Uusioperheeksi ryhtyminen pelottaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puoli vuotta ja harkitset jo yhteen muuttamista? Edes lapsettomana en voisi kuvitellakaan muuttavani yhteen noin lyhyen tuntemisen perusteella,

Miksi on kivempi tuhlata lyhyttä elämäänsä väärään henkilöön viivyttelemällä muuttamisen kanssa? Jos ei sovi yhteen, niin parhaitenhan sen asian selvittää asumalla yhdessä. Katsos kun täällä Suomessa on aina mahdollista myös muuttaa takaisin erilleen, eikä kukaan edes pakota luopumaan kämpästään heti.

Ja huomaa, että nyt puhun nimenomaan tuosta "edes lapsettomana" tilanteestasi.

Mihin pitäisi olla kiire? Minä haluan nauttia seurustelusta. Roskapussin viemisestä ehtii halutessaan riidellä vielä monta kymmentä vuotta, mutta suhteen alkuaikaa ei koskaan saa täysin autenttisena takaisin. Eikä kaikissa suhteissa muuteta koskaan saman katon alle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puoli vuotta ja harkitset jo yhteen muuttamista? Edes lapsettomana en voisi kuvitellakaan muuttavani yhteen noin lyhyen tuntemisen perusteella,

Miksi on kivempi tuhlata lyhyttä elämäänsä väärään henkilöön viivyttelemällä muuttamisen kanssa? Jos ei sovi yhteen, niin parhaitenhan sen asian selvittää asumalla yhdessä. Katsos kun täällä Suomessa on aina mahdollista myös muuttaa takaisin erilleen, eikä kukaan edes pakota luopumaan kämpästään heti.

Ja huomaa, että nyt puhun nimenomaan tuosta "edes lapsettomana" tilanteestasi.

Kaikille yhteenmuutto ei ole vääjäämätön tavoite lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Nyt kaipailisin kokemuksia millaista uusioperhe-elämä on ja mitä tulee ottaa huomioon siihen ryhtyessä. Itselläni aihe alkaa olla ajankohtainen ja suoraansanottuna hyppy tuntemattomaan pelottaa. Kerron vähän taustoja.

Mieheni on eronnut yli vuosi sitten ja hänellä on viisivuotias lapsi edellisestä liitosta. Välit lapsen äitiin on hyvät ja lapsen hoito yms kuviot sujuu hyvin. Lapsi on viikko-vikko systeemillä kummallakin vanhemmalla.

Minä olen eronnut puolitoista vuotta sitten ja minulla on kaksi lasta edellisestä suhteesta. Vanhin lapsi on 11 ja nuorempi 8. Lapset asuu kanssani ja ovat isällään joka toinen viikonlopou, koska isä asuu eri paikkakunnalla. Lasteni isän kanssa minulla on vaihtelevat välit, mikä johtuu siitä että hän ei ole päässyt erostamme yli. Hän mm mustamaalaa minua ja nykyistä miestäni lapsille.

Olen seurustellut mieheni kanssa puoli vuotta ja kaikki on sujunut pääpiirteittäin hyvin. Lapset tulevat hyvin juttuun keskenään, vaikka ikäeroa on ja teemme paljon asioita koko porukan kesken. Meillä aikuisilla on omia ja yhteisiä juttuja mukavasti, mikä on kummallekin tärkeää.

Olen alkanut miettiä, jos muutettaisiin mieheni kanssa saman katon alle. Lapsiltakin jäisi yksi kodinvaihto pois kokonaan, kun olisi enää kaksi kotia joiden väliä mennään. Elämä helpottuisi, kun ei tarvitsisi miettiä missä olemme milloinkin viikonlopun.

Vaikka ajatus yhteen muutosta tuntuu hyvältä idealta, niin silti minua pelottaa. Mitä jos se ei onnistukaan? Pelottaa että lasteni isä alkaa vieläkin hankalammaksi tai että emme jaksakaan elää arkea yhdessä.

Pelko pois ja Rakkaus edellä:)

Teette heti yhteisen lapsen, joka on rakkautenne hedelmä.

Muista myös että uusi miehesi rakastui luonteeseesi..eli suklaa esiin ja elämä risaiseksi.

Anna omat lapsesi exällesi....ei ehdi hankaloittamaan elämääsi ja lapsesi tutustuvat isukkiinsa

Kas näin :)

Vierailija kirjoitti:

Olen tuntenut mieheni neljä vuotta ja rakkaus roihahti puoli vuotta sitten täysin yllättäen. Ap

Mies = aviomies

Mies jonka kanssa seurustellaan ja asutaan yhdessä = avomies

Mies jonka kanssa seurustellaan = nuorilla ihmisillä poikaystävä, aikuisemmilla miesystävä tai seurustelukumppani

Kuulostat jotenkin lapselliselta kun puhut seurustelukumppanista jo aviomiehenä, vaikka ette edes ole kihloissa tai asu yhdessä.

