Olen raskaana, mutta en samaistu muihin hysteerisiin odottajiin

Vilkaise ikkunasta ulos. Siellä on kivi, jota kiinnostaa.

Sitten kun koet keskenmenon, kohtukuoleman, sairaan lapsen syntymän ym. niin alat sinäkin ehkä pelkäämään.

Vierailija kirjoitti:

Vilkaise ikkunasta ulos. Siellä on kivi, jota kiinnostaa.

Ja sinäkin kuitenkin olet siinä :)

Ennenkuin menee hemapat nenään, hysteerikot pysykää pois tästä ketjusta, kiitos.

AP

Samaistun siinä mielessä, että en jaksaisi koko ajan hössöttää tulevasta vauvasta, vaikka esikoinen onkin. Jotenkin ärsyttää kun kaikki puheenaiheet liittyvät raskauteen ja vauvaan. Jos olen omissa oloissani, usein jopa unohdan tyystin koko raskauden.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä sitä jatkuvaa raskauden varmistamista uusilla testeillä ja km:n pelkoa ja oireiden kyttäämistä.

Mistä löytäisi joukon rennoin rantein raskaana olevia?

Tiedän tunteen hyvin. Neljä lasta mulla.

Esikoisen raskausaikana vuosin verta ensimmäiset 16 viikkoa ja kaikki olivat varmoja, että kesken menee. Ei mennyt enkä asiaa sen enempää stressannut kun en sille olisi mitään voinut tehdä.

Olen muutenkin vähän sellainen "turha itkeä kun maito on jo maassa" -tyyppi.

Erikoinen otsikko. Olet siis kuitenkin hysteerinen odottaja.

Jaa. Suurin osa omista raskauden läpikäyneistä tutuistani itseni mukaan lukien (odotan parhaillani toista lastani) ei ole lainkaan hysteerisiä, joten en tiedä mistä olet tuon mielikuvan itsellesi saanut, ap. Joka tapauksessa kommenttisi perusteella sinusta saa samanlaisen hupsun mielikuvan kuin näistä usein toistuvista "en ole samanlainen kuin kaikki muut naiset"-tyyppisistä aloituksista. Eli kyllä, uniikki lumihiutale olet...

Mihin sinä tarvitset muita raskaana olevia? Vietä aikaa miehesi ja ystävienne kanssa. Ei se raskaus nyt mikään niin ihmeellinen asia ole. Muutamat ruokarajoitteet ja siinäpä se, jos ongelmia ei ole.

Täällä yksi!

Tein yhden raskaustestin, positiivisen. Tämän testin jälkeen vuosin verta np-ultraan asti. Kerran soitin neuvolaan ja kerran päivystykseen. Oikeasti yhdellä nettisivulla luki että alkuraskauden vuodot ovat normaaleja, kunhan niihin ei liity kipuja eikä kramppeja.

Siihen asti, kunnes sikiö alkoi yrittämään mm. kylkiluiden alle, "unohdin" olevani raskaana. Ei ollut pahoinvointeja, ei intohimoja, ei mitään. Raskaus meni siinä sivussa normaalia arkea eläessä.

Söin kaikkea, mitä mieli teki, mm. mozzarellaa, graavia, silakkapihviä ym. normaalia ruokaa. Neuvolasta saadun "vältä näitä" -listan lukaisin läpi ja taisin heittää paperinkeräykseen.

Tavaroita tuli hankittua kyllä, tietenkin, mutta ei mitään "iik, pakko saada", "voi kuinka lutuinen" tms. vaan maalaisjärjellä "näitä ehkä voisi tarvita" -tyylisesti.

Samaistun! En myöskään ymmärtänyt sitä hirveää hinkua mennä yksityiseen ultraan ennen nt-ultraa. Toki, jos rahaa on yllin kyllin, niin antaa toki mennä. Nt-ultrassakin sikiö oli vielä lähinnä katkarapu... En myöskään ymmärrä sitä hirveää hinkua ostaa vauvalle kaikkea ylettömän kallista, kun käytettyä hyväkuntoista vaatetta/tavaraa on maailma pullollaan.

Laskettu aika on viikon päästä, rennoin ottein on menty. Toki raskaus on ollut todella helppo, kävin töissä vielä tällä viikolla, eikä missään vaiheessa ole ollut pahoinvointia. 

