihin pelättäviin asioihin, esim. mahdollisuus kuolla liikenne-onnettomuudessa, tulipalossa jne.

tuon synnytyskokemusken jälkeen pystyy elää niin ettei koko elämä mene pilalle synnytyksen takia.



Silloin on selvinnyt jos on yksikin iloinen hetki synnytyksen jälkeen.



Ja tietysti jos kuolee niin ei selviä.

en jaksa lukea ketjua



Minulla lapset (3) on putkahtaneet maailmaan kolmannella ponnistuksella.



Kivun sieto on yksilöllistä ja nykyisin on hyviä kivun lievityskeinoja. Minulle on riittänyt pelkkä ilokaasu. Synnytyksen jälkeen olen ajatellut että voisin tehdä uudestaan. Ei kauhutarinoita en pääse kertomaan.





Vinkiksi sinulle, opettele rentoutumista ennakkoon ja sitten kun on h-hetki älä laita vastaan vaan anna synnytyksen edetä omalla painollaan.



Pari sukupolvea taaksepäin naiset pyöräytti lapsen ja meni sen jälkeen aamulypsylle. Synnyttivät ehkä 8-16 lasta ja 50-luvulla perheessä on ollut ihan tavallista että lapsia on yli 6 alle sen niin oli pieni perhe.



Synnytys on luonnollinen tapahtuma naiselle



Nauti raskaudesta ja tulevasta lapsesta.

kun synnytys oli lopuillaan niin ihmettelin et tähänkö se jo päättyykin..

hieman kipeet teki ennen epiduraalia mut kun sen sai niin ponnistukseen asti meni lähes kivuitta,pientä sellasta paineen tunnetta jäi mut sit olikin jo ponnistukset... ja se meni tosi hyvin.



En ees oikeen uskalla toivoo että seuraavalla kertaa vois olla niin helppo ja ihana...



olisipa!

Supistukset kesti niin kauan, että todellakin ehdittiin antaa epiduraali. Siinä sitten juttelin mukavia miehen kanssa ja söin sämpylää, kunnes oli aika ruveta ponnistamaan. Kyllä se kätilö kuulemma jälkeenpäin ompeli repeämiä kasaan, mutta ihme kyllä minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mitä se siellä hääräsi - minä olin kiinnostunut vain kuuntelemaan, kun mies mittaili toisen kätilön kanssa vauvaa. :)

kuulemma oksitosiini-hormoni (onko se hormoni? ..no mikä lie..), joka on osaltaan käynnistämässä synnytystä, vaikuttaa heikentävästi muistikuvien muodostumiseen, eli ihan oikeastikin tukalat hetket unohtuu kun vauvan saa syliin.



koko se tapahtuma on ihan ulkopuolella kaikesta siitä mitä " normaalisti" tapahtuu. synnyttävä äiti helposti ikäänkuin vajoaa turvaan oman päänsä sisään, eikä " pinnalla" tapahtuvat asiat (repeämät tms.) juuri tunnu tai vaikuta.



tottahan synnytys tekee kipeää, mutta se kipu on erilaista kuin voisi kuvitella, eikä pahimmassakaan tapauksessa tosiaan kestä kuin ehkä päivän.



ponnistusvaiheessa vitsi piilee siinä että on uskallettava rohkeasti mennä kipua päin. se kipu on tavallaan vuori, jolle ensin kiivetään ja sitten lähdetään laskeutumaan ja helpottaa. ekana siis pitää uskaltaa kiivetä.. mutta ei se oikeasti ole mitään super-kauheaa. ne kauheimmat kauhujutut nyt on osa naisten kulttuuria, eikä niitä kannata ihan tosissaan ottaa.

mitään auttanutkaan, MUTTA SE OLI MUN KOHDALLA JOTAIN NIIN KAMALAA, etten ikinä olisi voinut kuvitellakkaan. Lapsi on ihana, kohta 2 v, MUTTA SITÄ synnytystä en koskaan voi unohtaa ja lapsi jää ainoaksi.



