Lue keskustelun säännöt.
Uusioperheeksi ryhtyminen pelottaa
30.01.2018 |
Nyt kaipailisin kokemuksia millaista uusioperhe-elämä on ja mitä tulee ottaa huomioon siihen ryhtyessä. Itselläni aihe alkaa olla ajankohtainen ja suoraansanottuna hyppy tuntemattomaan pelottaa. Kerron vähän taustoja.
Mieheni on eronnut yli vuosi sitten ja hänellä on viisivuotias lapsi edellisestä liitosta. Välit lapsen äitiin on hyvät ja lapsen hoito yms kuviot sujuu hyvin. Lapsi on viikko-vikko systeemillä kummallakin vanhemmalla.
Minä olen eronnut puolitoista vuotta sitten ja minulla on kaksi lasta edellisestä suhteesta. Vanhin lapsi on 11 ja nuorempi 8. Lapset asuu kanssani ja ovat isällään joka toinen viikonlopou, koska isä asuu eri paikkakunnalla. Lasteni isän kanssa minulla on vaihtelevat välit, mikä johtuu siitä että hän ei ole päässyt erostamme yli. Hän mm mustamaalaa minua ja nykyistä miestäni lapsille.
Olen seurustellut mieheni kanssa puoli vuotta ja kaikki on sujunut pääpiirteittäin hyvin. Lapset tulevat hyvin juttuun keskenään, vaikka ikäeroa on ja teemme paljon asioita koko porukan kesken. Meillä aikuisilla on omia ja yhteisiä juttuja mukavasti, mikä on kummallekin tärkeää.
Olen alkanut miettiä, jos muutettaisiin mieheni kanssa saman katon alle. Lapsiltakin jäisi yksi kodinvaihto pois kokonaan, kun olisi enää kaksi kotia joiden väliä mennään. Elämä helpottuisi, kun ei tarvitsisi miettiä missä olemme milloinkin viikonlopun.
Vaikka ajatus yhteen muutosta tuntuu hyvältä idealta, niin silti minua pelottaa. Mitä jos se ei onnistukaan? Pelottaa että lasteni isä alkaa vieläkin hankalammaksi tai että emme jaksakaan elää arkea yhdessä.
Kommentit (48)
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä ne lapset nyt reissaa 3 kodin väliä? Olette tunteneet 6 kk ja sinun lastesi täytyy majoittua miehen luokse ja/tai miehen lapsineen sinun luoksesi? Nyt vähän aikuisuutta tähän peliin! Ei lapsia pidä ottaa pelinappuloiksi parisuhteisiin, joten se mies voi toki majailla luonasi lapsivapaan viikkonsa, mutta ei ole mitään syytä sille, että lapsia raahataan paikasta paikkaan vain siksi, että sinusta on ihana herätä jonkun vierestä.
Samaa mieltä. Kummankaan ei pitäisi raahata lapsiaan toisen luokse öiksi. Muutenkin kokemuksen rintaäänellä toppuuttelisin vimmaa muuttaa yhteen. Uusperhe on tosi hankala kuvio. Koska kaikki "oikeat" vanhemmat ovat elossa, ei kenestäkään pitäisi tulla mitään "varaäitiä" tai "varaisää". Toisaalta perhe, jossa osa aikuisista viettää aikaa ja kantaa vastuuta osasta lapsista on naurettava ja keinotekoinen. Jos ollaan perhe, niin sitten ollaan täysillä perhe. Mutta kuka lapsi sitten haluaa, että äidin tai isän ystävä alkaa määrätä pukeutumisesta ja hampaidenharjauksesta, kun ne omatkin vanhemmat ovat olemassa? Olen itse kyllä ihan perhekeskeinen ihminen, mutta näkisin, että teillä on kaksi perhettä "isä ja lapsi" ja "äiti ja lapset" ja nuo ovat se ydinjuttu. Vapaa-aikananne saatte remuta huvipuistoissa ja piknikeillä, laittaa ruokaa ja vaikka siivota yhdessä, mutta älkää sotkeko mitään perhekuvioita tähän. Ei siinä nyt mitään niin ihmeellisen ihanaa ole herätä arkiaamuna klo 6 toisen viereltä ja alkaa setviä omien ja toisen lasten aamukuvioita, että sen takia kannattaa pistää kaikki uusiksi. Kyllä teillä varmaan yhteistä aikaa on muutenkin. Kyllä suhde voi olla hyvä ja syvällinen ilman yhdessä asumistakin, en ymmärrä, miksi se yhteinen osoite olisi mikään tae siitä, että sitten vasta suhde on vakava ja kestävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsesi ovat sellaisessa iässä, että uusperhe kuulostaa heille riskialttiilta. Tulevassa murrosiässä heidän pitäisi saada rauhassa kapinoida turvallisia, rakastavia vanhempia vastaan eikä sopeutua uuteen ihmiseen taloudessaan.