Minkälaisia luonteita olette? Minua ihmetyttää, että siitä ei kukaan ole enempää kysellyt. Mutta kysymykset eivät jää tähän:

Minkälaiset syyt johtivat eroihinne? Usein niissä on enemmän kysymys kuvioista, joihin suhteessa ajaudutaan kuin ihmisten persoonasta sinänsä. Itse tajusin asian voiman, kun aloin epäonnistua suhteessa yllättävän samalla tavalla kuin edeltäjäni, jonka piti päällisin puolin olla aivan erilainen ihminen. Mutta koska meitä yhdistänyt mies käyttäytyi niin omalakisesti ja jäykästi, niin näin kävi.

Oli todella hämmentävää muistella vuotta myöhemmin, miten hämmästyneenä olin kuunnellut tarinoita edeltäjän räpeltämisistä. Äkkiä ymmärsinkin ne täysin ja pidin niitä mietoina reaktioina mahdottomassa asetelmassa. Onneksi sain miehen ymmärtämään, että hänen kanssaan oli vaikea lopulta reagoida mitenkään toisin.

Meidän uusperhetarina korjautui, mutta yhtään nuorempana ja kokemattomana en olis kyennyt sitä pelastamaan - olen liki viisikymppinen. Ja koville otti. Aloin haaveilla lyhyestä loppuelämästä ja oireilla burnout-tyyliin. Meidät pelasti lopulta äly. Mies kykeni korjaamaan kurssiaan yllättävän hyvin niin jääräpäiseksi ihmiseksi, ja minä voin jälleen hengittää.

Melkein kaikissa suhteissa on todella tuskainen vaihe ihastumisen jälkeen, ja sitä ahdistavampi, mitä korkeammalta pilveltä pudotaan. Lisäksi, kun kuherrusvaihetta ei ehditä viettää vapaasti lasten takia, liimaa on muodostunut ehkä liian vähän siksikin. Lisäksi molemmilla on vielä edellinen ero tuoreessa muistissa ja pelot pinnassa.

Mieti, miten rankkaa on sukeltaa lasten kanssa tuohon raastavuuteen, kun joudut piilottelemaan ahdistusta ja pahaa oloa. Jos nyt kaipaisit yksityisyyttä ja rauhaa herätä armaan viereltä, niin miten paljon enemmän kaipaisit sitä yksityisyyttä sitten, kun piilottelet itkua lapsilta?

Aika kamalalta kuulostaa uusioperhekuviot. Eikö kenelläkään ole mitään positiivista sanottavaa? Ap

Vierailija kirjoitti:

Aika kamalalta kuulostaa uusioperhekuviot. Eikö kenelläkään ole mitään positiivista sanottavaa? Ap

Erikoinen tulkinta sinulta.... toki moni maalaa kamaluutta, mutta ketjussa on useampikin uusperheilijä, jotka kertovat, mitkä asiat pitää huomioida. Eivät he uusperheessä olisi, jos se niiiiiin kamalaa olisi. Vähän sama kuin se, että onhan yh:nakin kamalat hetket, mutta ei sekään läpeensä kamalaa ole.

Minusta tärkeintä uusperheessä on, että tilaa on paljon. Jokaisella on oma soppi, eikä muita tarvitse nähdä, ellei halua. Ei saa olla kummankaan vanha asunto, vaan uusi molemmille. Tämä on perusasia. Sen jälkeen pitää muistaa, että jokainen saa elää juuri sellaista elämää kuin haluaa. Lisäksi kenenkään elämä ei saa huonontua yhteenmuuton myötä.

Onko riittävän positiivista?

Mitä erityisen hyvää siinä pitäisi olla, että kasvattaa muiden lapsia ilman kiitosta. Kokkaa, siivoaa, välittää - mutta isäksi tai äidiksi ei koskaan pääse. Hyvin epäkiitollinen asema.

Positiivista on nähdä kuinka hyvä isä oma mies on. Itselle kehittyi tietty kuva vanhemmuudesta ja isyydestä ennen yhteistä lasta. Esikoinen ei siten ollut shokki parisuhteelle. Puolisisarus on mukava myös, kun ei itse voi tehdä enempää lapsia.

Bonuslapsi itsessään on positiivinen, mukava hauska persoona. Mutta kasvun paikka se on melkein aikuiselle kuin aikuiselle kasvattaa vierasta lasta. Ensin pitää luoda suhde ennen kuin komentaa. Pelkkä komentaminen luo vain epäluottamusta.

Napatkaa kadulta random ihminen ja yrittäkää luoda keskenänne perhesuhde - sitä se alussa on. Kumppanin kanssa on romanttinen kiinnostus ja molemminpuolinen halu tutustua. Vieras lapsi ja vieras aikuinen on ihan eri asia.

Koska haluan olla juuri tämän miehen kanssa, niin hyväksyn perhemuodon. Minulla on myös sisua kestää se. Ei tämä silti sovi jokaiselle, ja en voi suositella hyppäämään laput silmillä mukaan.

Meillä homma toimii, mutta vanhemmat lapset eivät ehkä ole niin mukautuvaisia uusioperheeseen. Minut otettiin vastaan avoimin mielin, mutta lapsi olisi voinut purkaa minuun kiukkunsa. Olisi voinut olla paljon vaikeampaa.