Lue keskustelun säännöt.
Voiko mikään olla niin kauheaa kuin se, että lasten isä sairastuu mielisairauteen!
31.01.2018 |
Muuttuu aivan tuntemattomaksi ja tekee käsittämättömiä tekoja. Sitten jää koko perhe ihmettelemään ja kärsimään, eikä voida mitenkään auttaa...
Onko muille käynyt näin?
Kommentit (36)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, että mies saa persoonallisuushäiriödiagnoosin ja sitä myötä itse tajuaa asiat - sen, ettei hän ole koskaan mitenkään välittänyt lapsistaan tai minusta. Miten sokeasti ihminen voikaan uskoa toisessa ihmisessä olevaan hyvään. Siis siihen, että varmasti siellä on se olemassa, kunhan vain hän uskaltaa jotenkin avautua.
No ei vaan ole. Tunne puolisoon kuolee. Se järkytys, kun tajuaa, että yhteiset lapset, jotka itselle ovat kaikki kaikessa eivät isälleen merkitse mitään. Sori sekava selitys, mutta näin.
Varmasti ihan kamala tilanne. Onhan miehesi kuitenkin hoidossa? Moni kun ei tunnista omaa tilaansa eikä suostu menemään hoitoon. Jos mies on hoidon piirissä, voisit kysyä hoitotaholta mahdollisuutta "lapset puheeksi" interventioon jotta lapset pääsisivät myös ammattilaisen kanssa keskustelemaan tilanteesta ja saamaan tietoa isän sairaudesta.
Minä olin lapsi kun yh-äitini sairastui kaksisuuntaiseen. Helvettiä oli. Nyt olen äiti itsekin ja sain juuri saman diagnoosin. Pelkään että lapseni voivat sairastua tähän tai sairastuvat minun oireilustani.
Omassa lapsuudenperheessäni kävi näin.
Isä ei suostunut hoitoon, vaikka koko lähipiiri huomasi että kaikki ei ollut kunnossa.
Minä ja vanhempi pikkuveljeni kituutettiin teini-ikään asti aivan järkyttävissä kotioloissa. Molemmat muutimme 16-vuotiaina omillemme.
Äiti onneksi sai itseään sen verran niskasta kiinni että lähti, kun nuorempi pikkuveljeni alkoi alle kouluikäisenä saamaan paniikkikohtauksia. Monta vuotta meni veljen toipumiseen, mutta on nyt 17 ja saanut elämän syrjästä kiinni. Koulu ja rakas harrastus sujuvat ja tiivis kaveripiiri tukee. Asuu vielä kotona opiskelujen loppuun.
Minä ja vanhempi pikkuveljeni olemme molemmat perheellisiä, pitkissä ja onnellisissa parisuhteissä eläviä suht tasapainoisia ihmisiä. Arvet on rankasta lapsuudesta jäänyt, mutta yritämme parhaamme mukaan tarjota omille lapsillemme paremmat eväät elämään. Äitiä ja veljeä näemme säännöllisesti ja meillä on todella läheiset välit.
Isä ei ole halunnut eron jälkeen olla kanssamme missään tekemisissä. Parempi näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen sairastuminen on kauheampaa
Aika monikin asia on kauheampaa. Toki ymmärrän, ettei se nyt lohduta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapseni isä sairastui, ei tosin oltu enää yhdessä. Vuosia jaksoi silti olla hyvä isä pojalle, riippuen tietenkin kunnosta, eli voimiensa mukaan. Kun voi huonommin, niin otti aina itse etäisyyttä. Lopulta ei enää jaksanut elää. Lapsi kertonut myöhemmin, että pelkäsi aina jotain tapahtuvan:( Nyt ei tarvitse enää pelätä. Hoito-ja lääkekielteisyys varmasti osasyynä siihen, että näin tapahtui. Toivottavasti teillä käy paremmin.
Jätä se sika! Ihan pelkkää sovinistisuuttaan sairastui tahallaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on kauheampaa jos äiti sairastuu, ainakin silloin jos äiti on se, joka pääsääntöisesti huolehtii lapsesta.
Tai itse lapsen sairastuminen!
Meillä tämä isä lähti sairastuttuaan . Eristäytyi täysin ja elää nyt yksin. Ei halua pitää yhteyttä lapsiin eikä minuun, vaikka me kaikki haluttaisiin auttaa jotenkin. Rakastetaan yhä. Hän ei välitä. Lapset olivat jo melkein aikuisia kun tämä tapahtui ja oli yhteistä historiaa lähes 20 vuotta siis takana. ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen itse sairastunut, olen tosin äiti. Hyvin on selvitty. Mikä sun miehellä on?
Kaksisuuntainen mielialahäiriö kuulemma. Lähti pois kun alkoi sekoilemaan, enkä tiedä sen paremmin. Elää yksin eristyksissä, eikä suostu puhumaan kenenkään kanssa. ap.