Siis...ihan oikeasti viet 8- ja 11-vuotiaat uuden miehesi luo joka toiseksi viikoksi? Entä lasten omat kaverit? Tavarat? Huoneet? Koulupäivästä palautuminen?
Mun 9-vuotiaalle tuo olisi todella stressaavaa.
Uusperhe on aina hankala kuviona, mutta ei mahdoton. Huomioon otettavia asioita on ainakin teidän kasvatustavat, kuinka lähellä ne on toisiaan? Vaikka tuntuisi että on samanlaiset arvot ym eroja kyllä ilmaantuu. Vaatii siis huolettomuutta, asennetta että toi tekee tän asian näin ja se on ok. Yhteiset säännöt lapsille täytyy olla tasavertaisuuden vuoksi. Meillä ei vaadittu mitään heti tai tehty listoja vaan säännöt muokkautui pikkuhiljaa kjn nähtiin, mikä tällä kokoonpanolla toimii. Mutta tosiaan erilaiset tavat tehdä asioita hyväksytään.
Meillä ei todellakaan synny riitaa raha-asioista eikä kotitöistä. Raha-asiat kuitenkin on lienee hyvä keskustella etukäteen, ettei tule sitten yllätyksenä.
Ja hankala ex tulee varmasti olemaan vielä hankalampi.. me ollaan saatu tapella miehen exän kanssa enempi ku tarpeeks. Ollaan kuitenkin tuettu toisiamme ja näin yhessä selvitty.
Ai niin! Ja se että pitää olla tarpeeks parisuhdeaikaa, kaikilla omaa aikaa, koko uusperheen yhteistä aikaa ja sit sitä laatuaikaa niitten omien biologisten lasten kanssa. Aika kombo, mut myö ollaan saatu toimimaan :)
Puolen vuoden kohdalla teidän pitäisi nauttia seurustelusta, ei lapsiperhearjesta. Siitä, että voitte olla kahden kesken, kuherrella, keskustella, käydä elokuvissa jne. Siitä, ettei toinen ole "itsestäänselvyys" vaan hänen näkemistään odottaa. Erossa ollessa iltaisin kaipaa hetkeä, kun soitetaan toisilleen hyvänyönpuhelut - tai mikä nyt kenenkin suhteessa on tapana.
Sen sijaan olette hypänneet suoraan vaiheeseen, jossa roudaatte lapsianne paikasta toiseen.
Yhteenmuuton sijaan suosittelisin ottamaan askeleen taaksepäin: alkakaa tutustua toisiinne ilman lapsia. Siis silloin, kun lapset ovat toisen vanhempansa luona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitipuoli kirjoitti:
Uusperheen äitipuolena oleminen vaatii paljon. Eikä se sovi kaikille. Pyrin itse olemaan reilu ja tässä auttaa elämänkokemukseni. Oma äitini oli aina reilu, joten minunkin on helppo olla reilu. Lapsikin on ystävällinen, avoin ja älykäs. En pyri olemaan äiti, tuen lapsen suhdetta äitiin, ja äiti ei puutu tekemisiimme. Sanoisin, että asiat menevät suhteellisen mallikkaasti.
Silti, jopa tässä ideaalissa tilanteessa koen, että lapsi kärsii. Paras on ydinperhe, vaikka vanhemmat olisivatkin vain kavereita. (Ainahan ei ole riitaa, alkoholismia tai suurta henkistä onnettomuutta.)Kun olen nähnyt mitä uusperhe on, niin pelkän kyllästymisen takia en itse aio erota.
Lapsi kulkee kahden kodin välillä, ja kummassakin on bonusvanhempi, joka ei koskaan välitä lapsesta kuin omastaan, ja mielestäni tämä dynamiikka on lapselle monimutkainen sopeutua ja ymmärtää. Toki itse lasta rakastan, aika paljonkin itseasiassa, mutta kyllä se oma lapsi on eri asia.
