Suostuisitko asumaan vuoroviikoin eri paikassa esim 10 vuotta?

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan lasten hyvinvointia elämässä ennakoi eniten ydinperheessä asuminen, ja toiseksi eniten vuoroasuminen. Muut järjestelyt eron jälkeen jäävät heikommille pisteille.

Poikkeuksia tietenkin on kuten kaikissa asioissa, mutta keskimäärin näin.

Varmasti on näin jos on täyspäiset vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minustakin tuo on väärin. Jos jonkun on erotilanteessa asuttava vuoroviikoin niin ehdottomasti vanhempien eikä lasten. Millaista juurettomuuden tunnetta lapsille tulee siitä että mikään ei ole pysyvää, aina on osa tärkeistä leluista/tavaroista väärässä paikassa ja koko ajan vaihtuu huoneet ja sängyt.

Niinpä. Ja tämän pysyvyden tunteen puutteen ja juurettomuuden aiheuttamia jälkiä sitten korjaillaan aikuisena kun tulee mielenterveysongelmia. Nähty on.

Minkä ihmeen pysyvyyden tunteen puutteen ja juurettomuuden? Niitä koteja on kaksi, ei kaksisataa. Ne pysyvät ihan samana koko ajan (jos ei vanhemmat muuta). Miksi aina puhutaan ikään kuin joka viikko tultaisiin uuteen kotiin, jossa ei olla koskaan ennen käyty? Paljon juurettomampi on esim sellainen ydinperheen lapsi, joka vaihtaa koulua parin vuoden välein, kun vanhemmat muuttavat töiden perässä ties mihin. Eipä tällaista kukaan jaksa kritisoida, vaikka siinäkin vanhemmat tekevät valintoja lapsen kustannuksella ja vielä aika rankkoja. 

Miksi nuorisotutkimuksessa nimenomaan vuoroviikkoasumisen kokeneet nuoret väittävät kokevansa enemmän juurettomuutta kuin muut? Valehtelevatko he?

Kuin muut, siis ketkä? Voitko näyttää lähteen, niin yritän vastata? 

Edellisestä viestistä kopioiden "Paljon juurettomampi on esim sellainen ydinperheen lapsi, joka vaihtaa koulua parin vuoden välein, kun vanhemmat muuttavat töiden perässä ties mihin". Tässä ovat siis ne muut, joihin nyt voisit vertailua tehdä. Lisäksi muita "muita" ovat kaikki ne, jotka eivät ole viikko-viikko -asukkaita.

Sinä viittasit nuorisotutkimukseen, joten voit sen varmaankin tähän myös linkata. Minä puhuin maalaisjärjellä, joten siihen en valitettavasti pysty nyt lähdettä näyttämään. 

Mun lapset asuvat 10vrk mulla ja 5 isällään. Silti oireilevat. Pitävät kyllä molempia paikkoja kotinaan. Itseä ahdistaa valtavasti, kun tiedän että ero oli välttämätön, mutta lapset kärsivät. Mä voisin kyllä itse asua viikko-viikko, ei se näin aikuisena tuntuis missään. Jossain välissä olen asunutkin noin.

Kumpi on siis parempi lapsen hyvinvoinnin kannalta? Yksi koti jossa näkee toista vanhempaa harvemmin ja näin vähän erkaantuu. Vai kaksi läheistä vanhempaa joita tapaa tasavertaisesti, mutta ei yhtä selkeää kotia. Molemmissa vaihtoehdoissa on puolensa. Ei ole mitään helppoa vaihtoehtoa.

Noh, jokainen tekee omat ratkaisunsa mutta itse en erotilanteessa vieraannuttaisi lapsia kummastakaan vanhemmasta. Parhaiten lapsen ja vanhemman suhde säilyy kun lapsi saa asua ja elää arke sekä äidin että isän kanssa. Ääni siis vuoroasumiselle.

Minä löysin pikaisella googletuksella tällaisen, jossa ei kyllä puhuta vuoroviikkolapsista yhtään mitään vaan nimenomaan usein muuttaneista nuorista. https://yle.fi/uutiset/3-9080460 

Ehkä sillä toisin väittävällä on jokin erilainen lähde väitteelleen. 

Olisin, jos vaihtoehtona olisi, että en näkisi rakasta ihmistä pitkään aikaan.

