Olen vasta 40, loputkin läheisistä kuolemassa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan pitäisi tehdä lapsi.

Tähän lankaan monet menevät siinä vaiheessa kun läheisiä alkaa kuolla. Mutta lapsen kanssa sitä on entistä avuttomampi kun ei ole mitään tukiverkkoja.

Lapsia ei kannata tehdä, maailma on.liian turvaton.

Kaiken lisäksi syöpä lisääntyy koko ajan kum.maailma saastuu ja myrkkyjä ruoatkin täynnä.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka tekisi viisi lasta, niin ne eivät ole sama kuin omat vanhemmat, sisarukset ja lapsuudenystävä. Lapsista voi tulla aivan erilaiset eivätkä ne tunne minun lapsuuttani ja muistojani.

Joo, mutta he saattaavat jakaa elämääsi, kun itse tulet vanhaksi. Ja heidän kauttaan elämäsi saa uutta merkitystä.

Ja toisekseen. Tässä näkee näiden pienten perheiden ja sukujen problematiikan.

Ei ole ns.arkun kantajia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin miten selviän tästä. Jotain täytyy tehdä. Ajattelin että jos ryhtyisin bilettäjäksi ja alkaisin joka viikoloppu ravaamaan yökerhoissa. Ah, se on vain yksi idea. Voisi alkaa narkkariksi kuten Sillanpää. Jotenkin laittaa elämä risaiseksi.

-ap

Adoptoi lapsi tai vaikka sisarukset. Jostain vinkuitiaanien maasta? Joo. On pitkiä ja työläitä prosesseja, mutta siinä sulle on pariksi vuodeksi puuhaa ja tavoitetta. Ja sitten kun lapsi/lapset saapuu, niin ei ole loppuelämä enää tyhjä.

En voisi tehdä niin lapselle. Kun olen itse 40 ja hänen/heidän ainoa lähiomainen. Minulla ei ole enää ketään - vanhempia, isovanhempia, sisaruksia. Miestä ei ole, parisuhteet kaatuivat ennen lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka tekisi viisi lasta, niin ne eivät ole sama kuin omat vanhemmat, sisarukset ja lapsuudenystävä. Lapsista voi tulla aivan erilaiset eivätkä ne tunne minun lapsuuttani ja muistojani.

Olet aivan oikeassa. Itse olen 39-v ja vanhemmat jo kuolleet. Iso-vanhemmista enää yksi jäljellä. Kun hänestä aika jättää, niin siinä menee minun lapsuudestani ja myös historiastani loputkin rippeet. Ei ole enää mitään mikä oli minulle lapsena tärkeää eikä ketään kenelle minä olin tärkeä. Ei puoliso ja lapseni tätä voi korvata. Naurettavaa ajatella että heidän edes pitäisi.

Tämä vaan on niin epäreilu tämä elämä, toiset saa pitää vielä vanhempansakin siten että on itse eläkkeellä. Toisilta vanhemmat voi hävitä jo lapsuus iässä...

Tämä on niitä asioita mistä tietää että jumalaa ei ole olemassa.

Niin samat ajatukset kuin ap:llä. Tuntuu että vain menettää mutta mitään uutta ei tule tilalle. Olen muutenkin yksinäinen ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan pitäisi tehdä lapsi.

Tähän lankaan monet menevät siinä vaiheessa kun läheisiä alkaa kuolla. Mutta lapsen kanssa sitä on entistä avuttomampi kun ei ole mitään tukiverkkoja.

Kun mun vanhemmat kuoli, olin tosi surullinen tietysti, mutta samalla tosi kiitollinen, että en ole ainoa lapsi.

Ollaan sisarusten kanssa nykyään entistäkin läheisempiä.

Itse en saanut lapsia, mutta jos olisin saanut, olisin tehnyt vähintään kaksi. Heistä on turvaa toisilleen. Olettaen että välit pysyy hyvänä. Se ei tietenkään aina toteudu.

Gonamies kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellekin on aina perheenjäsenet, varsinkin vanhemmat olleet tärkeitä. Ollaan pidetty yhteyttä ja tavattu tiiviisti. Vanhemmat alkaa olla iäkkäitä ja pelkään heidän menettämistään koko ajan. Tuleva ahdistaa. Ovat onneksi vielä terveitä.

Itse ajattelen niin, että turha pelätä väistämätöntä. Olen tyytyväinen siitä, että vanhemmat ja appivanhemmat ovat eläneet 7-kymppiseksi ja ehtineet nauttia eläkevuosistakin.

Tietysti on sen mukavampaa, mitä kauemman elävät, jos vain kohtuullinen kunto säilyy, mutta realiteetti on se, että vuosikymmenen päästä ainakin puolet heistä on mullan alla. Hyvän elämän ovat eläneet, joten siitä pitää olla kiitollinen, eikä kirota luonnonlakeja.