Ihmiset tuntuvat eroavan ihmeen helposti, individualismi jyllää. Se, mitä itse näen on miten erotaan, hankitaan uusi kumppani ja parin vuoden kuluttua on taas sitä samaa harmaata arkea - paitsi, että se harmaa kumppani ei ole lapsen isä/äiti. Mitään ei saavutettu kuin pari kivaa vuotta ja rikottu perhe.
Olen onnellinen, että olen saanut mieheni, mutta lasta katsoessani vihastun siitä miten lapsen äiti vain kyllästyi ja luovutti. Vihastun ilmiöön, jossa sisu ei riitä asioiden korjaamiseen kyllästymistilanteessa. Ja lapsi maksaa joutumalla keskelle arpajaisia, joissa parhaimmillaan voittaa sen siedettävän tilanteen aikuisten pettäessä itseään "lasten parhaasta."
Uusperhe on täynnä kilpailua, ristiriitoja ja aikatauluttamista, säätämistä. Jos ei kyennyt pitämään kiinni ydinperheestä, niin ei se uusperheessä ainakaan helpompaa ole. Uuden rakkauden ohella joutuu etsimään paikkansa vieraiden ihmisten kanssa. En ymmärrä mikä hoppu ihmisillä on tähän tilanteeseen ydinperheen helppoudesta. Pahimmillaan lapset kokevat taas uuden ero. Teini-iässä korjataan potti.
Bonuslapsen tuleminen ja meneminen on raskasta, kaikki pyörii sen ympärillä. Mitään ei voi suunnitella ottamatta huomioon bonuslapsen aikatauluja. Jos tekee matkan, niin lapsi surisi, jos ei olisi mukana. Elatusmaksut pitää maksaa, mutta olemme päättäneet pitää pelit ja vehkeet integraation takia -ettei lapsi kokisi olevansa vain kylässä isin luona. Ei ole ilmaista, on poissa aikuisten jutuista.
Lasta on aina ikävä, kun se ei ole, ja saapuminen on kuitenkin shokki metelin kasvaessa. Pitää kestää vieraat tavat, ei ole reilua lasta kohtaan vaatia muuttumaan ovesta sisään astuessaan "näin teet meillä." Mutta kuitenkin samalla oman vauvan kasvaessa pitää olla suht samat säännöt. Elämä on jatkuvaa asioiden punnitsemista ja suuntaviivojen miettimistä. Mikä on parhain vaihtoehto, joka ottaa huomioon kaikki osapuolet - vääntöä vääntöä. Päälle vielä eroisän syyllisyydentunteet, kun pitää huomioida vaimo ja lapset, eikä bonuslapsi luonnollisesti aina ymmärrä, että etävanhempi on töissä, kun hän ei ole paikalla, joten aika on jaettava kaikkien kesken.
Jos en rakastaisi miestäni en ikinä olisi uusperheessä, jos voisin valita pelkän ydinperheen. Eronneella vanhemmalla ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin uusperhe. Joten parasta edes varmistaa, että kestää lasten yhtenäismäärän ja arjen ajankäyttömuodon.
Minusta sinä puhut yh:kin arjesta. Suurin osa tuosta pätee hänenkin elämään.
Vierailija kirjoitti:
Puoli vuotta ja harkitset jo yhteen muuttamista? Edes lapsettomana en voisi kuvitellakaan muuttavani yhteen noin lyhyen tuntemisen perusteella,
Miksi on kivempi tuhlata lyhyttä elämäänsä väärään henkilöön viivyttelemällä muuttamisen kanssa? Jos ei sovi yhteen, niin parhaitenhan sen asian selvittää asumalla yhdessä. Katsos kun täällä Suomessa on aina mahdollista myös muuttaa takaisin erilleen, eikä kukaan edes pakota luopumaan kämpästään heti.
Ja huomaa, että nyt puhun nimenomaan tuosta "edes lapsettomana" tilanteestasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
8 jatkaa.
Ihmettelen teidän muiden uusperheellisten ongelmia.
Meillä on tietysti helppoa sen vuoksi, että kotonamme koko ajan asuvat minun lapseni ovat jo teinejä, jotka hoitavat omia asioitaan ja voivat olla öitäkin yksin. Miehen Pienemmät ovat viikonloppulapsia. Tilanne olisi eri, jos pienet asuisivat meillä koko ajan, tai jos meillä olisi yhteisiä lapsia. Mutta:
- kilpailua - siis kuka kilpailee ja kenen kanssa?
