Lue keskustelun säännöt.
Tuttava menee toistuvasti uusiin naimisiin parin vuoden välein
23.01.2018 |
En oikein tiedä mitä ajatella ... Jokaisella on oikeus omaan elämään eikä se muille kuulu ...
Mutta tuttava (lapsuudenkaveri, ei muuten tuttavia oltaisiinkaan, ihan liian erilaisia aikuisina) ihan oikeasti menee uudestaan naimisiin suurin piirten 2-3 vuoden välein. Välillä miehen, välillä naisen.
Vaikuttaa, että melkein aina kun on yhteydessä niin on joko eroamassa, eronnut, löytänyt uuden suhteen tai mennyt taas uudestaan naimisiin. Ja aina tunteet käy kuumina, joko vihat, katkeruuden ja surun suhteen tai onnen ja rakastumisen suhteen.
Olen jo pudonnut kärryiltä muuttuvien sukunimien kanssa.
En haluaisi tuomita, mutta vaikuttaa vain jotenkin oudolta. Alussa olin iloinen hänen puolestaan aina kun löysi uuden suhteen entisen loputtua katkerasti, mutta nyt ei oikein enää edes tiedä mitä ajatella.
Elämä on muutenkin ihan holtitonta, välillä tuhlailee aivan uskomattomasti ja kehuu miten valtavasti ansaitsee, sitten parin vuoden kuluttua on ulosotossa, leipäjonossa ja oikeudessa työnantajan rahojen väärinkäytöstä, sitten taas pari vuotta kun menee niin ei mitään huolta mistään eikä mitään katumuksen tunteita vaan ilmoittaa että on jättänyt velat yhteiskunnan maksettaviksi ja itse elää uuden kumppanin elättämänä.
Kommentit (8)
Kaksisuuntainen mielialahäiriö vois aiheuttaa moisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaksisuuntainen mielialahäiriö vois aiheuttaa moisen.
Samaa ajattelin, mutta ei ole diagnoosia eikä ilmeisesti edes epäilty. On kyllä ollut psykiatrisessa hoidossa masennuksen takia.
En vain tiedä miten suhtautua, kun en oikein jaksa mutta on huono omatunto jos olen hänelle tärkeä, tai ainakin ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksisuuntainen mielialahäiriö vois aiheuttaa moisen.
Samaa ajattelin, mutta ei ole diagnoosia eikä ilmeisesti edes epäilty. On kyllä ollut psykiatrisessa hoidossa masennuksen takia.
En vain tiedä miten suhtautua, kun en oikein jaksa mutta on huono omatunto jos olen hänelle tärkeä, tai ainakin ollut.
Kaksisuuntainen diagnosoidaan monesti väärin masennukseksi. Manian aikana ei sairastava hakeudu hoitoon, koska olo on niin hyvä, suorastaan maailmanvaltias. Uusia rakkauksia, suuria suunnitelmia, matkoja, hurja vauhti päällä. Sitten kun siitä putoaa masennuksen syövereihin, hakeudutaan hoitoon. Manian lisäksi on vielä hypomania, jota on vaikeampi havaita.
Kuulostaa serkultani. Harrastaa kyllä vain miehiä. Kutsun sitä (salaa) sarjamorsiameksi.
Joku paha vikahan sillä on päässä, mutta mikä, sitä en tiedä kun ei ole käynyt diagnoosia hakemassa, jatkaa vaan ihmisten elämien tuhoamista niin että hitaampia heikottaa.
Et kertonut montako avioliittoa tuttavallasi on sitten ollut? Ihanko peräti kolme?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kyllä kuvauksen perusteella diagnosoisi bipolaariksi. Vaikuttaa lähinnä tyhmältä ja/tai epävakaalta persoonalta. Suurin osa bipolaareista on hyvin älykkäitä, herkkiä, kriittisesti itseensä ja tekoihinsa suhtautuvia ihmisiä. Yllättyisitte, kun tietäisitte miten monella tuntemallanne, fiksulla ja siinä mielessä hillityllä tyypillä (ettette ikinä uskoisi) on oikeasti tuo dg.