Sen sijaan nuorien läheisteni puolesta pelkään kyllä ja toivon heille pitkää ja hyvää elämää.

Miten tämä liittyi aloittajaan?

Vierailija kirjoitti:

Voit surra niitä joista aika jo jättää, rakkaita saa ikävöidä.

Mene vaikka seurakunnan sururyhmään.

Hae ammattiapua jos siltä tuntuu.

Mutta itsesääli on eri asia, siihen ei kannata jäädä. Kokeile eri harrastuksia. Jos tutustut sataan ihmiseen, yhdestä voi tulla kaveri. Älä odota ihmisiltä, että he korvaisivat puuttuvat sukulaiset. Reippaasti vaan eri porukoihin. Äläkä odota ihmeitä, vaan kohtaamisia. Elämä on kuitenkin täynnä mahdollisuuksia.

Ehkä voit hakeutua vapaa-ehtoiseksi. Ikävää on että moni huolenpidon tarpeessa oleva ei kykene antamaan muille paljon, mutta jos näet vaikka kauppakeskuksen penkillä istuvan yksinäisen mummon, voit aivan hyvin mennä juttelemaan.

Mitä sinäkään tiedät itsesäälistä!? Kyllä sen taustalla voi olla ja varmasti onkin jokin todella kipeä viesti tai kipeä, unohtunut muisto, tai asia, joka vaivaa edelleen, esim. vaikka just toi, että vanhemmat eivät ole koskaan antaneet arvoa lapsen kodin ulkopuolisille suhteille, vaan ikään kuin sitoneet hänet vain sukuun ja sillälailla hyväksikäyttäneet häntä. Ja nyt kuolevat pois ja jättävät lapsensa yksin. Eivät tietenkään tahallaan (pitääkö tätä edes sanoa??) mutta siis aloittajan kannalta aivan sama, miksi.

Siis ap voi mennä tuhanteen harrastusryhmään ja tavata kymmenen mielenkiintoista ihmistä, eikä sillä silti olisi mitään merkitystä hänelle, ellei itsesäälin syihin pääse käsiksi! Ja se voikin olla todella vaikeaa aluksi, eikä Suomessa ole kunnon ammattiauttajia suhtautumaan tähän. Itsesääliä muka hävetään ja vähätellään! Mitä vttua! Sehän on erittäin tärkeä asia, että välittää itsestään! Ja jos jokin on huonosti, on todella idioottia sanoa, että älä ole itsesäälissä !!! Kieltämälläkö sä kuvittelet sen haihtuvan!!?? Ei, kyllä moni vain jää yksin ja käpertyy, KOSKA EI SAA APUA.

Olen muutaman vuoden nuorempi kuin ap ja silti sama tilanne. Olen menettänyt jo aivan liian monta läheistä viime vuosina ja tulen kaikkien todennäköisyyksien mukaan menettämään loputkin ennen kuin itsestäni aika jättää (olen vanhempieni ainoa lapsi). Tosin eihän näistä koskaan voi tietää, mutta iän puolesta siis näin. Ellen joudu onnettomuuteen/tapa itseäni olen todennäköisesti viimeinen joka on meidän perheestä jäljellä. Puolisonikin on 15v. itseäni vanhempi. Kyllä se ajatus toisinaan masentaa, että mitä sitten kun jään lopulta aivan yksin? :(

Minkä ikäisiä sinun vanhempasi olivat, kun sinä synnyit?

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä sinun vanhempasi olivat, kun sinä synnyit?

En ole ap, mutta omat olivat 25 v. Heidän vanhempansa olivat 35 v. Olen siis myös ollut nelikymppisenä ilman lähiomaisia.

Vierailija kirjoitti:

Miten se on mahdollista? Siinä ikäluokassa ei ole korkea kuolleisuus. Omasta tuttavapiiristäni ei ole kuollut ketään, vaan saatu vauvojakin nelikymppisinä.

Nainen hki 46 v

Vangit kuolevat keskimäärin 46 vuotiaina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan pitäisi tehdä lapsi.

Tämä ei auta. Monet kotiäidit tuntevat itsensä todella yksinäisiksi.

Eihän lapsen saanti tarkoita että pitäisi olla koko loppuikä kotona, monet ovat vain 1-2 v.

Tuo on normaalia elämän kiertokulkua, vanhemmat sukupolvet kuolevat, nuoret kasvavat aikuisiksi, tekevät uusia sukupolvia jne.

Vierailija kirjoitti:

Anna37 kirjoitti:

Eikö sinulla siis ole lapsia? Sisarusten lapsia? Kummilapsia?

Miten lapset voisivat korvata omat vanhemmat ja sisarukset?