- aikatauluttamista - oma vanhempi aikatauluttaa oman elämänsä omien lasten rytmin mukaan. Ja vaihtopäivät on sovittu jo vuoden alussa koko vuodeksi. Ei siinä mitään säädetä.
- jatkuvaa suuntaviivojen miettimistä - mitä suuntaviivoja? Yhteiset säännöt ja niillä mennään.
Joku kirjoittaa, että perheen tulee olla perhe. Pointti on juuri siinä, että uusperhe ei ole ”perhe”. Siitä ei tule perhettä, elleivät lapset ole olleet hyvin pieniä alun alkaen. Uusperheen tuho näyttää olevan, kun siitä yritetään tehdä perhettä pakottamalla. Se vasta keinotekoista onkin.
Me olemme parisuhde, ja meidän ympärillä on lapsia eri kokoonapanoilla. Emme ole ”perhe”.
Juuri tästä puhuin, että kun molemmat kantavat vastuun omista lapsistaan, eikä puutu toisen lapsiin muutoin kuin silloin, kun kyse on esim. Keittiövuoroista tai yleisistä tiloista, niin ei tule omgelmiakaan ja säätämisiä.
Kaikilla ei ole 8-16 työaika. Lapsella voi olla myös menoja, jotka määrittelevät missä hän on milloinkin. Ei jokaisessa tapauksessa ole mahdollista sopia vuotta etukäteen. Kyllä meillä eletään ihan viikkotasolla molemmat kodit huomioiden.
Itse koen jollain tasolla kilpailevani lapsen kanssa huomiosta ja bonuslapsi kilpailee vauvan kanssa. Enkä tarkoita sitä, että kyynärpäät viuhuvat ja kuola vaahtoaa. Tämä on vain asetelma, joka kytee pinnan alla enemmän kuin ydinperheessä. Jos lapsi olisi oma ja aina taloudessa, niin voisin olla avoimemmin kumppanin kanssa ja bonuslapsi ei kaipaisi ylenpalttista huomiota isältään. Kukaan ei kadehdi tai ole mustasukkainen, mutta samalla on vaikea tyydyttää kaikkien tarpeet, yksikköinä syömme kuitenkin toistemme isiaikaa niinsanotusti.
Ja suuntaviivoista. Kyllä meillä on sellaisia mietitty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitipuoli kirjoitti:
Kaikilla ei ole 8-16 työaika. Lapsella voi olla myös menoja, jotka määrittelevät missä hän on milloinkin. Ei jokaisessa tapauksessa ole mahdollista sopia vuotta etukäteen. Kyllä meillä eletään ihan viikkotasolla molemmat kodit huomioiden.
Itse koen jollain tasolla kilpailevani lapsen kanssa huomiosta ja bonuslapsi kilpailee vauvan kanssa. Enkä tarkoita sitä, että kyynärpäät viuhuvat ja kuola vaahtoaa. Tämä on vain asetelma, joka kytee pinnan alla enemmän kuin ydinperheessä. Jos lapsi olisi oma ja aina taloudessa, niin voisin olla avoimemmin kumppanin kanssa ja bonuslapsi ei kaipaisi ylenpalttista huomiota isältään. Kukaan ei kadehdi tai ole mustasukkainen, mutta samalla on vaikea tyydyttää kaikkien tarpeet, yksikköinä syömme kuitenkin toistemme isiaikaa niinsanotusti.
Ja suuntaviivoista. Kyllä meillä on sellaisia mietitty.
Minun eksäni tietää lähes vuotta etukäteen työmatkansa, ne siis pystytään sopimaan aikaisin. Ja kuten sanottu, lapset ovat jo niin isoja, että on helppoa. Minä teen jonkin verran iltavuoroja, mutta lapsethan vain tykkäävät. Ja jos miehellä on jokin juttu, hän vain ilmoittaa eksälleen, ettei voi ottaa lapsia sovittuna viikonloppuna.
Meillä ei tuollaisia kilpailuja ole. Koska jo ikäeronkin vuoksi meidän lapset eivät ole tekemisissä toistensa kanssa.