Vierailija kirjoitti:
Et kertonut montako avioliittoa tuttavallasi on sitten ollut? Ihanko peräti kolme?
Ei tässä moralisoinnista ole kyse. Jos kyseessä vapaat, itsenäiset aikuiset jotka eivät tahallaan vahingoita ketään, niin ei minua moraalin puolesta haittaa vaikka menisivät 50 kertaa naimisiin. Ja joku 2-3 avioliittoahan on aivan tavallista. Mutta kun niitä on jo 6 tai 7 (putosin yhdessä vaiheessa kärryiltä). Eikä edes olla mitään 90-kymppisiä, vaan 30-kymppisiä, joten tahti on tosiaan ollut kiivas.
Ja se vain huolestuttaa ja tuntuu hieman epäterveeltä, siis ihmiselle itselleen, että tunteet ovat aina niin valtavia ja nopeita ja myrskyisiä ja intensiivisiä. Eli kun tapaa uuden ihmisen, niin kaikki on yhtäkkiä täydellistä, eli kyseinen ihminen ja parisuhde ja elämä on yhtäkkiä täydelllistä ja kaikki ongelmat poispyyhittyjä koko elämästä. Ja sitten pari vuotta menee niin ne tunteet ovat ihan yhtä äärimmäisiä ja yli-intensiivisiä, eli riitaisa ero on tullut ja ollaan siellä vihan ja katkeruuden alhossa.
Samoin sitten se sitoutuminen on niin äärimmäistä ja pikanopeaa joka parisuhteeseen, eli että ei tosiaan seurustella tai asuta edes avoliitossa, vaan mennään heti naimisiin siinä parin kuukauden kuluttua tapaamisesta ja yhdistetään talous.
Sitä on vain hämmentävää, huolestuttavaa ja aika väsyttävää seurata vierestä. Kun tulee sellainen tunne, että apua, ei ne sun todella vakavat ongelmat ole kaikki parissa kuukaudessa sillä pois pyyhkäistyjä, että löytyy uusi parisuhde. Varsinkin kun jo siinä toisen euforiavaiheessa aavistelee, että henkilö on taas ihan raunioina parin vuoden kuluttua suhteen kariuduttua taas rumasti, riitaisasti, katkerasti ja vihantäyteisesti.
Eli jotenkin ajattelee, että ihminen varmaan tarvitsisi jotain apua, mutta kun minä en sitä osaa antaa. Enkä oikeastaan enää jaksa ja haluakaan, kun tämä toistuu ja toistuu, ilman että ihminen oikeasti tekisi muutoksia. Sitä vain tuntee, että se vie itseltä liikaa. Mutta samalla tuntee, että on sitten kylmä ja ilkeä ja itsekäs ihminen jos ei ole ystävä toiselle, varsinkin jos se toinen sitä niin haluaa.
Mitä tekisitte minun tilanteessani?
Ja siis tausta on, että hänellä oli tosi vaikea lapsuus jonka takia säälin häntä. En itse asia oikeasti pidä hänestä kovin paljon mutta hän haluaa innokkaasti olla yhteydessä ja toistelee, miten olen ollut hänen ainoa ystävänsä.
Haluaisin olla kiltti ja tukea ihmistä ja niin teinkin kun hän oli tosi pohjalla tuon oikeusjutun, ulosoton, avioeron ja muun aikana. Mutta kun vaikutti, että ei mitenkään pyrkinytkään ottamaan niistä oppia tai elämään vastuullisemmin, vaan tosiaan ilmoitti ettei aio velkojaan maksaa ja syöksyi uuteen suhteeseen, niin tuntuu että jos toinen jatkaa samaa tuhoisaa käyttäytymismallia, niin en oikein jaksa olla sitten vain säälistä tukena.
Silti huono omatunto.