Vertaan parisuhteeseen. Asuimme miehen kanssa melkein 50km päässä toisistamme. Olisinko voinut nähdä miestä kerran kahdessa viikossa vain siksi, että ei tarvitsisi reissata? Että saisin nukkua joka yö samassa sängyssä?! Mielelläni reissasin ja kyllä koin olevani kotona molemmissa paikoissa.

Jää nähtäväksi mitä näistä "viikko-viikkolapsista" tulee. Toisaalta, jos miettii nykyisiä vanhuksia. Vanha omakotitalo, se lapsuuden koti mistä ei ole koskaan muuttanut mihinkään ja missä ei enää pärjää. On kynnyksiä mitä ei pääse kulkemaan, rappusia, lämmitys mitä ei pysty enää käyttämään, ihan liian pieni wc, jne. Mutta muuttaa ei voi, koska tämä on se KOTI. Sitten kaatua talven liukkailla pihalle, odottaa koko yö jäisessä maassa, tai pidempään, kunnes joku löytää.

Koti ei ole tavarat eikä seinät, se on ne ihmiset, jotka sen tekee. Voisiko nämä "nykyajan lapset" sisäistää paremmin tämän? 

Kuinka moni näistä vuoroviikkojen vastustajista suostuisi etävanhemmaksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan lasten hyvinvointia elämässä ennakoi eniten ydinperheessä asuminen, ja toiseksi eniten vuoroasuminen. Muut järjestelyt eron jälkeen jäävät heikommille pisteille.

Poikkeuksia tietenkin on kuten kaikissa asioissa, mutta keskimäärin näin.

Lähde?  Eli kenen tekemä tutkimus ja koska. Lisäksi pitäisi määritellä rermi "hyvinvointi".

Antti Rissanen: Perhemuodon yhteys nuorten hyvinvointiin ja riskikäyttäytymiseen

Vierailija kirjoitti:

Jos minulla olisi lapsena ollut mahdollisuus elää vuoroviikoin isällä ja masentuneella lääkehuuruisella äidillä niin elämäni olisi pelastunut. Samoin pitkäaikaistyöttömällä lapsettomalla masentuneella vanhapiikasiskollani.

Kenellekään lapselle en toivo yhden vanhemman vankilaa jossa joka päivä jännittynein tuntein menet kotiin katsomaan onko äiti vielä elossa.

Jaettu vanhemmuus ja vuoroviikot on loistokeksintö.

Nääh, puuttumatta vuoroviikkoasumiseen muutoin, tässä kohtaa kyllä ihan yhden turvallisen kodin taktiikka olisi ollut oikeammin.

Vierailija kirjoitti:

Useimmilla vuoroasujilla on kodit lähekkäin eli lasten koulu pysyy samana viikosta toiseen. Eivät ne ystävät mihinkään siis katoa!

Ja voihan muitakin ystäviä tavata myös toisen vanhemman viikoilla. Teinit hoitavat tämän jo itsenäisesti, ja pienempien osalta esim. meillä toisen kodin naapurin lapsi vierailee välillä myös lapsen toisessa kodissa leikkimässä.

Meillä välimatkaa oli kilometri. Molemmissa lapsella oma huone, telkkarit ja pelikoneet, vaatteet, koulupöydät ym. Vain läksykirjat ja luistimet muuttivat. Samat kaverit molemmissa mestoissa. Toisessa perheessä siskopuoli kiusattavana ja pelikaverina sekä sekarotuinen piski. Nyt aikuinen lapsi on kuvaillut lapsuuttaan onnelliseksi ja hauskaksi. Ulkomaanreissuilla oli siskopuoli mukana riitapukarina ja ilveilykaverina. Isän reissuilla sitten muut kujeet.

Vierailija kirjoitti:

Olisin, jos vaihtoehtona olisi, että en näkisi rakasta ihmistä pitkään aikaan.

Vertaan parisuhteeseen. Asuimme miehen kanssa melkein 50km päässä toisistamme. Olisinko voinut nähdä miestä kerran kahdessa viikossa vain siksi, että ei tarvitsisi reissata? Että saisin nukkua joka yö samassa sängyssä?! Mielelläni reissasin ja kyllä koin olevani kotona molemmissa paikoissa.

Jää nähtäväksi mitä näistä "viikko-viikkolapsista" tulee. Toisaalta, jos miettii nykyisiä vanhuksia. Vanha omakotitalo, se lapsuuden koti mistä ei ole koskaan muuttanut mihinkään ja missä ei enää pärjää. On kynnyksiä mitä ei pääse kulkemaan, rappusia, lämmitys mitä ei pysty enää käyttämään, ihan liian pieni wc, jne. Mutta muuttaa ei voi, koska tämä on se KOTI. Sitten kaatua talven liukkailla pihalle, odottaa koko yö jäisessä maassa, tai pidempään, kunnes joku löytää.