Enkä minä syö isiaikaa, koska minä,teen silloin omia harrastuksia tai teen asioita omien lasteni kanssa, kun pienemmät ovat meillä. Näin kaikki lapset saavat omalta vanhemmaltaan jakamatonta huomiota.
Tuon yhteisen lapsen tekeminen varmaa hankaloittaa yhteiselämää aika lailla. Yksinkertaisempaa on ilman yhteistä,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vuorotyöläisillä ihan yleisesti tulee listat tietyissä sykleissä. Joten elämää ei juuri voi suunnitella. Näin elää melkoinen määrä ihmisiä.
Minun on syötävä "isiaikaa" - koska välillä emme näe miehen kanssa kuin aamulla ja nukkumaan mennessä. Joten luonnollisesti en lähde jonnekin vapaapäivänä itsekseni. Eikä se tarkoita, että änkeän isän ja lapsen väliin hölisemään. Vietämme aikaa yhdessä, lisäksi isä tekee jotain kahdestaan lapsensa kanssa (käy pihalla, kaupassa yms.) Vastaavasti kannustamme lasta tekemään jotain itsenäisesti, jotta aikuiset voivat vaihtaa kuulumisia. Hoidan myös vauvaa bonuslapsen kanssa, jolloin isä tekee jotain omaansa.
Puolisisarus on kuulemma kaikkein rakkain perheenjäsen. Mutta onhan se sopeutuminen oma juttunsa, niin se on ydinperheessäkin. Tässä on juuri niitä suuntaviivoja tarvitaan - vauva saa jotain, niin bonuslapsikin saa jotain yms. Mitä nyt ydinperheessäkin tehtäisiin.
Ei missään tapauksessa vielä puolen vuoden jälkeen yhteen. Ette tunne toisianne vielä yhtään. Jos asiat on nyt hyvin niin kannattaa vain antaa ajan kulua. Mitään ette voita kiirehtimisellä. Tämä täysin riippumatta onko kyse uusioperheestä vai ei.
Itsellä kaksi uusioperhekuviota takana. Ovat niin hankalia, että en noihin enää lähde. Ne vaatii kaks todella kypsää ihmistä jotta toimii. Ja ei välttämättä silloinkaan, jos exissä, ukissa, mummoissa tai muissa sidosryhmissä on hankalia tapauksia. Lapset kyllä yleensä sopeutuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei missään tapauksessa vielä puolen vuoden jälkeen yhteen. Ette tunne toisianne vielä yhtään. Jos asiat on nyt hyvin niin kannattaa vain antaa ajan kulua. Mitään ette voita kiirehtimisellä. Tämä täysin riippumatta onko kyse uusioperheestä vai ei.
Itsellä kaksi uusioperhekuviota takana. Ovat niin hankalia, että en noihin enää lähde. Ne vaatii kaks todella kypsää ihmistä jotta toimii. Ja ei välttämättä silloinkaan, jos exissä, ukissa, mummoissa tai muissa sidosryhmissä on hankalia tapauksia. Lapset kyllä yleensä sopeutuvat.
Kertoisitko, mikä niissä oli vaikeaa? Kenen olisi pitänyt toimia toisin, jotta se olisi onnistunut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei missään tapauksessa vielä puolen vuoden jälkeen yhteen. Ette tunne toisianne vielä yhtään. Jos asiat on nyt hyvin niin kannattaa vain antaa ajan kulua. Mitään ette voita kiirehtimisellä. Tämä täysin riippumatta onko kyse uusioperheestä vai ei.
Itsellä kaksi uusioperhekuviota takana. Ovat niin hankalia, että en noihin enää lähde. Ne vaatii kaks todella kypsää ihmistä jotta toimii. Ja ei välttämättä silloinkaan, jos exissä, ukissa, mummoissa tai muissa sidosryhmissä on hankalia tapauksia. Lapset kyllä yleensä sopeutuvat.
Kertoisitko, mikä niissä oli vaikeaa? Kenen olisi pitänyt toimia toisin, jotta se olisi onnistunut?
Juu, toki.
Tapaus 1: kun aikaa kului, niin aloimme olla hyvin eri linjoilla lasten kasvatusten suhteen. Mielestäni hän ei välittänyt omastaan niin kuin olisi pitänyt. Tätä ei nähnyt ennenkuin aikaa oli kulunut tarpeeksi. Tämä oli suurin syy miksi lähdin - en kestänyt katsoa välittämisen puutetta. Eli: lasten kasvatuksesta oltiin eri mieltä.