Vierailija kirjoitti:

Sitten kun koet keskenmenon, kohtukuoleman, sairaan lapsen syntymän ym. niin alat sinäkin ehkä pelkäämään.

En ole ap, vaan toinen ei-hysteerinen. Koin keskenmenon, joka onnekseni oli helppo. Olin hämilläni kun lääkäri kysyi kriisiavun tarvetta...olihan se kurja juttu mutta vain elämää kuitenkin. Kanta fi:stä kun luin myöhemmin lääkärin kirjauksen, siellä luki että "potilas rauhallinen ja tasapainoinen, hyväksynyt keskenmenon tapahtuneeksi ". Pohjamutiinko siitä olisi pitänyt vaipua?

Kyllä meitä on olemassa, erityisesti niiden joukossa jotka eivät odota esikoistaan. Itse join kuopusta odottaessani omassa tohtorikaronkassani puoli lasia kuohuviiniä. Yhtäkkiä ympärilleni kerääntyivät lähes kaikki juhlien 50+ naiset, jotka halusivat avautua siitä kuinka heidän tyttärensä/miniänsä raskaus oli yhtä helvettiä sekä odottajalle että läheisille kun kaikkea pelättiin ja hysterisoitiin. Totta kai pieni huoli kuuluu raskaana olemiseen, sehän kertoo siitä että nainen kasvaa vastuunkantoon ja sen kautta äitiyteen, mutta joku roti! Muutenkin vanhemmuutta voi hoitaa niin että murehtii jatkuvasti, tai sitten uskoo siihen että elämä kantaa ja huolet kohdataan sitten kun ne tulevat vastaan. Jälkimmäisessä sakissa on huomattavasti kivempaa.

Olen itsekin valitettavasti kerran lipsauttanut ilkeyden puolelle menevän kommentin, kun raskaana ollut kollega pohti lounaalla että voiko hän syödä kanelilla maustettua luumukiisseliä...

Luulen että ne eivät keräänny minnekään raskauttaan vatvomaan. Itsekään en jaksanut raskaana mitään yhteisöä lähteä hakemaan kun ei oikein ollut mitään sanottavaa.

Minä olin ainakin ihan täpinöissään ensimäistä odottaessa. Pelätä en kyllä osannut, mutta kyllä se odotusaika aikamoista huumaa oli, kun minusta oli niin ihmeellistä, että sisälläni oli uusi elämä.

Vasta kolmatta odottaessa tuli pelko mukaan, koska toisen ja kolmannen välill oli kaksi keskenmenoa. Toinen viikolla 11, toinen viikolla 16

Eli juot siis alkoholia, poltat silloin tällöin ynnä muuta mukavaa?

Kyllä sen hysterian sitten ymmärtää kun tarpeeks arvostaa sitä raskautta. Enkä sano tätä sillä ettetekö te rakastaisi lastanne tms todellakaan, mutta kyllä siihen yleensä suhtautuu eritavalla jos sitä on odotettu 10v vs unohtu yks pilleri. Ja niistä ruokarajotteista saa käyttää omaa päätään mutta ihan syystä ne useimmat on annettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten kun koet keskenmenon, kohtukuoleman, sairaan lapsen syntymän ym. niin alat sinäkin ehkä pelkäämään.

En ole ap, vaan toinen ei-hysteerinen. Koin keskenmenon, joka onnekseni oli helppo. Olin hämilläni kun lääkäri kysyi kriisiavun tarvetta...olihan se kurja juttu mutta vain elämää kuitenkin. Kanta fi:stä kun luin myöhemmin lääkärin kirjauksen, siellä luki että "potilas rauhallinen ja tasapainoinen, hyväksynyt keskenmenon tapahtuneeksi ". Pohjamutiinko siitä olisi pitänyt vaipua?

Ja tässä kolmas. Minun ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon (joka oli samaten helppo). Olihan se ikävää, mutta niin moni raskaus päättyy alkuunsa ja osasin sitä odottaa. Olihan se toki ikävää, mutta ei pääse elämässäni edes 20 kurjimman sattumuksen joukkoon eikä se mitenkään "pilannut" seuraavaa raskauttani joka onneksi meni loppuun kuten pitikin. En ole halunnut kertoa tuosta keskenmenosta juuri kenellekään koska sitten tuntuisi että minun pitäisi näytellä musertunutta, pitäisivät varmaan hirviönä jos kohauttaisin olkaa ja sanoisin että sellasta nyt vaan sattuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten kun koet keskenmenon, kohtukuoleman, sairaan lapsen syntymän ym. niin alat sinäkin ehkä pelkäämään.