Onha siinä nyt iso ero oletko kokonaan vailla perheenjäseniä vai onko sulla ne nuoremmat sukupolvet siinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anna37 kirjoitti:

Eikö sinulla siis ole lapsia? Sisarusten lapsia? Kummilapsia?

Miten lapset voisivat korvata omat vanhemmat ja sisarukset?

Eivät korvaa, vaan ovat paljon tärkeämpiä.

No onnea sitten. Tuo ajattelutapa varmasti periytyy lapsillesikin. 

Eiköhän tuo ole ihan normaali luonnonlaki että omat lapset menevät muiden lähisukulaisten, esim. siskon tai veljen, edelle, vaikka kaikki toki voivat silti olla tärkeitä.

Tuntuisi ihan hullulta että minä olisin tärkeämpi veljelleni kuin hänen omat lapsensa.

Ymmärrän sinua. En oikeastaan ole niin läheinen esim. vanhempieni kanssa. Olen aina ollutkin ehkä hieman yksinäinen. Kuitenkin on ollut yksittäisiä hyvin tärkeitä ihmisiä, jotka ovat vaan olleet täysin erilaisia kuin muut. Juuri nämä tärkeimmät ihmiset olen myös menettänyt. Menetys on tullut sellaisella hetkellä kun olen ollut onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on normaalia elämän kiertokulkua, vanhemmat sukupolvet kuolevat, nuoret kasvavat aikuisiksi, tekevät uusia sukupolvia jne.

Niinhän se on, mutta en voi mitään sille, että ahdistaa olla se sukuni viimeinen. Lapsia ei ole eikä sisaruksia. Itsensä tappamalla tästä pääsisi, mutta en halua sellaista tuskaa tuottaa läheisilleni. Sitten jos joskus olen viimeinen elossa oleva niin en tiedä mitä teen. Mutta aika näyttää... T: nro 48

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voit surra niitä joista aika jo jättää, rakkaita saa ikävöidä.

Mene vaikka seurakunnan sururyhmään.

Hae ammattiapua jos siltä tuntuu.

Mutta itsesääli on eri asia, siihen ei kannata jäädä. Kokeile eri harrastuksia. Jos tutustut sataan ihmiseen, yhdestä voi tulla kaveri. Älä odota ihmisiltä, että he korvaisivat puuttuvat sukulaiset. Reippaasti vaan eri porukoihin. Äläkä odota ihmeitä, vaan kohtaamisia. Elämä on kuitenkin täynnä mahdollisuuksia.

Ehkä voit hakeutua vapaa-ehtoiseksi. Ikävää on että moni huolenpidon tarpeessa oleva ei kykene antamaan muille paljon, mutta jos näet vaikka kauppakeskuksen penkillä istuvan yksinäisen mummon, voit aivan hyvin mennä juttelemaan.

Mitä sinäkään tiedät itsesäälistä!? Kyllä sen taustalla voi olla ja varmasti onkin jokin todella kipeä viesti tai kipeä, unohtunut muisto, tai asia, joka vaivaa edelleen, esim. vaikka just toi, että vanhemmat eivät ole koskaan antaneet arvoa lapsen kodin ulkopuolisille suhteille, vaan ikään kuin sitoneet hänet vain sukuun ja sillälailla hyväksikäyttäneet häntä. Ja nyt kuolevat pois ja jättävät lapsensa yksin. Eivät tietenkään tahallaan (pitääkö tätä edes sanoa??) mutta siis aloittajan kannalta aivan sama, miksi.

Siis ap voi mennä tuhanteen harrastusryhmään ja tavata kymmenen mielenkiintoista ihmistä, eikä sillä silti olisi mitään merkitystä hänelle, ellei itsesäälin syihin pääse käsiksi! Ja se voikin olla todella vaikeaa aluksi, eikä Suomessa ole kunnon ammattiauttajia suhtautumaan tähän. Itsesääliä muka hävetään ja vähätellään! Mitä vttua! Sehän on erittäin tärkeä asia, että välittää itsestään! Ja jos jokin on huonosti, on todella idioottia sanoa, että älä ole itsesäälissä !!! Kieltämälläkö sä kuvittelet sen haihtuvan!!?? Ei, kyllä moni vain jää yksin ja käpertyy, KOSKA EI SAA APUA.

Itsesääli on tosiaan itseensä käpertymistä, ja silloin avun saaminen voiolla hankalaa. Ihminen ei ole silloin kovin vastaanottavainen (vaikka itse ei sitä välttämättä tiedosta).

Paljon parempi on, jos pystyy tuntemaan itseään kohtaan aitoa myötätuntoa ja rakkautta. Silloin alkaa apuakin löytyä myös muilta paljon helpommin ja enemmän. :)