Tapaus 2: minua vaadittiin olemaan isä myös kumppanini lapsille. Siedin tätä hetken kunnes totesin, että elän mieluummin niin kuin tahdon sen sijaan että eläisin niin kuin joku tahtoo minun elävän. Tässä tapauksessa myös sidosryhmät vaikeuttivat asioita monin eri tavoin. Totesin, että elämä on helpompaa ilman koko konkkaronkkaa ympärilläni ja lähdin. Eli: rajojen ymmärtämättömyys ja sidosryhmät olivat syynä eroon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei missään tapauksessa vielä puolen vuoden jälkeen yhteen. Ette tunne toisianne vielä yhtään. Jos asiat on nyt hyvin niin kannattaa vain antaa ajan kulua. Mitään ette voita kiirehtimisellä. Tämä täysin riippumatta onko kyse uusioperheestä vai ei.
Itsellä kaksi uusioperhekuviota takana. Ovat niin hankalia, että en noihin enää lähde. Ne vaatii kaks todella kypsää ihmistä jotta toimii. Ja ei välttämättä silloinkaan, jos exissä, ukissa, mummoissa tai muissa sidosryhmissä on hankalia tapauksia. Lapset kyllä yleensä sopeutuvat.
Kertoisitko, mikä niissä oli vaikeaa? Kenen olisi pitänyt toimia toisin, jotta se olisi onnistunut?
Juu, toki.
Tapaus 1: kun aikaa kului, niin aloimme olla hyvin eri linjoilla lasten kasvatusten suhteen. Mielestäni hän ei välittänyt omastaan niin kuin olisi pitänyt. Tätä ei nähnyt ennenkuin aikaa oli kulunut tarpeeksi. Tämä oli suurin syy miksi lähdin - en kestänyt katsoa välittämisen puutetta. Eli: lasten kasvatuksesta oltiin eri mieltä.
Tapaus 2: minua vaadittiin olemaan isä myös kumppanini lapsille. Siedin tätä hetken kunnes totesin, että elän mieluummin niin kuin tahdon sen sijaan että eläisin niin kuin joku tahtoo minun elävän. Tässä tapauksessa myös sidosryhmät vaikeuttivat asioita monin eri tavoin. Totesin, että elämä on helpompaa ilman koko konkkaronkkaa ympärilläni ja lähdin. Eli: rajojen ymmärtämättömyys ja sidosryhmät olivat syynä eroon.
Niin. Olen vastaaja nro 8, ja etenkin tuo tapaus nro 2 on teeseissäni. Vaatimukset tappavat rakkauden.
Kohdassa 1 raisi klikata erilaiset arvot.
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt on asiat hyvin, niin älkää muuttako yhteen. Teille tulee turhia riitoja rahasta ( kuka maksaa mitäkin ja kenen lapsesta) ja kotitöistä.
Tämähän nyt oli ihan pöllö kommentti. Jos teillä noin hyvin synkkaa, niin kimppaan vain, yhteen muutto helpottaa kaikkien elämää. Ja rahasta tuskin tulee ongelmaa, jos sitä ei ole nytkään. Tsemppiä ja mukavaa yhteiseloa teille! Sun eksäsi lopettaa mustamaalaamisen muutaman vuoden päästä, olitte te yhdessä tai ette.
Vierailija kirjoitti:
Niin. Olen vastaaja nro 8, ja etenkin tuo tapaus nro 2 on teeseissäni. Vaatimukset tappavat rakkauden.
Kohdassa 1 raisi klikata erilaiset arvot.
Juu. Näyttää siltä että ollaan samoilla linjoilla :).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin. Olen vastaaja nro 8, ja etenkin tuo tapaus nro 2 on teeseissäni. Vaatimukset tappavat rakkauden.
Kohdassa 1 raisi klikata erilaiset arvot.
Juu. Näyttää siltä että ollaan samoilla linjoilla :).
Väitän vielä, että ilman lapsiakin ehkä olisitte eronneet.
1. Arvot jos ovat erilaiset, niin ne heijastuvat läpi elämän. Ehkä teillä olisi joskus ollut yhteisiä lapsia, ja silloin olisit kokenut samoin.