Vierailija kirjoitti:
Se, että mies saa persoonallisuushäiriödiagnoosin ja sitä myötä itse tajuaa asiat - sen, ettei hän ole koskaan mitenkään välittänyt lapsistaan tai minusta. Miten sokeasti ihminen voikaan uskoa toisessa ihmisessä olevaan hyvään. Siis siihen, että varmasti siellä on se olemassa, kunhan vain hän uskaltaa jotenkin avautua.
No ei vaan ole. Tunne puolisoon kuolee. Se järkytys, kun tajuaa, että yhteiset lapset, jotka itselle ovat kaikki kaikessa eivät isälleen merkitse mitään. Sori sekava selitys, mutta näin.
Juurikin tuo tunne ja se ahdistus siitä. Ja persoonallisuushäiriön piirteitä pakko olla tuossa myös. Minkä ikäinen olet ja minkä ikäiset lapset. Ollaan kohtalotovereita. ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varmasti ihan kamala tilanne. Onhan miehesi kuitenkin hoidossa? Moni kun ei tunnista omaa tilaansa eikä suostu menemään hoitoon. Jos mies on hoidon piirissä, voisit kysyä hoitotaholta mahdollisuutta "lapset puheeksi" interventioon jotta lapset pääsisivät myös ammattilaisen kanssa keskustelemaan tilanteesta ja saamaan tietoa isän sairaudesta.
Hän jätti meidät sairastuttuaan, joten ei ole mitään mahdollisuutta auttaa tai tukea eikä saada tietoa lääkityksestä tai mahdollisesta hoidosta. Voi olla että ei ole edes sellaista. Töissä käy kyllä, mutta sellainen työ, jota osaa tehdä vaikka unissaan eikä vaadei ihmiskontakteja juurikaan.
Vierailija kirjoitti:
Se, että mies saa persoonallisuushäiriödiagnoosin ja sitä myötä itse tajuaa asiat - sen, ettei hän ole koskaan mitenkään välittänyt lapsistaan tai minusta. Miten sokeasti ihminen voikaan uskoa toisessa ihmisessä olevaan hyvään. Siis siihen, että varmasti siellä on se olemassa, kunhan vain hän uskaltaa jotenkin avautua.
No ei vaan ole. Tunne puolisoon kuolee. Se järkytys, kun tajuaa, että yhteiset lapset, jotka itselle ovat kaikki kaikessa eivät isälleen merkitse mitään. Sori sekava selitys, mutta näin.
Kuulostaa ihan tavalliselta mieheltä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se, että mies saa persoonallisuushäiriödiagnoosin ja sitä myötä itse tajuaa asiat - sen, ettei hän ole koskaan mitenkään välittänyt lapsistaan tai minusta. Miten sokeasti ihminen voikaan uskoa toisessa ihmisessä olevaan hyvään. Siis siihen, että varmasti siellä on se olemassa, kunhan vain hän uskaltaa jotenkin avautua.
No ei vaan ole. Tunne puolisoon kuolee. Se järkytys, kun tajuaa, että yhteiset lapset, jotka itselle ovat kaikki kaikessa eivät isälleen merkitse mitään. Sori sekava selitys, mutta näin.Kuulostaa ihan tavalliselta mieheltä...
Kuinka kehtaat? Vai oletko itse ollut vain sairaiden seurassa tähän saakka?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se, että mies saa persoonallisuushäiriödiagnoosin ja sitä myötä itse tajuaa asiat - sen, ettei hän ole koskaan mitenkään välittänyt lapsistaan tai minusta. Miten sokeasti ihminen voikaan uskoa toisessa ihmisessä olevaan hyvään. Siis siihen, että varmasti siellä on se olemassa, kunhan vain hän uskaltaa jotenkin avautua.
No ei vaan ole. Tunne puolisoon kuolee. Se järkytys, kun tajuaa, että yhteiset lapset, jotka itselle ovat kaikki kaikessa eivät isälleen merkitse mitään. Sori sekava selitys, mutta näin.Kuulostaa ihan tavalliselta mieheltä...
Kuinka kehtaat? Vai oletko itse ollut vain sairaiden seurassa tähän saakka?
Chill. Tollasia ne miehet nyt vaan yleisesti ottaen on.
Mun äiti oli kai aina sairas, mutta psykoosi laukesi kun olin n. 12. Se oli traumaattista. Äiti puhui ihmisille joita ei ollut läsnä eikä tunnistanut minua, omaa lastaan.
Mikään muu ei ole niin kauhistuttavaa ja pelottavaa, kuin että mielisairaus katoaisi maailmasta. Ihan kokonaan.
Mitä sitten tekisit? Kuka joutuisi kenties vastuuseen? Miten asiat sitten oikein lopulta olisivat? Kehen voisi luottaa?
*pakana*
Mä olen itse sairastunut, olen tosin äiti. Hyvin on selvitty. Mikä sun miehellä on?