En ole ap, vaan toinen ei-hysteerinen. Koin keskenmenon, joka onnekseni oli helppo. Olin hämilläni kun lääkäri kysyi kriisiavun tarvetta...olihan se kurja juttu mutta vain elämää kuitenkin. Kanta fi:stä kun luin myöhemmin lääkärin kirjauksen, siellä luki että "potilas rauhallinen ja tasapainoinen, hyväksynyt keskenmenon tapahtuneeksi ". Pohjamutiinko siitä olisi pitänyt vaipua?

Minä vaivuin. Esikoisen raskaus ja synnytys oli niin ongelmatonta että menin ultraan hyvin "rennoin rantein". Sitten tuli tieto, että sykettä ei ole. Kieltäydyin tilannetta pahemmin käsittelemästä, ajattelin juuri että elämäähän se. Tulin puolivuotta myöhemmin uudestaan raskaaksi ja yhtäkkiä purskahtelun itkuun aina kun aikaisempi raskaus tuli mieleen. Ei auttanut vaikka kuinka sykkeet kuului hyvin. Ei auttanut vaikka mitenkä hyvin kasvoi, sydäntä kalvoi se loputon pelko että tämäkin menee kesken. Jotenkin se, että kannat 3viikkoa kuollutta sikiötä sisälläsi rikkoi kaiken "rentouden". Useita tapaamisia neuvolapsykologilla jotta alkaisin nauttimaan uudesta raskaudesta, silti itku loppui vasta kun piteli sylissä lasta ja kuunteli sen tuhinaa.

Joten on kumma kun ihmetellään hermostuneita, miksi eivät vaan relaa... niin, takana voi olla vaikka mitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten kun koet keskenmenon, kohtukuoleman, sairaan lapsen syntymän ym. niin alat sinäkin ehkä pelkäämään.

En ole ap, vaan toinen ei-hysteerinen. Koin keskenmenon, joka onnekseni oli helppo. Olin hämilläni kun lääkäri kysyi kriisiavun tarvetta...olihan se kurja juttu mutta vain elämää kuitenkin. Kanta fi:stä kun luin myöhemmin lääkärin kirjauksen, siellä luki että "potilas rauhallinen ja tasapainoinen, hyväksynyt keskenmenon tapahtuneeksi ". Pohjamutiinko siitä olisi pitänyt vaipua?

Minä vaivuin. Esikoisen raskaus ja synnytys oli niin ongelmatonta että menin ultraan hyvin "rennoin rantein". Sitten tuli tieto, että sykettä ei ole. Kieltäydyin tilannetta pahemmin käsittelemästä, ajattelin juuri että elämäähän se. Tulin puolivuotta myöhemmin uudestaan raskaaksi ja yhtäkkiä purskahtelun itkuun aina kun aikaisempi raskaus tuli mieleen. Ei auttanut vaikka kuinka sykkeet kuului hyvin. Ei auttanut vaikka mitenkä hyvin kasvoi, sydäntä kalvoi se loputon pelko että tämäkin menee kesken. Jotenkin se, että kannat 3viikkoa kuollutta sikiötä sisälläsi rikkoi kaiken "rentouden". Useita tapaamisia neuvolapsykologilla jotta alkaisin nauttimaan uudesta raskaudesta, silti itku loppui vasta kun piteli sylissä lasta ja kuunteli sen tuhinaa.

Joten on kumma kun ihmetellään hermostuneita, miksi eivät vaan relaa... niin, takana voi olla vaikka mitä.

Ikävä juttu, meitä selvästikin on moneksi. Toivottavasti sait apua "pohjamutiisi ". Itse olen ollut eri asioiden kanssa pohjamudissa joten tiedän mitä se on. Keskenmeno vain oli minulle melko pieni vastoinkäyminen muiden koettujen rinnalla. Itse en kieltäytynyt käsittelemästä keskennenoa. ..se suretti kyllä mutta suru ei kestänyt pitkään. -se toinen