2. Vaativa ihminen on vaativa kaikissa asioissa. Niin hän olisi vaatinut sinulta jotain muuta.
Uusperheen äitipuolena oleminen vaatii paljon. Eikä se sovi kaikille. Pyrin itse olemaan reilu ja tässä auttaa elämänkokemukseni. Oma äitini oli aina reilu, joten minunkin on helppo olla reilu. Lapsikin on ystävällinen, avoin ja älykäs. En pyri olemaan äiti, tuen lapsen suhdetta äitiin, ja äiti ei puutu tekemisiimme. Sanoisin, että asiat menevät suhteellisen mallikkaasti.
Silti, jopa tässä ideaalissa tilanteessa koen, että lapsi kärsii. Paras on ydinperhe, vaikka vanhemmat olisivatkin vain kavereita. (Ainahan ei ole riitaa, alkoholismia tai suurta henkistä onnettomuutta.)Kun olen nähnyt mitä uusperhe on, niin pelkän kyllästymisen takia en itse aio erota.
Lapsi kulkee kahden kodin välillä, ja kummassakin on bonusvanhempi, joka ei koskaan välitä lapsesta kuin omastaan, ja mielestäni tämä dynamiikka on lapselle monimutkainen sopeutua ja ymmärtää. Toki itse lasta rakastan, aika paljonkin itseasiassa, mutta kyllä se oma lapsi on eri asia.
Ihmiset tuntuvat eroavan ihmeen helposti, individualismi jyllää. Se, mitä itse näen on miten erotaan, hankitaan uusi kumppani ja parin vuoden kuluttua on taas sitä samaa harmaata arkea - paitsi, että se harmaa kumppani ei ole lapsen isä/äiti. Mitään ei saavutettu kuin pari kivaa vuotta ja rikottu perhe.
Olen onnellinen, että olen saanut mieheni, mutta lasta katsoessani vihastun siitä miten lapsen äiti vain kyllästyi ja luovutti. Vihastun ilmiöön, jossa sisu ei riitä asioiden korjaamiseen kyllästymistilanteessa. Ja lapsi maksaa joutumalla keskelle arpajaisia, joissa parhaimmillaan voittaa sen siedettävän tilanteen aikuisten pettäessä itseään "lasten parhaasta."
Uusperhe on täynnä kilpailua, ristiriitoja ja aikatauluttamista, säätämistä. Jos ei kyennyt pitämään kiinni ydinperheestä, niin ei se uusperheessä ainakaan helpompaa ole. Uuden rakkauden ohella joutuu etsimään paikkansa vieraiden ihmisten kanssa. En ymmärrä mikä hoppu ihmisillä on tähän tilanteeseen ydinperheen helppoudesta. Pahimmillaan lapset kokevat taas uuden ero. Teini-iässä korjataan potti.
Bonuslapsen tuleminen ja meneminen on raskasta, kaikki pyörii sen ympärillä. Mitään ei voi suunnitella ottamatta huomioon bonuslapsen aikatauluja. Jos tekee matkan, niin lapsi surisi, jos ei olisi mukana. Elatusmaksut pitää maksaa, mutta olemme päättäneet pitää pelit ja vehkeet integraation takia -ettei lapsi kokisi olevansa vain kylässä isin luona. Ei ole ilmaista, on poissa aikuisten jutuista.
Lasta on aina ikävä, kun se ei ole, ja saapuminen on kuitenkin shokki metelin kasvaessa. Pitää kestää vieraat tavat, ei ole reilua lasta kohtaan vaatia muuttumaan ovesta sisään astuessaan "näin teet meillä." Mutta kuitenkin samalla oman vauvan kasvaessa pitää olla suht samat säännöt. Elämä on jatkuvaa asioiden punnitsemista ja suuntaviivojen miettimistä. Mikä on parhain vaihtoehto, joka ottaa huomioon kaikki osapuolet - vääntöä vääntöä. Päälle vielä eroisän syyllisyydentunteet, kun pitää huomioida vaimo ja lapset, eikä bonuslapsi luonnollisesti aina ymmärrä, että etävanhempi on töissä, kun hän ei ole paikalla, joten aika on jaettava kaikkien kesken.
Jos en rakastaisi miestäni en ikinä olisi uusperheessä, jos voisin valita pelkän ydinperheen. Eronneella vanhemmalla ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin uusperhe. Joten parasta edes varmistaa, että kestää lasten yhtenäismäärän ja arjen ajankäyttömuodon.