Koti ei ole tavarat eikä seinät, se on ne ihmiset, jotka sen tekee. Voisiko nämä "nykyajan lapset" sisäistää paremmin tämän? 

Juuri näin. Itselläni sellainen tilanne, että miesystäväni asuu 180 kilometrin päässä ja kun lapset ovat joka toinen viikko isällään, minulle sopisi vallan mainiosti, että olisin nämä viikot miesystäväni luona, jos olisi esim mahdollisuus etätöihin. 

up

Vuoroasuminen on hyvä järjestely, jos molemmat vanhemmat ovat vastuullisia ja kykeneviä huolehtimaan lasten arjesta. Omiin havaintoihin perustuen usein näin juuri onkin eli varsinkin vuoroviikkoisät ovat sitoutuneita isyyteen. Ja äidit tietty sitoutuneita myös mutta isistä sen eron näkee selvemmin.

Voisin asua, haaveilen vanhasta torpasta metsän keskellä minne mennä aina välillä täältä keskusta asunnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minustakin tuo on väärin. Jos jonkun on erotilanteessa asuttava vuoroviikoin niin ehdottomasti vanhempien eikä lasten. Millaista juurettomuuden tunnetta lapsille tulee siitä että mikään ei ole pysyvää, aina on osa tärkeistä leluista/tavaroista väärässä paikassa ja koko ajan vaihtuu huoneet ja sängyt.

Vanhemman tehtävä on hommata lapselle ne tärkeät asiat myös omaan kotiin. Yhdessä käydä ostamassa se mieleinen sänky ja sisustaa huone lapsen haluamalla tavalla.

Vuoroviikkoilun vastustajat tekevät vuoroviikoilusta outoja tulkintoja. Ihan kuin lapsi pakkaisi aina matkalaukullisen tavaroita mukaansa, muuttaisi eikä siirtyisi, toisen kotona ei olisi mitään kivaa...

Entä ystävät? Viikon ero ystävistä on pitkä aika ja joissakin ikävaiheissa saattaa pudottaa lapsen pois ystäväporukasta.

Meillä välimatka kotien välillä on 1,5 km, koulu ja kaveripiiri pysyneet samana. Lapsi vain siirtyy toiseen kotiin koulurepun kanssa. Molemmissa kodeissa vaatteita, omat lelut, omat huoneet jne. Ja välillä niitä leluja vanhemmat tipauttavat toistensa luokse jos niitä kaivataan erityisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minustakin tuo on väärin. Jos jonkun on erotilanteessa asuttava vuoroviikoin niin ehdottomasti vanhempien eikä lasten. Millaista juurettomuuden tunnetta lapsille tulee siitä että mikään ei ole pysyvää, aina on osa tärkeistä leluista/tavaroista väärässä paikassa ja koko ajan vaihtuu huoneet ja sängyt.

Vanhemman tehtävä on hommata lapselle ne tärkeät asiat myös omaan kotiin. Yhdessä käydä ostamassa se mieleinen sänky ja sisustaa huone lapsen haluamalla tavalla.

Vuoroviikkoilun vastustajat tekevät vuoroviikoilusta outoja tulkintoja. Ihan kuin lapsi pakkaisi aina matkalaukullisen tavaroita mukaansa, muuttaisi eikä siirtyisi, toisen kotona ei olisi mitään kivaa...

Entä ystävät? Viikon ero ystävistä on pitkä aika ja joissakin ikävaiheissa saattaa pudottaa lapsen pois ystäväporukasta.

Meillä välimatka kotien välillä on 1,5 km, koulu ja kaveripiiri pysyneet samana. Lapsi vain siirtyy toiseen kotiin koulurepun kanssa. Molemmissa kodeissa vaatteita, omat lelut, omat huoneet jne. Ja välillä niitä leluja vanhemmat tipauttavat toistensa luokse jos niitä kaivataan erityisesti.

Meillä välimatkaa kodeilla on 20 km mutta toisesta kodista kuljetetaan lapsia vanhana tuttuun kouluun. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minustakin tuo on väärin. Jos jonkun on erotilanteessa asuttava vuoroviikoin niin ehdottomasti vanhempien eikä lasten. Millaista juurettomuuden tunnetta lapsille tulee siitä että mikään ei ole pysyvää, aina on osa tärkeistä leluista/tavaroista väärässä paikassa ja koko ajan vaihtuu huoneet ja sängyt.