Lyhyesti:

- käynnistys

- 2 vrk osastolla

- 1 vrk kovia supistuksia=oksensin jatkuvalla syötöllä

- synnytyssalit täynnä en päässyt saliin

- täysin avautuneena saliin

- epiduraali x 2

- vauvan pää väärässä asennossa

- epiduraali lakkaa vaikuttamasta

- saatanalliset kivut

- 42 tikin eppari

- 3 h ponnistusta

- eläimelliset kivut

- imukuppiyritys x2

- viimeinen ponnitusyritys ennen kiireistä sektiota

- 4 kätilöä, 3 synnytyslääkäriä arvioimassa tilannetta

- olin varma kuolemastani

- repesin erittäin pahasti

- lapsi syntyi

- pyörryin suihkuun

- verenhukka, 3 ps verta suoneen

- 2 ps hemohessiä suoneen

- osastolle

- repeämän/epparin paha tulehdus kotona

- 2 kk en pystynyt istumaan

- 1 kk verenvuotoa

- tähystykseen=pala istukkaa jäänyt kohtuun

- kaavintaan=epäonnistui, puhkasivat instrumentilla vahingossa kohdunseinämän

- 2 vrk sairaalassa antibioottitiputuksessa

- kotiin sairaana

-uusi kaavinta yritys= onnistui



Synnytyslääkäri mainitsi miehelleni erikseen synnytyksen jälkeen että vaimonne on erittäin " urhollinen" . Ja kysyin myös kätilöltä minkä arvosanan 4-10 (10 vaikein) tämä synnytys kauheudessaan sai. Hän vastasi 8 ja kommentoi sen olleen todella rankka, vaikea ja pitkä.



En ota mitään riskiä elämässäni että joutuisin kokemaan ton 10 asteikon synnytyksen.



Niin ja tosiaan en tajunnut pelätä synnytystä ja ehkä sen takia olin niin shokissa kaikesta. Olin innoissani menossa ponnistamaan ja kipukynnykseni on todella korkea.



Tarkoitukseni ei ole pelotella teitä enempää mutta oman kokemuksen perusteella oon myös sitä mieltä että on hyvä tajuta edes jollain tasolla että homma voi olla helvetillistä ja joo kyllä siitä hengissä selvisin minäkin.. heh heh



Lotta-Maria

Ensisynnyttäjänä minäkin pelkäsin synnytystä kovasti etukäteen. En todellakaan siedä kipua, ja juuri se, että joutuisin kärvistelemään kipuhorteessa päiväkausia pelotti. Kuinkas kävikään, laskettu aika tuli ja meni, ja vihdoin käynnistysaika sovittiin. Käynnistettiin perjantai aamuna emättimeen pistetyillä tableteilla (x3), mutta vasta kolmas sai aikaan supistuksia. Olivat aika kivuliaita, mutta sain kivunlievitystä. Päätettiin aloittaa tippa kun synnytyssali vapautuisi, joka ei tapahtunut kunnes sunnuntaina, joten lauantain vietin lukien ja kävellen, supistuksia tuli ja meni, mutta kyllä ne kesti, siihen jopa tottui. Ja minä siis olen tosi pelokas, ja taju menee jos varpaani isken sängynpäätyyn tai jotain. Toinen kammoni, eli tipan laitto, ei koskenut yhtään, lääkäri sujautti sen suoneen niin nopeasti. Sitten kun tosi supistukset alkoivat, käytin ilokaasua, joka toimi ihanasti aivan heti. Ei mitään sivuvaikutuksia. Lueskelin, ja juteltiin miehen kanssa. Kun supistukset kovenivat, niin pyysin epiduraalin. Sen laittaminen ei koskenut, ja oli nopeasti ohi. Jännitti vähän, mutta tiedänpä nyt, ettei tarvitse seuraavalla kerralla pelätä. Koko päivän vietin käyrällä, eikä kohdunsuu avautunut, joten lopulta jouduin hätäsektioon. Siinä vaiheessa tuli vain sellainen fatalistinen tunne, että nyt mennään eikä meinata, tulkoon mikä on tullakseen. Ja hienostihan se meni, ja taas aika meni nopeasti, ja vauvani syntyi. Kaikenkaikkiaan, se oli upea kokemus, ja niinkuin toiset ovat jo sanoneet, ei todellakaan ollut niin kauheaa kuin luulin sen olevan, ja ei pelota synnyttää uudelleen. Tapahtumat vievät mukanaan, se on jopa hauskaa, jännää, ihmeellistä. Olet kerrankin tapahtumien keskikohta :D. En tietysti tiedä normaalista synnytyksestä, mutta halusin vain kertoa, kuinka suunnitelmat voivat muuttua, ja vaikeuksiakin voi olla, mutta se ei tosiaan ole niin kammottavaa. Tsemppiä.