Vanhemman tehtävä on hommata lapselle ne tärkeät asiat myös omaan kotiin. Yhdessä käydä ostamassa se mieleinen sänky ja sisustaa huone lapsen haluamalla tavalla.

Vuoroviikkoilun vastustajat tekevät vuoroviikoilusta outoja tulkintoja. Ihan kuin lapsi pakkaisi aina matkalaukullisen tavaroita mukaansa, muuttaisi eikä siirtyisi, toisen kotona ei olisi mitään kivaa...

Entä ystävät? Viikon ero ystävistä on pitkä aika ja joissakin ikävaiheissa saattaa pudottaa lapsen pois ystäväporukasta.

Meillä välimatka kotien välillä on 1,5 km, koulu ja kaveripiiri pysyneet samana. Lapsi vain siirtyy toiseen kotiin koulurepun kanssa. Molemmissa kodeissa vaatteita, omat lelut, omat huoneet jne. Ja välillä niitä leluja vanhemmat tipauttavat toistensa luokse jos niitä kaivataan erityisesti.

Meillä välimatkaa kodeilla on 20 km mutta toisesta kodista kuljetetaan lapsia vanhana tuttuun kouluun. 

Siis vanhaan, ei vanhana...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minustakin tuo on väärin. Jos jonkun on erotilanteessa asuttava vuoroviikoin niin ehdottomasti vanhempien eikä lasten. Millaista juurettomuuden tunnetta lapsille tulee siitä että mikään ei ole pysyvää, aina on osa tärkeistä leluista/tavaroista väärässä paikassa ja koko ajan vaihtuu huoneet ja sängyt.

Vanhemman tehtävä on hommata lapselle ne tärkeät asiat myös omaan kotiin. Yhdessä käydä ostamassa se mieleinen sänky ja sisustaa huone lapsen haluamalla tavalla.

Vuoroviikkoilun vastustajat tekevät vuoroviikoilusta outoja tulkintoja. Ihan kuin lapsi pakkaisi aina matkalaukullisen tavaroita mukaansa, muuttaisi eikä siirtyisi, toisen kotona ei olisi mitään kivaa...

Entä ystävät? Viikon ero ystävistä on pitkä aika ja joissakin ikävaiheissa saattaa pudottaa lapsen pois ystäväporukasta.

Meillä välimatka kotien välillä on 1,5 km, koulu ja kaveripiiri pysyneet samana. Lapsi vain siirtyy toiseen kotiin koulurepun kanssa. Molemmissa kodeissa vaatteita, omat lelut, omat huoneet jne. Ja välillä niitä leluja vanhemmat tipauttavat toistensa luokse jos niitä kaivataan erityisesti.

Meillä oli sama. Asuimme vajaan parin kilsan päässä toisistamma, ja koulu oli puoli välissä. Ainoa, jota piti raahata, oli harrastusvälineet tai luistimet tms., ja aina se vanhempi, jolta lapsi lähti, toimitti ne ne toiseen paikkaan. Yläasteella vanhempi raahasi kaikki koulukirjat myös.

En muista mitään lelua, jota lapset olisivat halunneet pienempänä raahata, mutta se olisi mennyt samalla.

Molemmat lapset halusivat lopettaa vuoroviikkoilun 15 v. Osasyy oli jaksamisessa, mutta suurin syy liittyi isään.

Vierailija kirjoitti:

Mun lapset asuvat 10vrk mulla ja 5 isällään. Silti oireilevat. Pitävät kyllä molempia paikkoja kotinaan. Itseä ahdistaa valtavasti, kun tiedän että ero oli välttämätön, mutta lapset kärsivät. Mä voisin kyllä itse asua viikko-viikko, ei se näin aikuisena tuntuis missään. Jossain välissä olen asunutkin noin.

Olen kertonut av:lla aiemminkin, että minun vuoroviikkolapseni ovat myöhemmin sanoneet, etteivät koskaan tunteneet isän luona kotia kodikseen. Vaikka asuivat vuoroviikoin 8 vuotta. Koti oli vain minun luonani. Isä oli kyllä perhekeskeinen ja aktiivinen, oikea isähahmo.

Olen tuo edellinen, jonka lapset halusivat purkaa systeemin 15-vuotiaina.